M
Maria
Vieras
Aloin seurustella mieheni kanssa kun olin himppua vaille 16-vuotias.
Suhteemme alkuvaiheet olivat silkkaa myrskyä ja katastrofia, mutta emme silti eronneet. Taisin olla liian lapsellinen, roikuin huonossa miehessä kun luulin hänessä olevan jotain hyvääkin; en halunnut olla yksin. Pari vuotta meni on-off -säätämisellä.
Tulevat vuodet palkitsivat päätökseni: miehessä todella oli paljon hyviä piirteitä! Hän muuttui, oppi kunnioittamaan minua. Alusta asti on rakastanut, mutta ilman molemminpuolista kunnioitusta suhteesta ei voi tulla mitään. Mies oli kunnollinen ja ihana, kunnes 5 seurusteluvuoden jälkeen päätti tehdä temput: ilmoitti kaverilleni, että on ollut häneen pitkänkin aikaa ihastunut.
Erosimme. Luulin, että lopullisesti. Tuo oli viimeinen pisara!
8kk:n kuluttua ikävöin miestä edelleen. Rakastin häntä, enkä nauttinut muista miehistä pätkääkään. En kyennyt suhteeseen kenenkään muun kanssa. En ollut onnellinen ilman häntä. Yksin osasin jo olla, en pelännyt, mutta kaipasin niin kovasti.
Uskoin, kun mies katui ja sanoi rakastavansa vain minua. Uskoin, kun mies tahtoi jakaa elämänsä kanssani ja aikuistua.
Nyt, 46-vuotiaana, elän toimivassa avioliitossa, josta ei luottamusta ja rakkautta puutu. Pystyn seisomaan omilla jaloillani, enkä vain roiku miehessä - 8kk:n ero sai minut itsenäistymään. Mies on muuttunut, ottanut todella opikseen, arvostaa ja kunnioittaa. Menimme siis naimisiin, saimme 4 kaunista lasta. Kaikkien vaikeuksien, nöyryytysten ja pahan olon jälkeen elämä rakentui vahvemmista paloista ja yhteisestä tahdosta paremmaksi kuin koskaan.
Joskus anteeksiantaminen ja yrittäminen kannattaa. Kyllä sen sydän kertoo. Ei se ole aina itsensä alentamista tai noloa. Itse olen onnellinen, ja tiedän, että vaikeudet todella vahvistivat niin suhdettamme kuin meitä itseämmekin ihmisinä.
Suhteemme alkuvaiheet olivat silkkaa myrskyä ja katastrofia, mutta emme silti eronneet. Taisin olla liian lapsellinen, roikuin huonossa miehessä kun luulin hänessä olevan jotain hyvääkin; en halunnut olla yksin. Pari vuotta meni on-off -säätämisellä.
Tulevat vuodet palkitsivat päätökseni: miehessä todella oli paljon hyviä piirteitä! Hän muuttui, oppi kunnioittamaan minua. Alusta asti on rakastanut, mutta ilman molemminpuolista kunnioitusta suhteesta ei voi tulla mitään. Mies oli kunnollinen ja ihana, kunnes 5 seurusteluvuoden jälkeen päätti tehdä temput: ilmoitti kaverilleni, että on ollut häneen pitkänkin aikaa ihastunut.
Erosimme. Luulin, että lopullisesti. Tuo oli viimeinen pisara!
8kk:n kuluttua ikävöin miestä edelleen. Rakastin häntä, enkä nauttinut muista miehistä pätkääkään. En kyennyt suhteeseen kenenkään muun kanssa. En ollut onnellinen ilman häntä. Yksin osasin jo olla, en pelännyt, mutta kaipasin niin kovasti.
Uskoin, kun mies katui ja sanoi rakastavansa vain minua. Uskoin, kun mies tahtoi jakaa elämänsä kanssani ja aikuistua.
Nyt, 46-vuotiaana, elän toimivassa avioliitossa, josta ei luottamusta ja rakkautta puutu. Pystyn seisomaan omilla jaloillani, enkä vain roiku miehessä - 8kk:n ero sai minut itsenäistymään. Mies on muuttunut, ottanut todella opikseen, arvostaa ja kunnioittaa. Menimme siis naimisiin, saimme 4 kaunista lasta. Kaikkien vaikeuksien, nöyryytysten ja pahan olon jälkeen elämä rakentui vahvemmista paloista ja yhteisestä tahdosta paremmaksi kuin koskaan.
Joskus anteeksiantaminen ja yrittäminen kannattaa. Kyllä sen sydän kertoo. Ei se ole aina itsensä alentamista tai noloa. Itse olen onnellinen, ja tiedän, että vaikeudet todella vahvistivat niin suhdettamme kuin meitä itseämmekin ihmisinä.
Sen verran tulinen olen, että minun nenilleni ei todellakaan noin hypitä.