Keinoja jaksaa 2v uhmaikäisen kanssa?

En enään tiedä mitä tekisinja haluisin tietää että miten te muut joiden muksut on tosi tempperamenttisia saatte hermonne pysymään kurissa ja jaksatte sitä jatkuvaa kiukuttelua ja huutamista joka asiasta?

Meillä on siis juuri 2v täyttänyt tyttö jolla on aina ollut kiivas tempperamentti, on myös kyllä tosi ilonen,sosiaalinen ja vilkas ja näistä luonteenpiirteistä olen ilonen ja ne saa mut kyllä sitten unohtaan sen kiukuttelunkin. Tiedän että 2v lapset on vaikeita välillä, eli kenenkään ei tarvitse siitä tulla paasaamaan. Nyt vaan on tilannne et mikään ei tunnu tytölle kelpaavan ja mitään ei totella. Jos haluaa rakentaa palikoilla ja alan rakentamaan tytön kanssa,niin menee 2minuuttia kunnes tyttö suuttuu ja paiskaa kaikki menemään ja heittäytyy maahan huutamaan kun joku palikka ei samantien mene niin kun neiti haluaa, taikka sitten ei muutenvaan enään huvita rakentaa... Ja aina on kielletty tavaroiden heittelemisestä. Sama toistuu minkätahansa leikin kanssa. Mieli vaihtuu ihan sekunnissa. Ulkonakin saattaa kävellä ensin nätisti mutta sitten ihan yht`äkkiä tulee raivo ja itkupotkuraivari,sit ei käy kävely eikä rattaissa olo. Siinävaiheessa otan rattaisiin ja matka jatkuu huudosta huolimatta. Periks me ei tytölle olla annettu mitään jos jotain ollaan päätetty,ei ainakaan sillä huudolla. Sit se haluaakin majan makkariin ja sit kun se on rakennettu niin alkaa huuto kun neiti ei sitä enään haluakkaan!

Saakeli kun mikään ei tunnu olevan koskaan hyvin! Sit välillä saattaa koko päiväkin olla tosi hyvällä tuulella. En tajua miten noin mielialat voi vaihdella niin ääripäästä toiseen ihan sekunnissa. Sit on itelle tosi vaikeeta pysyä mukana kun lapsi kiukkuaa ja saa lopulta mutkin suuttumaan niin että saatan huutaa hänelle. Sit hän tuleekin hetkenpäästä halaamaan taikka tosi ilosena jotain hösäämään siihen, niin on tosi vaikeeta muuttaa se oma harmitus sitten hyväks mieleks. Rakastan lastani yli kaiken mutta välillä vaan tuntuu siltä että en jaksa. Nyt tuntuu etten oikeen saa kirjotettuakaan kaikkea mitä on mielessä.

Pelottaa myös se että meille on helmikuussa syntymässä pikkuveikka ja hirvittää et miten mä ikinä pärjään kahden kanssa? Tai siis kyllähän me pärjätään mutta näinä hetkinä kyllä pelottaa. Sit on huono omatunto siitäkin et miten saan tän esikoisen ymmärtämään että häntä rakastetaan yhtälailla,vaikka onkin pikkuveikka siinä. Esikoinen kyllä tykkää vauvoista, mitä nyt on vieraita vauvoja nähty. Mietin et alottasinko esikoisen kanssa sit muskarin tms, niin ois sit meillä joku sellanen ihan oma juttu perus leikkien ja ulkoilun lisäks. Esikoinen on päivähoidossa ja on siellä myös lähes yhtä tempperamenttinen,ei ihan. Oon ajatellu että jatkaa hoidossa muutamana päivänä viikossa veikan syntymän jälkeenkin kun viihtyy siellä niin hyvin. Ja saan sitten itsekkin ehkä vähän levättyä. On kuitenkin huono omatunto siitä että miten saan itseni riittämään kaikille tarpeeksi,esikoiselle, vauvalle,koirille ja miehellekkin. Tietty mieskin auttaa mutta on silti sellanen riittämätön olo.

Nyt esikko on hyvin kilttinä kun on koko aamun kiukunnu ja saanu mut itkemään. Nyt se vaan istuu sohvalla ja ihmettelee. Kerroin sille että mulle tulee paha mieli kun se kiukkuaa.

Mies nukkuu eikä tiedä tästä mitään, sekin on niin väärin että mies saa nuktúttua vaikka pommi räjähtäs kun taas mä en pysty nukkuun jos lapsi vähänkin kiukkuaa tms. Meillä on ollut tapana että mä saan nukkua sunnuntai aamusin, mutta nykyään oon luopunu siitä kun esikoinen on myös kauhee mun perään sillon kun oon kotona ja miehen kanssa aamut on sitten yhtä huutoa,vielä pahempaa kun mun kanssa. Koita siinä sitten nukkua! Mies ei saa esimerkiks vaihtaa nyt ees vaippaa jos mä olen lähellä taikka pestä esikoisen hampaita,saatika lukea iltasatua. Kyllä se ne tekee mutta kauheen huudon säestyksellä. Sit se menee siihen että mä teen kaiken kun en jaksa sitä huutoa ja se tuntuu pahalta. Sit kun en ole kotona,niin ei huuda mun perään ollenkaan. Ja tarhaankin jää kyllä huutamatta.

Tästä tuli nyt aika sekava, mutta sekava se on mun mielenikin nyt tällähetkellä. :'(
 
En osaa kyllä neuvoa mitä kannattaisi tehdä mutta voin lohduttaa että meillä on juuri samanlaista! Neidillä ikää 1,5 vuotta ja joskus päivät on yhtä kiukuttelua ja mikään ei ole hyvin ja mikään leikki ja viihdytys ei kelpaa. Tämä päivä on taas niitä päiviä :headwall: Ja juuri samallalailla meidän neiti hermostuu jos legot ei mene heti paikoilleen jne. On kyllä monesti perheidylli kaukana meidän perheestä kun neiti vaan kiukkuaa ja huutaa ja marisee. Ja varmasti neiti saa huomiota ja läsnäoloa riittämiin mutta välillä ei tosiaan mikään riitä.

Onneksi kuitenkin on niitä päiviä että ei pahemmin kiukutella ja ne auttaa jaksamaan mutta välillä semmoista päivää saa odottaa. Meidän neiti on kans alusta asti ollut tosi temperamenttinen ja herkästi hermostuvaa tyyppiä.

Koitahan jaksaa ja mieti että monella muulla on ihan samanlaista. Mun piti itsekkin tulla tänne tänään kyselemään että mikä avuksi kun on hermot välillä niin kireellä marinan takia.
 
