En enään tiedä mitä tekisinja haluisin tietää että miten te muut joiden muksut on tosi tempperamenttisia saatte hermonne pysymään kurissa ja jaksatte sitä jatkuvaa kiukuttelua ja huutamista joka asiasta?
Meillä on siis juuri 2v täyttänyt tyttö jolla on aina ollut kiivas tempperamentti, on myös kyllä tosi ilonen,sosiaalinen ja vilkas ja näistä luonteenpiirteistä olen ilonen ja ne saa mut kyllä sitten unohtaan sen kiukuttelunkin. Tiedän että 2v lapset on vaikeita välillä, eli kenenkään ei tarvitse siitä tulla paasaamaan. Nyt vaan on tilannne et mikään ei tunnu tytölle kelpaavan ja mitään ei totella. Jos haluaa rakentaa palikoilla ja alan rakentamaan tytön kanssa,niin menee 2minuuttia kunnes tyttö suuttuu ja paiskaa kaikki menemään ja heittäytyy maahan huutamaan kun joku palikka ei samantien mene niin kun neiti haluaa, taikka sitten ei muutenvaan enään huvita rakentaa... Ja aina on kielletty tavaroiden heittelemisestä. Sama toistuu minkätahansa leikin kanssa. Mieli vaihtuu ihan sekunnissa. Ulkonakin saattaa kävellä ensin nätisti mutta sitten ihan yht`äkkiä tulee raivo ja itkupotkuraivari,sit ei käy kävely eikä rattaissa olo. Siinävaiheessa otan rattaisiin ja matka jatkuu huudosta huolimatta. Periks me ei tytölle olla annettu mitään jos jotain ollaan päätetty,ei ainakaan sillä huudolla. Sit se haluaakin majan makkariin ja sit kun se on rakennettu niin alkaa huuto kun neiti ei sitä enään haluakkaan!
Saakeli kun mikään ei tunnu olevan koskaan hyvin! Sit välillä saattaa koko päiväkin olla tosi hyvällä tuulella. En tajua miten noin mielialat voi vaihdella niin ääripäästä toiseen ihan sekunnissa. Sit on itelle tosi vaikeeta pysyä mukana kun lapsi kiukkuaa ja saa lopulta mutkin suuttumaan niin että saatan huutaa hänelle. Sit hän tuleekin hetkenpäästä halaamaan taikka tosi ilosena jotain hösäämään siihen, niin on tosi vaikeeta muuttaa se oma harmitus sitten hyväks mieleks. Rakastan lastani yli kaiken mutta välillä vaan tuntuu siltä että en jaksa. Nyt tuntuu etten oikeen saa kirjotettuakaan kaikkea mitä on mielessä.
Pelottaa myös se että meille on helmikuussa syntymässä pikkuveikka ja hirvittää et miten mä ikinä pärjään kahden kanssa? Tai siis kyllähän me pärjätään mutta näinä hetkinä kyllä pelottaa. Sit on huono omatunto siitäkin et miten saan tän esikoisen ymmärtämään että häntä rakastetaan yhtälailla,vaikka onkin pikkuveikka siinä. Esikoinen kyllä tykkää vauvoista, mitä nyt on vieraita vauvoja nähty. Mietin et alottasinko esikoisen kanssa sit muskarin tms, niin ois sit meillä joku sellanen ihan oma juttu perus leikkien ja ulkoilun lisäks. Esikoinen on päivähoidossa ja on siellä myös lähes yhtä tempperamenttinen,ei ihan. Oon ajatellu että jatkaa hoidossa muutamana päivänä viikossa veikan syntymän jälkeenkin kun viihtyy siellä niin hyvin. Ja saan sitten itsekkin ehkä vähän levättyä. On kuitenkin huono omatunto siitä että miten saan itseni riittämään kaikille tarpeeksi,esikoiselle, vauvalle,koirille ja miehellekkin. Tietty mieskin auttaa mutta on silti sellanen riittämätön olo.
Nyt esikko on hyvin kilttinä kun on koko aamun kiukunnu ja saanu mut itkemään. Nyt se vaan istuu sohvalla ja ihmettelee. Kerroin sille että mulle tulee paha mieli kun se kiukkuaa.
Mies nukkuu eikä tiedä tästä mitään, sekin on niin väärin että mies saa nuktúttua vaikka pommi räjähtäs kun taas mä en pysty nukkuun jos lapsi vähänkin kiukkuaa tms. Meillä on ollut tapana että mä saan nukkua sunnuntai aamusin, mutta nykyään oon luopunu siitä kun esikoinen on myös kauhee mun perään sillon kun oon kotona ja miehen kanssa aamut on sitten yhtä huutoa,vielä pahempaa kun mun kanssa. Koita siinä sitten nukkua! Mies ei saa esimerkiks vaihtaa nyt ees vaippaa jos mä olen lähellä taikka pestä esikoisen hampaita,saatika lukea iltasatua. Kyllä se ne tekee mutta kauheen huudon säestyksellä. Sit se menee siihen että mä teen kaiken kun en jaksa sitä huutoa ja se tuntuu pahalta. Sit kun en ole kotona,niin ei huuda mun perään ollenkaan. Ja tarhaankin jää kyllä huutamatta.
