Meille tuli ihana poika. Olimme 5 vuorokautta sairaalassa, siis joulun yli, sillä hänellä oli ja on paino-ongelmia. Aluksi oli lapsivettä mahassa, sitten epäselvää, jatkuva hamuamista ja lopulta löytyi liian tiukka kielijänne. Nyt lapsi syö yötä päivää ja koko ajan tuntuu, että tekee niin tai näin, tekee väärin... Mut se kai on sitä äitiyden tuskaa!
Synnytystarina
Menin yliaikaiskontrolliin 22.12. Ultrassa kävi ilmi näin viime metreillä, että poika oli tulossa. Lääkäri katseli ja mittaili ja kysyi sinä päivänä usein toistetun kysymyksen: Kuinka pitkä sä olet? Iso vauvahan se oli: 4,3 kiloa. Pyhien ja koon takia pääsin käynnistykseen.
Yksi tabletin muru ulkoisesti riitti käynnistykseen. Aluksi 5 tuntia ei tuntunut miltään, ja menin syömään päivällistä. Heti sen jälkeen synnytys alkoi toden teolla, voimakkaita supistuksia 4 - 5 minuutin välein. Vähän suihkuttelua kokeilin, mutta enimmäkseen pärjäsin tanssimalla paikallani keinuttamalla painoa puolelta toiselle. Aina supistusten välissä menin makaamaan. Pian vauhti alkoi niin kova, että en enää ehtinyt levähtää siinä minuutin parin tauossa. Kivut eivät missään vaiheessa olleet niin kovia kuin mm. aikaisemmissa sairauksissani. Kyllä kivun kesti, kun tiesi, että parin sekunnin kuluttua saa levätä edes pienen tovin. Siksi en mitään puudutusta edes harkinnut.
Pistin miehen kertomaan kätilölle tilanteen edistymisestä, kun en enää oikein jaksanut sängystä nousta tanssimaan, ja kätilö pisti minut heti synnytyspuolelle. Olin jo melkein kokonaan auki. Ehdin vedellä parisenkymmentä minuuttia ilokaasua keinutuolissa ja saada voimia siten kerätyksi ponnistusvaihetta varten. Pian menivät lapsivedetkin.
Ponnistin puoli tuntia. Kätilö havainnollisti hyvin sormillaan, mihin suuntaan. Vaavi jäi päästään kiinni, pyöritteli päätään ja teki tuhoa. Sain repeämiä eri puolille. Toinen paikalle tullut kätilö kysyi synnytystä hoitaneelta, pitäisikö pistää oksitosiinitippa, kun olin jo puoli tuntia äheltänyt. Huusin, että ei, ja punkesin lapsen väkisin ulos sen vimmalla. Melko luomua, siis.
Yllättäen kivuliain osuus oli huonosti irronneiden kalvojen repiminen ja tikkien ompelu. Olisin tarvinnut pienen palautumishetken, vaikka vain pari minuuttia. Jala tärisivät maitohapoilla. Hyvä kokemus kai se oli kokonaisuudessaan.
Haikaranpesässä vaan meinas pälli revetä, kun kotiin ei päässyt tai lapsi vain laihtui, minä pumppasin ja juotin korviketta. No, herra tissilä kutsuu...