Täällä kanssa samanlaista ja herralla ikää 1v9kk.. Eilen viimeks ihmettelin et miten mieli voikin muuttua ihan sekunneissa jos joku ei mee mielen mukaan esimerkkinä vaikka just nuo palikat/legot! Eilenkin yritin siivoilla vähän ja annoin pojan luuluta ja tiskata yms. oikeeta hommaa mistä aiemmin tykkäs, mutta nyt jaksa tasan minuutin sitä hommaa ja sit ei mikään kelvannukkaan mitä keksin! Hermoja raastaa tosiaan usein kovalla kädellä vaan eipä tää valitamalla ohi taida mennä :whistle:
 
Alkuperäinen kirjoittaja suzyco:
Juu,ei valittamalla mee ohi, mutta helpottaa ehkä omaa oloa hieman kun saa purkaa jonnekkin ja tietää et toiset ymmärtää just mitä tarkottaa. :)
Taisin valita taas sanani vähän väärin.. Itteäni lähinnä muistutin tuolla ettei auta valittaa, en tarkottanut sinuu

:D Tiiän kyllä mitä tarkotat :)
 
Valitus on elämän suola ja sokeri B)

Mulle on sanottu että näistä temperamenttisista, vaativista tapauksista tulee johtajia. Meidän neidin kärttyilyn määrällä siitä tulee kyllä vähintään Suomen presidentti :LOL:

Mutta joo, kyllä on välillä omakin jaksaminen kortilla kun on 1,5 vuotta kuunnellut pääasiassa tyytymätöntä narinaa. Jotenkin sitä on turtunut tilanteeseen ja aattelen että ei tämä varmasti mene ohi vielä piiitkään aikaan. Pitää koittaa vaan jotenkin jaksaa ja käydä välillä omissa menoissa tuulettumassa. Ja onneksi tosiaan on välillä niitä hyviäkin päiviä, tuntuu että silloin kaikki narinat ja marinat unohtuu.

Jaksamista aloittajalle, mä tiedän tasan tarkkaan miltä susta tuntuu :hug:
 
Katie: ymmärsin kyllä mitä tarkotit :)

TessaNessa: juu,ei varmana mene ohi, se vaan muuttaa muotoaan! :LOL: Meillä alko nää uhmailut joskus 1,5v ikäsenä,sitä ennen oli kyllä suhteellisen tyytyväinen mutta kuitenkin ilmaisi heti jos joku juttu ei miellyttäny.

Meidän yhdellä tuttavalla on saman ikänen muksu kun meidän tyttö ja se on kyllä sitten taas sellanen heranenkeli ettei tosikaan,välillä oikeen mietin et onkohan se muksu ihan normaali kun tuntuu ettei se suutu koskaan mistään ja jos suuttuu niin se on vaan sellasta ihan pikku narinaa,en oo ikinä kuullu taikka nähny et se sais mitään raivareita tms. Se vaan tyytyy kohtaloonsa ja saattaa aamullakin tunnin tai ylikin istua syöttötuolissa pöydän ääressä kun sen äiti syö ja vähän se siinä itekkin natustaa jotain. Ei meillä vaan toimis tollanen. Kyllä meilläkin istutaan pöydässä niin kauan kun syödään,siitä on pidetty kiinni mut läheskään aina ei suostu syömään ja vähintään heti kun ollaan valmiita,on päästävä menemän :)

Toisaalta tollanen vahva luonne on just siinämielessä hyvä ettei sit jää jalkoihin niin helposti tulevaisuudessa, kun taas tollanen kohtaloonsa tyytyvä saattaa joutua muiden silmätikuksi helposti. Mutta mitenkä tollaseenkaan nyt sitten pystyy vaikuttaan? ei mitenkään. Tarkotus ei siis ollu mollata hiljasia lapsia mitenkään, oli vaan yleistä pohdintaa.

Mä kanssa kuulin aamutv:stä kun joku herra puhu lapsista ja niiden tempperamentista, että harvoin kukaan on ylpeä siitä kun muksu vetää itkupotkuraivarit jossain karkkihylyllä kun ei saa karkkia ja sitkeesti vaan yrittää saada, mutta sitten kun tämä lapsi kirjottaa ehkä sen väitöskirjan tms niin kehutaan kyllä että on meidän tyttö/poika sitten niin sitkeä ja päättäväinen. :D Se päättäväisyys ja sen kohteet vaan muuttuu ajan myötä.

Sellasta tää on,välillä vaikeeta ja sitä kiroo että mitä tuli tehtyä mut kuitenkaan päivääkään ei vaihtais pois.

Miten te muuten joilla on useampi lapsi ootte tehny kun on syntyny pikku sisarus? ootteko huomioinu esikoista vähän extraa tms? alottanu harrastuksen tai jotain ihan omaa esikon kanssa?
 
Täällä kanssa samanlaisen sisupussin vanhempi!! Tuo kuulostaa NIIIIIIIIN tutulle! Välillä ei tosiaan miten päin olisi tai mitä uskaltaisi tehdä, etteikö noita raivokohtauksia tytölle tulisi! Neuvoja ja vinkkejä kaipailen minäkin miten ja milloin tämä helpottaa!!! :attn:
 
mitas olette mielta siita etta minua ja miestani syytetaan siita etta lapsemme ( 3v) saa raivareita, ja ne raivarit kuulema johtuvat siita etta "annamme kaiken periksi, emme ole tarpeeksi kovia"???
Tassa meidan perheen karu totuus, appivanhemmat( erityisesti a-ukko) ovat tukevia ja rakastavia niin kauan kun lapset hymyilevat ja tottelevat....odotan kauhulla tulevia joulunpyhia ja tyton raivareita ja appiukon syytoksia meita kohtaan. voiko uhmaika tai luonteenpiirre olla meidan "vika"? :/ no, onhan heilla meidan geenit...
 
Hei,

varmaan on hankalaa -
oma lapseni on myös 2 -vuotias ja elämme kaksin.
Eli mulla ei varsinkaan ole henkireikiä juurikaan, tukiverkko nitkuu ja töissäkin käydä pitää.
Lapseni on onneksi aivan ihana - väliin temperamenttiakin löytyy , mutta aika mukavasti luovien matka sujuu.
Siltikin - tämä herätti pari ajatusta:
- ei kai 2-vuotiaan vielä kuulukaan jaksaa keskittyä kauaa yhteen asiaan ? Eli eikös se ole vielä väistämätöntä että ote herpaantuu jonkun uuden jutun tullessa vastaan - ja lapsi ei jaksa enää keskittyä vanhaan ?
- voisiko tosiaan olla ylpeä lapsestaan - kuulostaa ainakin että vanhemmat ovat hyvinkin ylpeitä erilaisista asioista. Mun tyttö on kova puhumaan ja laulamaan ja reippaasti kysyy kaupassakin yhtä sun toista. Kovalla äänellä. En toru , vaan rohkaisen. Ja olen iloinen kun on niin reipas tyttö. Joku toinen taas voi olla ylpeä hiljaa kädet sylissä istuvasta kiltistä lapsestaan, joka ei aivasta päin eikä sotke, eikä höpötä , eikä ...
- en mahda mitään - olen kai ollut aika ankara itselleni näissä aika haastavissakin olosuhteissa - mutta ei kai lapsen kiukun pitäisi saada äitiä itkemään ? Tai ainakaan en itse uskaltaisi tai haluaisi lapselleni sanoa, ettei hän saa/saisi kiukuta sen takia ettei mun mieli pahoitu ? Tuntuu sekin jo pahalta kun ihan muista syistä olin surullinen ja itkin - tyttöni seuraavan päivänä muisti asian ja yhdessä tilanteessa alkoi siivoilla vaatteitaan kasaan ' ..ettei äitiä halmita '. Tällaista itkuiluakaan ei tapahdu siis usein. Vaikka tämäkin 'empaattinen' reaktio voi olla ja on lapsikohtaista - toisille lapsille tepsii tosiaan jo tällainen , vaikkei ollut edes tarkoitettu tepsimään.