Tästä tuli nyt aika sekava, mutta sekava se on mun mielenikin nyt tällähetkellä. :'(
Meillä on siis juuri 2v täyttänyt tyttö jolla on aina ollut kiivas tempperamentti, on myös kyllä tosi ilonen,sosiaalinen ja vilkas ja näistä luonteenpiirteistä olen ilonen ja ne saa mut kyllä sitten unohtaan sen kiukuttelunkin. Tiedän että 2v lapset on vaikeita välillä, eli kenenkään ei tarvitse siitä tulla paasaamaan. Nyt vaan on tilannne et mikään ei tunnu tytölle kelpaavan ja mitään ei totella. Jos haluaa rakentaa palikoilla ja alan rakentamaan tytön kanssa,niin menee 2minuuttia kunnes tyttö suuttuu ja paiskaa kaikki menemään ja heittäytyy maahan huutamaan kun joku palikka ei samantien mene niin kun neiti haluaa, taikka sitten ei muutenvaan enään huvita rakentaa... Ja aina on kielletty tavaroiden heittelemisestä. Sama toistuu minkätahansa leikin kanssa. Mieli vaihtuu ihan sekunnissa. Ulkonakin saattaa kävellä ensin nätisti mutta sitten ihan yht`äkkiä tulee raivo ja itkupotkuraivari,sit ei käy kävely eikä rattaissa olo. Siinävaiheessa otan rattaisiin ja matka jatkuu huudosta huolimatta. Periks me ei tytölle olla annettu mitään jos jotain ollaan päätetty,ei ainakaan sillä huudolla. Sit se haluaakin majan makkariin ja sit kun se on rakennettu niin alkaa huuto kun neiti ei sitä enään haluakkaan!
Saakeli kun mikään ei tunnu olevan koskaan hyvin! Sit välillä saattaa koko päiväkin olla tosi hyvällä tuulella. En tajua miten noin mielialat voi vaihdella niin ääripäästä toiseen ihan sekunnissa. Sit on itelle tosi vaikeeta pysyä mukana kun lapsi kiukkuaa ja saa lopulta mutkin suuttumaan niin että saatan huutaa hänelle. Sit hän tuleekin hetkenpäästä halaamaan taikka tosi ilosena jotain hösäämään siihen, niin on tosi vaikeeta muuttaa se oma harmitus sitten hyväks mieleks. Rakastan lastani yli kaiken mutta välillä vaan tuntuu siltä että en jaksa. Nyt tuntuu etten oikeen saa kirjotettuakaan kaikkea mitä on mielessä.
Pelottaa myös se että meille on helmikuussa syntymässä pikkuveikka ja hirvittää et miten mä ikinä pärjään kahden kanssa? Tai siis kyllähän me pärjätään mutta näinä hetkinä kyllä pelottaa. Sit on huono omatunto siitäkin et miten saan tän esikoisen ymmärtämään että häntä rakastetaan yhtälailla,vaikka onkin pikkuveikka siinä. Esikoinen kyllä tykkää vauvoista, mitä nyt on vieraita vauvoja nähty. Mietin et alottasinko esikoisen kanssa sit muskarin tms, niin ois sit meillä joku sellanen ihan oma juttu perus leikkien ja ulkoilun lisäks. Esikoinen on päivähoidossa ja on siellä myös lähes yhtä tempperamenttinen,ei ihan. Oon ajatellu että jatkaa hoidossa muutamana päivänä viikossa veikan syntymän jälkeenkin kun viihtyy siellä niin hyvin. Ja saan sitten itsekkin ehkä vähän levättyä. On kuitenkin huono omatunto siitä että miten saan itseni riittämään kaikille tarpeeksi,esikoiselle, vauvalle,koirille ja miehellekkin. Tietty mieskin auttaa mutta on silti sellanen riittämätön olo.
Nyt esikko on hyvin kilttinä kun on koko aamun kiukunnu ja saanu mut itkemään. Nyt se vaan istuu sohvalla ja ihmettelee. Kerroin sille että mulle tulee paha mieli kun se kiukkuaa.
Mies nukkuu eikä tiedä tästä mitään, sekin on niin väärin että mies saa nuktúttua vaikka pommi räjähtäs kun taas mä en pysty nukkuun jos lapsi vähänkin kiukkuaa tms. Meillä on ollut tapana että mä saan nukkua sunnuntai aamusin, mutta nykyään oon luopunu siitä kun esikoinen on myös kauhee mun perään sillon kun oon kotona ja miehen kanssa aamut on sitten yhtä huutoa,vielä pahempaa kun mun kanssa. Koita siinä sitten nukkua! Mies ei saa esimerkiks vaihtaa nyt ees vaippaa jos mä olen lähellä taikka pestä esikoisen hampaita,saatika lukea iltasatua. Kyllä se ne tekee mutta kauheen huudon säestyksellä. Sit se menee siihen että mä teen kaiken kun en jaksa sitä huutoa ja se tuntuu pahalta. Sit kun en ole kotona,niin ei huuda mun perään ollenkaan. Ja tarhaankin jää kyllä huutamatta.
Tästä tuli nyt aika sekava, mutta sekava se on mun mielenikin nyt tällähetkellä. :'(