- minusta parhaiten kiukuista pääsee mahdollisimman vähällä huomiolla , maitopullolla - joskus huomion kiinnittämisellä - aika harvoin sylittelemisellä ...
- ja meillä on koti saneerattu aikalailla 'kielletyistä' jutuista - ettei tule kiusan tai vaaranpaikkoja sitten. Ja turhaa kinaa näistä...

Kovuudesta ja ankaruudesta - tai lannistamisesta - voi olla montaa mieltä. Itse en ymmärrä miksi pitäisi lannistaa tai olla kova. Rajat pitää olla - ja silti kannattaa miettiä missä asioissa rajat ja taistelut on oikeasti tarpellisia. Jotenkin uskon siihen, että harvat ja valitut tiukat säännöt tepsivät sitten sitäkin paremmin kun joka paikkaan ulottuva ei ei ei ei .
Ja selitykset menevät jo perille 2 -vuotiaalle , siis miksi ei saa tai pitää tehdä tietyllä tapaa - sitäkin kannattaa harrastaa mahdollisimman paljon.

Ja voiko raivokohtauksia estää ?
Tai pitäisikö ?
Ja millä tavoilla - ainakin huolehtimalla fyysisestä hyvästä olosta -
monesti aikuisellakinhan voi pahaan oloon tai kiukkuun olla syynä unenpuute, nälkä tai jano , sokerihumala , muu kipu - tai toki sitten ihan uhmikseen kuuluviakin juttuja.
 
Itsekin jäin miettimään tuota saanut äidin itkemään-asiaa. Omasta samanikäisestä olen ajatellut ettei vielä osaisi kyllä tahallaan pahoittaa toisen mieltä. Ymmärrän kuitenkin enemmän kuin hyvin, että väsyneenä ei tosiaankaan ole voimia tapella joka asiasta. En kyllä siltikään halua lapselle syyllisyyttä omaan kasvuunsa liittyvistä rajojen hakemisesta. Itkenyt olen kyllä lapsen edessä mutta selittänyt sen omalla väsymisellä ja sanonut, ettei se ole hänen vikansa ettei äiti jaksa.

Minulla on liian hyvin mielessä oman äidin itkut ja selitykset siitä kuinka on rankkaa meidän lasten kanssa ja ei jaksa. Aikuisenakin muistan vielä ne tunteet, jotka äidin itkut mielen pahoittamisesta aiheuttivat. Oman vanhemman itkun edessä pieni lapsi kokee aikamoista turvattomuutta, jota pahimmillaan käydään sitten läpi kun itse tullaan vanhemmaksi.
 
Samoja ajatuksia mulla kuin YOdottajalla ja Leenelle, eli eihän se lapsi tahallaan kiukkua.
Kannattaa lukea vaikka Jari Sinkkosen (tai kenen tahansa) kirjoja, joissa on noista lapsen kehityskausista, uhmaiästä ja miten niihin pitäisi suhtautua. Itse olen saanut paljonkin apua niistä.

Uhmailija kun vasta opettelee käsittämään tunteitaan ja kiukut johtuu siitä, ettei vielä ole ymmärrystä, kykyä tai sanoja käsitellä voimakkaita tunteita (tämä nyt tosi tiivistettynä ja oikaistuna, myöhä ilta enkä jaksa kirjottaa pitkästi...), eikä todellakaan kiukkua pahuuttaan tai yritä tahallaan saada äitiä hermoraunioksi. Siksi "äidille tulee paha mieli, jos kiukkuat" kuulostaa ainakin minusta pahalta syyllistämiseltä - mitä keinoja lapselle jää purkaa pahaa oloaan, jolle ei itse voi mitään, kun hän kuitenkin haluaa olla kaikin tavoin äidille mieliksi, mutta äiti sanoo, että äidin paha mieli johtuu lapsesta? Tuon ikäinen ei välttämättä tajua mitä eroa on sillä, että äidin paha mieli johtuu lapsen käytöksestä tai lapsesta itsestään, ihan kuin leene tuossa kirjoitti. Lapsi syyttää siis äidin pahasta mielestä itseään ja ahdistuu.

Itse muistan ainakin omasta teini-iästäni sen verran, että joskus kerta kaikkiaan vain raivostutti ilman mitään syytä, ja samanlaiseksi olen ajatellut parivuotiaan uhman. Ja teini-ikäisellä sentään on jo elettyä elämää takana, ja siltikin keinot rauhoittua aika vähissä! Kun maailma murjoo, niin se murjoo, eikä siinä ainakaan auta se, että syyllistetään siitä, että kaikki ärsyttää.

Minua helpottaa lapsen uhmakohtausten edessä paljonkin tieto siitä, että 1) kohtaukset eivät ole missään tapauksessa lapsen itsensä aiheuttamia, vaan ne kuuluvat kehitykseen, 2) kohtaukset eivät ole minun kasvatukseni aiheuttamia, vaan ne kuuluvat kehitykseen (tässä vastaus myös maminettille...) ja 3) ne menevät ohi joskus, viimeistään silloin kun lapsi muuttaa pois kotoa :D

Meillä uhmailevan lapsen annetaan rauhottua itsekseen, tilanteesta riippuen yritetään kiinnittää huomiota johonkin muuhun tms. Sitten yleensä kysyn, että mikä lasta harmitti ja nykyään hän osaakin usein nimetä jonkun asian, mikä harmittaa, tai sitten jos selvästi kiukulla on ollut joku syy, niin sanon jotain tyyliin "sinua harmittaa, koska et saanut... " ja sitten vielä selitän, että miksi lapsi ei saanut sitä mitä halusi, tai miksi ei saa tehdä sitä mitä kielsin tms. tilanteesta riippuen. Tällaisen käsittelytavan olen lukenut monestakin lastenkasvatusopuksesta...

Ja kuten YOdottaja sanoikin, niin meillä ihan selvästi usein nuo raivokohtaukset liittyvät väsymykseen tai nälkään eli niin kauan menee hyvin kun lapsi on kylläinen ja nukkunut riittävästi... Toki joskus tulee muutenkin, mutta se kuuluu asiaan.

Suzyco - en tiedä lohduttaako yhtään, mutta raskaudenkin takia sulla varmaan mieliala vaihtelee, joten se, miltä tuntuu nyt, ei välttämättä tarkoita, että sitten kun toinen syntyy, niin tuntuisi enää samalta. Itseänikin kakkosen odotusaikana arvelutti kovasti miten jaksan kahden kanssa, kun yhdenkin kanssa oli välillä niin vaikeata, varsinkin kun se uhmaikä puski päälle, mutta yllätyin sitten kun sujuukin niin kivasti.

Oma jaksaminen on tosi tärkeää, väsyneenähän sitä itsekin kilahtaa helpommin kuin hyvin levänneenä. Pidä ihmeessä kiinni niistä sunnuntaiaamuistasi! Tai onnistuisiko, jos miehesi veisi sunnuntaisin lapsen aina pihalle pariksi tunniksi, niin sinä saisit nukkua ja levätä?
Sekin auttaa, kun tiedostaa, että oma harmitus johtuu enemmän omasta väsymyksestä kuin lapsen kiukuttelusta!

Vielä tuosta kun sanot, että kun ei lapsesta koskaan tunnu mikään olevan hyvin:
(tämäkin ajatus noista kasvatusopuksista) Vanhemmat tietää, mikä on oikein ja väärin, ja vanhemmat päättää mitä tehdään tai mitä ei tehdä, ei lapsi. Lapsi opettelee ja hakee rajojaan yrittämällä vähän kaikenlaista. Koska vanhemmat tietävät olevansa oikeassa, he voivat aivan hyvällä omatunnolla tehdä lapsen tahdon vastaisesti. Lapsi taas ei voi muuta kuin syyttää vanhempiaan pahasta olostaan ja koetella heitä, koska lapsella ei ole ketään muutakaan tai mitään muitakaan keinoja selvittää rajoja (lapsi ei osaa esim. ajatella abstrakteja asioita tai pohtia moraalis-eettisiä kysymyksiä). Vanhempien ei siis pitäisi syyllistyä tai tuntea riittämättömyyttä pienen lapsen rajojen hakemisen edessä, vaan seistä selkä suorassa ylpeänä siitä, että he ovat oikeassa ja opettavat rajat myös lapselle. Kuvitella itsensä ikään kuin vahvaksi kivimuuriksi, jota vasten lapsi hakkaa päätään, kunnes hoksaa, että siinä todellakin on raja, jota ei ylitetä. Tämä mielikuva on ainakin mua auttanut - "Huuda mitä huudat, mutta minä seison tässä rauhallisena kuin kivimuuri, koska sinä tarvitset minua kasvaaksesi fiksuksi aikuiseksi!" ;)

Tässä jotain ajatuksia, jotka ovat auttaneet meillä. Toivottavasti näistä on apua myös muille, ja voimia kaikille tempperamenttisten uhmaikäisten vanhemmille! :hug:
 
Täytyy sanoa, että joko te (viuvauvou, leele ja yodottaja66) olette superihmisiä, vahvoja sellaisia, tai sitten lapsenne ei kertakaikkiaan tee elämää ihan hirveän vaikeaksi. Muuten olen juttujenne kanssa samaa mieltä, mutta tämä vähän ihmettytti.

Kyllä täällä on päässyt itkut 2vn räyhätessä. Lapsen alistaminen ei kuulu arvoihimme eikä muukaan liika kovaotteisuus ja pehmeät arvot elämässä tärkeintä. Mutta kyllä vaan kun uhmis tekee ''pahojaan'' ja on todella vaikea aamusta iltaan ja päivästä toiseen, niin kyllä täällä pääsee toivottomuuden, voimattomuuden ja raivon itku. En toki vie lasta mukanani tilanteeseen vaan yritän salassa itkeskellä jos mahdollista. Ja yritän olla se rauhan tyyssija ja vankkumaton kasvattaja toisen raivotessa, mutta ei ole ihan lähipiirissäni äitiä joka ei joskus ''hajoaisi''.

Meillä onnellinen perhe ja lapsista nautitaan täysillä, mutta kyllä täällä joskus hermot menee aivan totaalisesti! Oletteko kokeneet väkivaltaa lapseltanne joko teitä tai pikkusisarusta kohtaan? Se on musertavaa äidille... Ei ole kyse siitä että lapsi loukkaa äitiään, vaan siitä voimattomuuden tunteesta.

Se ihana pieni aurinkoinen poika jota jotkut ei uskoisi edes saavan kunnon raivaria aikaan voi olla hyvinkin hankala kotona oman äidin kanssa. Lapset koittelevat juuri oman äidin rajoja ja hermoja, ei muiden.
 
Jaksamista,

ja supereita ei olla todellakaan - omasta lähipiiristä löytyy kyllä monta paljon ahkeramapaa ja varmaan superimpaa.
Toisaalta - tässä meidän kahden hengen perheen scenariossa on sen verran ollut muita vaikeuksia ja enemmänkuin haasteita , etten sitten kai koe enää lapsen kiukutteluja sellaisena ?
Siperia opettaa ...
Tietysti - vaikka meiltä toinen kasvattaja puuttuuu - toisaalta se antaa myös tilaa keskittyä lapseen ja ottaa 'omalla tavallaan' rennosti , painottaa niitä asioita , joita näkee tärkeiksi.

Eilenkin oli parikin tilannetta kiukuttelun ympärillä - syynä selvästi väsy tai nälkä - asioilta kotiin tullessa tyttö halusi jäädä lunta kolailemaan, yritin saada sisälle - sisälle tultiin siten , että annoin kolata yhden 'kierroksen ' (aikaa meni n 1 minuutti) , kehuin että hienosti kolattu ja vietiin kola paikalleen. Toinen vaihtoehto olisi olut repiä väkisin sisälle - ottaaa vastaan 5-10 minuutin huuto ja kiukku.
Suihkuun mentiin liian myöhään (selvä väsy) - ja huutoa tuli , mutta n 5 minuutissa rauhoittui itse (huomion kiinitys muualle yrityksiä) ja alkoi suihkuleluilla leikkimään ja höpöttämään niinkus normisti.

Varmaan jaksamiseen äideillä - itsekullakin - vaikuttaa oma muu jaksaminen. Juurikin odotusajan hormoonit tai muu väsymys. Samoin sitten ehkä se , kuinka pitkiä nuo kiukuttelut ovat . Meillä menee pahimmatkin ohi 5-10 minuutissa ., kuitenkin. Joko korjaussarjoilla (siis avustettuna) , tai itsekseen.
Reaktiot on ihan kunnollisia , ei mitää pikku vikinää - lapseni on aika äänekäs tapaus.
Väkivaltainen tai ilkeä ketään tai mitään kohtaan lapseni ole ollut, joten siitä ei ole kokemusta. Ymmärrän kyllä että sisarusten kesken tällaiset tilanteet ovat tosi hankalia.

Sehän se on - että kun itse hermostuu , niin lapsi sen vaistoaa - eikä tilanne helpotu. Ja jaksamisen ollessa heikkoa , näin voipi käydä.
Itse olen valinnut sen linjan , että lapsi on tärkeintä. Jaksaakseni hänen kanssaan tingin sitten muista mielestäni 'toissijaisista asioista' . Vaikka siivouksesta tai pöydän pyyhkimisestä. Olen myös rajannut elämästä ihmisiä ulos - sellaisia jotka vaan vievät voimia.
Itsekullekin on eri asiat tärkeitä - mutta voi joskus lapselle olla parempi jaksava äiti , kuin pullantuoksuinen äiti. Toki jos molemmat saa , niin hyvä niin...

Samoin kuin leene ja viuvauvou - ehkä myös muistan nuo syyllistämiset sun muut martyyriudet omalta äidiltäni - joten en sitä mallia haluaisi siirtää lapselleni.


Suzycolle jaksamista - unen puute on muuten sellainen, joka vaikuttaa äidin jaksamiseen ihan hirmuisesti. Saisitko jostain apua siihen ja riittävästi unta palloon, varsinkin ennen pikkusisaruksen syntymää...
 
Omasta tilanteesta täytyy sen verran kertoa, että sairastuin suhteellisen myöhään synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka aiheutti aikamoisia jaksamisongelmia. Siitä kun sitten pikkuhiljaa selvisi eteenpäin niin tuli paljon mietittyä sitä miten lapseen reagoi ja mistä syystä. Eli superihmisestä ollaan aika kaukana. Omat lapsuuden kokemukset ovat vaan sen verran voimakkaana edelleen mielessä, ettei ihan hevillä niitä tunteita ja muistoja halua omalle lapselleen siirtää vaikka lapsuudenkoti oli ihan normaali eikä mitään väkivaltaa tai alkoholia ollut mukana kuvioissa. Jotkut voimakastahtoiset lapsetkin, jotka tuntuvta pärjäävän, voivat olla hyvinkin herkkiä kuten minäkin olin.

Tavallista perhe-elämää tässä kuitenkin vietetään itkujen ja naurujen kanssa. Avun pyytäminen on tosi tärkeää ja sen myöntäminen ettei äidinkään aina tarvitse ja pidä jaksaa. Ei sitä kyllä aina ole saatavilla mutta edes sen tarpeen myöntäminen itselle on ihan terapeuttista.

Uhmaikäinen säännöllisesti kokeilee rajoja läpsimällä päin näköä ym. tai pamauttamalla jollain lelulla naamaan joten ei täällä mikään pulmuslapsikaan asu.
 
Ehkä mä sitten olen superihminen ;) - jos se tarkoittaa sitä, että pystyn nostamaan itseni lapsen kiukun ja uhman yläpuolelle ajattelemalla, että minä olen aikuinen ja minulla on keinot hillitä raivoni, ei lapsella, joka on vasta lapsi!
Meilläkin lapset ja pehmeät arvot ovat tärkeintä, eikä lasta todellakaan alisteta, mutta ei minusta lapsen edessä tiukkana pysyminen sitä olekaan. Toki mullakin on huonot päivät ja harmistukset, mutta lapselle kiukkuamisen olen todennut aivan turhaksi, niin kuin sanoin.

Paljon auttaa se, että tiedostaa miksi itseä oikeastaan harmittaa: onko se oma väsymys (yleensä on), onko se lapsen lelut väärässä paikassa (miksi lelujen pitäisi olla jossain tietyssä paikassa?), onko se lapsen ilkeys (miksi ihmeessä lapsi olisi ilkeä äidilleen, jota rakastaa suunnattomasti?) vai onko se ongelmat parisuhteessa (miksi kiukkuan lapselle, jos minulla on ongelmia miehen kanssa?).

Olen oikeastaan itsekin yllättynyt omasta rauhallisuudestani lapsen kanssa, koska olen perusluonteeltani aika impulsiivinen ja lapsuudestani muista päällimmäisenä rajutkin tappelut sisarusten kanssa. Toisaalta sitten mieheni, joka taas yleensä on kuin viilipytty, hermostuu helpommin lapsen uhmaan.

Vanhempien luonne vaikuttaa siis ihan varmasti, itse olen lapsuuden kodissani saanut kiukuta ja näyttää kaikki tunteeni pahoista hyviin ja kokea rakkautta siitä huolimatta. Näinhän sitä sanotaan, että jos lapsen kaikki tunteet hyväksytään, hän oppii ne hallitsemaan, joten ehkä tässä nyt kylvetään satoa siitä, mikä sitä tietää. Mieheni lapsuudenperheessä taas ei kielteisiä tunteita toisille juuri näytetä, ettei vain kenenkään mieli pahoittuisi, hymyillään vaan suu korvissa vaikka sydän vuotaisi verta...

Uskon senkin, että monella on uhmakkaampia lapsia kuin meillä, mutta onko se sitten syy vai seuraus? Eihän sitä voi tietää miten paljon lapsi nyt uhmaisi, jos olisin suhtautunut alusta asti kohtauksiin eri tavalla?
Normipäivänä meillä kiukutellaan pukemisesta, hampaiden- ja muista pesuista, potallemenosta, ruokailuista, ulos lähdöstä, sisälletulosta, jos leikkiä häiritään, jos äiti ei leiki, lue tai tee jotain muuta mitä taapero haluaa tai ymmärrä mitä lapsi puhuu. Yleensäkään mitään ei tapahdu ensimmäisellä kehoituksella, vaan jokaiseen asiaan taaperon ensimmäinen reaktio on EI!

Meillä lapsi suuttuessaan on lyönyt ja purrut minua, mutta silloinkaan en tunne vihaa lasta kohtaan tai voimattomuutta vaan lähinnä piston sydämessäni - olen jättänyt häntä liian vähälle huomiolle, en ole kuunnellut mitä hänellä on sanottavana, vaan keskittynyt liikaa omiin hommiin tai vauvaan.

Tasapainoilu huomion jakamisessa vauvan ja uhmiksen kanssa on kyllä välillä kieltämättä hankalaa. Ja kyllä, taapero on lyönyt joskus myös vauvaa, mutta en siitäkään tunne voimattomuutta, vaan ajattelen, että olen epäonnistunut ensinnäkin siinä, että en seuraa riittävästi mitä taapero tekee ts. vahdi lapsia ja toisekseen, esikoinen ei ole saanut riittävästi huomiota.

Vielä tuosta omasta jaksamisesta ja väsymyksestä - minusta se on todella isossa osasso omassa jaksamisessa ja tunteiden heittelyssä.
Meillä jos lapsella on oikein kiukkupäivä, jätän kaikki muut hommat niin vähälle kuin mahdollista ja keskityn ainoastaan lapsiin. Muutenkin ihan oman jaksmiseni takia olen karsinut elämästä kaiken mahdollisen mielestäni epäoleellisen, lapset ovat nyt tässä elämänvaiheessa tärkein. Esim. ruokaa teen silloin kun jaksan ja ehdin, muuten syödään pakasteita, ja olohuone näyttää lähinnä lastenhuoneelta, en yritäkään pitää sisustusta yllä, koska nyt on lasten aika ja ehdin sisustaa sitten kun lapset ovat isompia. Nukun päiväunet yleensä lasten kanssa, tai jos en ehdi päivällä nukkua, niin menen nukkumaan esikoisen kanssa yhtä aikaa kahdeksalta. Omaa aikaa minulla on parina iltana viikossa, se on sovittu miehen kanssa. Miehen kanssa yhteistä aikaa on silloin, kun saamme lastenhoitajan.
Minulle äitiys on elämää, joka on tärkeintä tässä ja nyt, eikä mitään suoritus. Siksi yritän tehdä elämäni mahdollisimman helpoksi enkä stressaa esim. väliin jääneistä päiväunista tai muusta vastaavasta, näin jaksan itse paljon paremmin.

Lisään vielä, että tottakai itsekin olen vihainen lapselle kun hän vaikka lyö minua, mutta en ala itkeä tai huuda naama punaisena, vaan katson tiukasti silmiin ja sanon lujalla äänellä, että tuollaista ei saa tehdä, äitiin sattuu tai muuta sellaista.
 
Ei kai kukaan ole missään vaiheessa sanonut kiukuttelevansa lapselle!!! Enkä ikinä huuda naama punaisena lapselle. Minä joskus itken ns. salassa sen minkä voin jos joskus niin toivottomalta tuntuu. Hyvin harvoin tuntuu mutta olen joskus itkenyt. ja ihme on jos joku äiti ei ole tirauttanut jossain vaiheessa!

MEILLÄ SAA näyttää negatiivisia tunteita, en ymmärää mistä tämä tällainen on teidän tekstiin mennyt. Olen kasvanut myös sellaisessa perheessä jossa tunteita näytetään.

Minusta olisi IHANNE TILANNE jos jonkun mieluisen leikin loppu tulee aina nätisti niin että annetaan vielä yksi lumen kolauskierros!! Kuulostaa helpolta lapselta (tältä osata) minun korviin. Meilä väännetään kättä tuosta viimeisestä kerrasta, sillä lapsi on kovatahtoinen ja päättäväinen. Tämä ei suinkaan ole huono piirre lapsessa, vaikka se koetteleekin hermoja. ja vihjaus siitä että lapsen uhmakkuus johtuu vanhemmista, on aika perätön.

EI se mitään jos taapero joskus kyö vauvaa, sitähän sattuu, mutta jos saa silmä kovana vahtia aamusta iltaan ettei kirja, rekka tms lennä vauvan päähän nniin kyllä se voimia vie. Mustasukkaisuus tulee ihan siitä että vauvan peppu on pestävä kun kakka on tullut. Silloin ei auta se että äiti on koko aamun hoivannut ja leikkinyt taaperon kanssa. Taapero huomaa vain sen että nyt on äiti vauvan kanssa.

Noh, turha se on tässä kirjoitella, sillä tästä ei seura mitään muuta kuin väärinymmärryksiä kun minulla ei ole niin paljon aikaa että oikein hienosti kuvailisin kaiken. MInusta nuo ohjeet mitä kirjoititte, on perusohjeet lapsenkasvatuksessa, jotka kaikki tietää tai ainankin luulisi tietävän.
 
^Ei kannata ottaa ihan noin henkilökohtaisesti - kuten itsekin sanot niin emmehän me tietenkään voi tietää tarkasti juuri teidän tilannettanne, ja tällaiset keskustelupalstojen kommentit ovat (ainakin minusta) enemmänkin pohdintoja ja omia kokemuksia avauksen aiheesta kuin tarkkoja ohjeita juuri tietylle ihmiselle.
Voimia sinulle jatkossakin! :hug:
 
Tunnustan, luin puolella silmää tekstit ja sain vähän väärän käsityksen. Juu, itsekin kirjoittelen omia ajatuksia tänne. äidit tekee kovaa työtä, sanon minä:) Mun mies usein töihin lähtiessään aamulla katsoo tätä menoa menoa kun molemmat pojat on ''meno päällä'', ja sanoo että kyllä sillä on helppo työ minuun (äitiin) verrattuna!! Mutta itse olen tämän valinnut ja nautin ja koen olevani etuoikeuettu kun saan olla kotiäiti.
 
Vielä tästä - niin supereita ei varmana olla kukaan ...
Ja suurin osa tosiaan vinkeistä on maalaisjärjellä ymmärrettävissä.
Aikaimoisen prässin läpikäyneenä - luulen kumminkin, että on vaikea
ilman 'pohjakosketusta' hoksata - tuota keksittymistä olennaiseen eli sitä, että muita asioita voi ja pitää jättää vähemmälle , että jaksaa lapsen kanssa.
Ja rajata vaikka kuluttavia ihmissuhteita.

Minäkin kävin hyvin lähellä synnytyksenjälkeistä masista - ja tukiverkko (suku) ystävällisesti käänsi vain selkänsä. Ja elän alunalken kaksin lapseni kanssa. Siksi on (ehkä hieman) omituista jos joku pitää elämäntilannettani helppona.


Eli tarkoitus ei ole varmaan olla besserwisser - tosiaankaan - itsekin olen moisista kärsinyt ... vaan että jos nyt joku ajatus tai idea olisi sitten auttava tai uusi ...
Kolausjuttu nyt oli vaan arkinen esimerkki - pointtina ehkä tiukan kurin/arvovallan/periksiantamisen/luovimisen väleissä tasapainoilu.

Minusta kuulosti että samalla tapaa Leene ja Viuvauvo ovat myös osansa saaneet - ja kokeneet yhtä sun toista . Eli siperia on opettanut ja pakottanut opettelemaan ja kokeilemaan erilaisia keinoja ja viilaamaan arvoja, jotaa selvityy ja jaksaa...


Tasapainoiluahan tämä on ...

Mukavaa joulua kaikille - toivottavasti tämä joulu on sellainen !!!


 
Asia, mitä minä olen oppinut kahden poikani kanssa, on että ei kannata arvostella muiden lastenhoitokeinoja ja -taitoja, koska kaikki lapset ovat erilaisia. Meidän 2,5-vuotias on myös kauhea ja monesti itku tulee. Kavereiden samanikäiset ihan ihanan rauhallisia. Olen ihan varma, että ero on perusluonteessa, jonka kukin saa geeneissä. Pitää vain oppia elämään temperamenttisen lapsen kanssa. Onneksi pikkuveli (8 kk) on selvästi rauhallisempi meillä.
 
En enään tiedä mitä tekisinja haluisin tietää että miten te muut joiden muksut on tosi tempperamenttisia saatte hermonne pysymään kurissa ja jaksatte sitä jatkuvaa kiukuttelua ja huutamista joka asiasta?

Meillä on siis juuri 2v täyttänyt tyttö jolla on aina ollut kiivas tempperamentti, on myös kyllä tosi ilonen,sosiaalinen ja vilkas ja näistä luonteenpiirteistä olen ilonen ja ne saa mut kyllä sitten unohtaan sen kiukuttelunkin. Tiedän että 2v lapset on vaikeita välillä, eli kenenkään ei tarvitse siitä tulla paasaamaan. Nyt vaan on tilannne et mikään ei tunnu tytölle kelpaavan ja mitään ei totella. Jos haluaa rakentaa palikoilla ja alan rakentamaan tytön kanssa,niin menee 2minuuttia kunnes tyttö suuttuu ja paiskaa kaikki menemään ja heittäytyy maahan huutamaan kun joku palikka ei samantien mene niin kun neiti haluaa, taikka sitten ei muutenvaan enään huvita rakentaa... Ja aina on kielletty tavaroiden heittelemisestä. Sama toistuu minkätahansa leikin kanssa. Mieli vaihtuu ihan sekunnissa. Ulkonakin saattaa kävellä ensin nätisti mutta sitten ihan yht`äkkiä tulee raivo ja itkupotkuraivari,sit ei käy kävely eikä rattaissa olo. Siinävaiheessa otan rattaisiin ja matka jatkuu huudosta huolimatta. Periks me ei tytölle olla annettu mitään jos jotain ollaan päätetty,ei ainakaan sillä huudolla. Sit se haluaakin majan makkariin ja sit kun se on rakennettu niin alkaa huuto kun neiti ei sitä enään haluakkaan!

Saakeli kun mikään ei tunnu olevan koskaan hyvin! Sit välillä saattaa koko päiväkin olla tosi hyvällä tuulella. En tajua miten noin mielialat voi vaihdella niin ääripäästä toiseen ihan sekunnissa. Sit on itelle tosi vaikeeta pysyä mukana kun lapsi kiukkuaa ja saa lopulta mutkin suuttumaan niin että saatan huutaa hänelle. Sit hän tuleekin hetkenpäästä halaamaan taikka tosi ilosena jotain hösäämään siihen, niin on tosi vaikeeta muuttaa se oma harmitus sitten hyväks mieleks. Rakastan lastani yli kaiken mutta välillä vaan tuntuu siltä että en jaksa. Nyt tuntuu etten oikeen saa kirjotettuakaan kaikkea mitä on mielessä.

Pelottaa myös se että meille on helmikuussa syntymässä pikkuveikka ja hirvittää et miten mä ikinä pärjään kahden kanssa? Tai siis kyllähän me pärjätään mutta näinä hetkinä kyllä pelottaa. Sit on huono omatunto siitäkin et miten saan tän esikoisen ymmärtämään että häntä rakastetaan yhtälailla,vaikka onkin pikkuveikka siinä. Esikoinen kyllä tykkää vauvoista, mitä nyt on vieraita vauvoja nähty. Mietin et alottasinko esikoisen kanssa sit muskarin tms, niin ois sit meillä joku sellanen ihan oma juttu perus leikkien ja ulkoilun lisäks. Esikoinen on päivähoidossa ja on siellä myös lähes yhtä tempperamenttinen,ei ihan. Oon ajatellu että jatkaa hoidossa muutamana päivänä viikossa veikan syntymän jälkeenkin kun viihtyy siellä niin hyvin. Ja saan sitten itsekkin ehkä vähän levättyä. On kuitenkin huono omatunto siitä että miten saan itseni riittämään kaikille tarpeeksi,esikoiselle, vauvalle,koirille ja miehellekkin. Tietty mieskin auttaa mutta on silti sellanen riittämätön olo.

Nyt esikko on hyvin kilttinä kun on koko aamun kiukunnu ja saanu mut itkemään. Nyt se vaan istuu sohvalla ja ihmettelee. Kerroin sille että mulle tulee paha mieli kun se kiukkuaa.

Mies nukkuu eikä tiedä tästä mitään, sekin on niin väärin että mies saa nuktúttua vaikka pommi räjähtäs kun taas mä en pysty nukkuun jos lapsi vähänkin kiukkuaa tms. Meillä on ollut tapana että mä saan nukkua sunnuntai aamusin, mutta nykyään oon luopunu siitä kun esikoinen on myös kauhee mun perään sillon kun oon kotona ja miehen kanssa aamut on sitten yhtä huutoa,vielä pahempaa kun mun kanssa. Koita siinä sitten nukkua! Mies ei saa esimerkiks vaihtaa nyt ees vaippaa jos mä olen lähellä taikka pestä esikoisen hampaita,saatika lukea iltasatua. Kyllä se ne tekee mutta kauheen huudon säestyksellä. Sit se menee siihen että mä teen kaiken kun en jaksa sitä huutoa ja se tuntuu pahalta. Sit kun en ole kotona,niin ei huuda mun perään ollenkaan. Ja tarhaankin jää kyllä huutamatta.

Tästä tuli nyt aika sekava, mutta sekava se on mun mielenikin nyt tällähetkellä. :'(
Onhan noista ajoista jo aikoja kulunut, mutta uskon, ettei mukulat miksikään ole muuttuneet.
Meidän esikoinen oli myös tuota sorttia, tietyssä iässä ei mikään eikä kukaan kelvannut.
Mutta asiaan.
Minulle oli muutamassakin yhteydessä painotettu, että koulutettaviensa kanssa pärjää paremmin, kun pysyy aina puoli askelta edellä.
Meillä tämä merkitsi sitä, että kiukuttelevan energia suunnattiin johonkin johdonmukaiseen purkaukseen. Alussa se oli ihan jotakin vain päätöntä riehumista (huusholli sekosi, mutta rauha säilyi) Vähitellen siirryttiin urheilullisiin ja ennenkaikkea sääntöjä ja ennaltamääriteltyjä kuvioita sisältäviin juttuihin. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta todellisuudessa vaatii melkoista joustavuutta molemmilta vanhemmilta.
Pääasia oli, että lapsi sai kokeilla rajojaan, näennäisesti oman päänsä mukaan, mutta todellisuudessa hyvinkin valvotusti.
Tavoitteena ei tuossa iässä ollut kasvattaa mitään hyvinkäyttäytyvää ihmistä, vaan opettaa pikemminkin, että jos oli huono päivä tai jokin muuten alkoi mennä yli sietokyvyn, sen sai ilmaista, mutta tiettyä rajaa ei saanut ylittää.
Iän sitten karttuessa, tulivat jo hyvät tavatkin ja toisten huomioonottaminen mukaan, noin vain jatkuvasti toistuvissa sivulauseissa.
Lapsen myöhenpää kehitystä ajatellen pidän hiukan arvelluttavana tuota, että syyllistit lasta itkustasi. Itse olisin vain sanonut, että kyllä kai minäkin joskus saan kiukutella. Se olisi ollut myöhemmän suhteenne kannalta terveellinen tapa lähestyä kiukuttelijaa. Suurin piirtein sama vaikutus kuin polvistua lapsen eteen häntä puhutellessaan.
Tuosta kahden kanssa pärjäämisestä olen kyllä melko huoleton.
Juuri tuon uuden tulokkaan avulla on ensialkuun helppo huijata esikoista "hyödylliseen" kiukutteluun. Todennäköisesti hän pyrkii "hoitamaan" pikkusisarustaan.
Anna hänen vain rohkeasti käydä hommiin käsiksi, tietysti kykyjensä puitteissa. Mutta älä vain koskaan aliarvioi hänen apuaan, pikemminkin rohkaise pikku apuhommiin.
Ihme on, jos hän ei siinä vaiheessa ala "palata ruotuun". Onhan se aina tuon sortin natiaisille hienoa olla "melkein aikuinen" tai ainakin päästä auttamaan aikuisten hommissa.
Sama pätee myös kaikissa huushollin hommissa, oli sitten kyse ruuanlaitosta, siivouksesta, pyykistä tai vaikkapa huonekasvien hoidosta.
Mikä hyvänsä järjellinen (ja joskus myös järjetönkin) toiminta, millä saat hänen huomionsa huijatuksi muualle, on eteenpäin tilanteen ratkaisussa.
Ei kun tsemppiä yrityksellesi.
 
vierailija
Ajatuksella että päivä kerrallaan, ja että kyllä se pian hellittää sitten kun täytetään 3-vuotta. Tai ainakin se muuttaa muotoaan niin ettei kiukku ihan niin usein ja pienestä räpsähdä päälle. Omista unista huolehtiminen, tunteja pitää saada tarpeeksi. Ja omasta kunnosta, jos väsyttää niin yksi pikakorjaussarja on b-vitamiini + rauta -kuuri. Kun itse on paremmassa kunnossa niin jaksaa paremmin kiukkuavan uhmiksen kanssa.

Mun kiukkuaja oli aika hurjaa laatua, uhma laukesi päälle aika herkästi ja se kesti pitkään. Siitä ei ollut tietä ulos, vaikka antaisi periksi niin se ei käy, uhma on jo päällä. Sanoittaminen ei auttanut, harhauttaminen ei auttanut., sylittely ei auttanut... Ja uhma saattoi olla liki tunnin huutoa, ei onneksi lyömistä tai tavaroiden heittelyä. Siinä lopulta tavallaan antautui ja keskittyi lähinnä pysymään itse järjissään ja tolpillaan kiukun aikana. Lapsen oloa kun ei millään tunnetuilla keinoilla saanut parannettua.

Kyllä se huuto sitten loppui kun väsy tuli. Pahimmillaan tämä oli 2-3 -vuoden iössä. Tuntui että 3-vuoden iästä eteenpäin hommat alkoivat helpottamaan, puhumalla sai jo kontaktia lapseen ja kiukkua ehkä katkottua tai hämättyä toiminnan muualle. Sanoittaminenkin alkoi toimimaan. Nauratti kyllä jossain vanhempain jutussa kun käsiteltiin uhmaa, et jaa, näilläkö eväillä se uhma pitäis saada talttumaan.

Nyt uhmaajani on 5-vuotias ja tempperamenttinen edelleen, mutta tyypillinen uhma on jo ohitse. Sisaruksensa ovat olleet huomattavasti helpompia uhmaikäisiä, ja heille mainitsemani keinot ovat toimineet. Onneksi!

Mutta en kai osaa paremmin neuvoa teitä jotka olette just nyt siinä pahimmassa hornankattilassa... Pitäkää itsenne kunnossa, varautukaa taas yhteen uuteen huutopäivään edessä ja luottakaa siihen että uhma lievittyy aikanaan ja lopulta loppuu, ainakin niin että lapsi oppii sitä joten kuten hallitsemaan. Ottakaa vastaan joka ikinen hoitotarjous mitä tulee mummoilta ja kummeilta, tai edes naapurin tädiltä. Pienikin hetki rauhallisessa ympäristössä auttaa lataamaan pattereita. Kokeiltaa mammakahviloita ja perhekerhoja, ehkä uhmaaja hämääntyy ympäristövaihdoksesta niin että saat helpomman hetken päivään, ja juttuseuraa muista vanhemmista.

Tsemppiä!
 
vierailija
Lapsi ei uhmaa ja kiukuttele siksi, että olisi tyytymätön ja vanhempi ei osaisi oikealla tavalla miellyttää lapsen vaatimuksia täytetyksi. Lapsi uhmaa, koska se on keino opetella elämää ja käytöstä.

Ekana pitää tunnistaa vanhemman turhautuva ajatus ”teen kaiken mitä lapsi keksii vaatia ja silti sille ei kelpaa mikään”. Ei kuulukaan kelvata. Eikä vanhemman kuulu pomppia täyttämässä lapsen koko ajan vaihtuvia vaatimuksia ja toiveita. Lapsi ei niitä esitä aikuismaisen loogisesti ja järkevästi, vaan rajoja ja turvaa kokeakseen.

Aikuisen tehtävä on antaa ne rajat lempeästi ja rauhallisesti, hämmentymättä itse epätoivoon ja riittämättömyyden tunteeseen. Tämä vaatii vanhemmalta hyvää itsetuntoa ja itseluottamusta, ettei mene tilaan ”apua oon huono vanhempi kun lapseni on tyytymätön enkä saa lasta iloiseksi”.

Uhmaava ja kiukkuava lapsi ei ole merkki huonosta vanhemmasta. Lapsen pillin mukaan tanssiva mielistelijä sen sijaan on huono vanhempi, hän on vanhempi joka ei kykene olemaan lapsen tarvitsema aikuinen, joka ottaa vastuun päätöksenteosta ettei lapsen tarvitse kokea liikaa vastuuta liian pienenä.
 
  • Tykkää
Reactions: diogenes 57

Yhteistyössä