Jotenkin niin loppu

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja kukkanen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

kukkanen

Vieras
Pakko kirjoittaa. Jos se helpottais. Ollaan miehen kanssa seurusteltu puoli vuotta. Alusta asti on ollut hankalaa (no ekaa kuukautta lukuunottamatta). Ahdistaa ja vituttaa koko ajan. Mutta silti rakastan enkä osaa päästää irti vaikka tiedän että se olisi järkevin vaihtoehto.

Tässä sekoaa minä ja mies. Tässä ei ole mitään järkeä. Silloin kun ollaan yhdessä kaikki on hyvin. Mutta kummallakin on niin paljon kaikkea että se on aika harvinaista herkkua. Mä en jaksa mutta rakastan silti.

Mies on ihan hulluna minuun. Sen hän on kertonut monta kertaa, ei kuulemma koskaan ole tuntenut ketään kohtaa näin. Sen myös huomaa, muuten se ei olisi jaksanut katsoa näitä mun sekoamisia. Mä en todellakaan tiedä mikä muhun on tullut. Ennen en ole tällainen ollut ja olen pitänyt itseäni suhteellisen järkevänä ihmisena... Huoh.
 
Mikähän se ongelma sitten oikeesti on? Erilaisuus? Sitoutumiskammoisuus? Jos pää hajoaa puolen vuoden jälkeen, eikä teillä ole edes aikaa toisillenne, niin..what?!
 
Mikähän se ongelma sitten oikeesti on? Erilaisuus? Sitoutumiskammoisuus? Jos pää hajoaa puolen vuoden jälkeen, eikä teillä ole edes aikaa toisillenne, niin..what?!

No näinpä. Kun tietäisikin sen ongelman niin sen voisi ehkä ratkaista... Ongelma on mitä luultavammin minussa. Mies on ihan tyytyväinen (lukuunottamatta minun ahdistuksiani). Voi olla että pelkään sitoutumista. Olen myös aina viihtynyt sinkkuna erinomaisen hyvin. Me ollaan hyvin saman tyyppisiä ihmisiä. Ehkä liikaakin. Kummatkin on hyvin paljon elämässä eteenpäin pyrkiviä ja meillä on samat arvot. Myös huumori natsaa yhteen. Samoin olemma ajatuksiltamme samaa sarjaa. Niin kuin sanoin niin silloin kun ollaan yhdessä niin ei ole ongelmaa...

Mies ei ole juurikaan seurustelut ja minulla on taas pitkä suhde takana. Mietin välillä voisko näistä johtua erot siitä mitä parisuhteelta ehkä haemme?!?

En halua nalkuttaa. Mutta kun olen hiljaa ja arki pyörii niin etten ole tyytyväinen, iskee sitten ahdistus. Aikaa on tosiaan hirveen vähän. Kummallakin on töissä nyt sellaiset projektit meneillään että koko tän vuoden olemme olleet todella kiinni niissä. Tämän lisäksi kummallakin on tärkeät harrastukset mitkä vievät osan ajasta. Olemme pyrkineet järjestämään yhteistä aikaa, mutta silti minua ahdistaa että sitä on liian vähän.

Samoin ajanpuutteen ja kiireen sekä loputtoman väsymyksen keskellä meinaa seksielämä läsähtää.

En tiedä. Eilen mies lähti Leville työporukan kanssa. Meillä oli samana aamuna iso riita (juuh, minun vika, tiedetään). Minua ahdisti sen lähtö ja se ettei taas nähdä. Laitoin perään sitten viestin jossa toivotin vilpittömästi hyvää reissua ja kerroin välittäväni. Mitään en ole sitten kuullut sen jälkeen. Kun mies kotoani lähti oli sillä riidan takia itku silmässä... Mutta sitten puhuttiin vielä ja kaikki oli ok. Tai siis niin ok kun vaan voi olla...
Kai tässä pitäis itse muuttua. Mutta miten ja mihin suuntaan. Helpompaa olisi ryhtyä sinkuksi. Mutta kun tunteita on kummallakin paljon niin sekin vaihtoehto tuntuu hölmöltä.
 
Viimeksi muokattu:
Siis vaikuttaa siltä että ainoa ongelmanne on se, että molemmilla on töissä kiire ettekä siksi ehdi näkemään? Miten viikonloput yleensä, onko silloinkin molemmilla kiire töiden/harrastusten/jonkun muun asian takia, ja eikö silloin edes voisi yrittää priorisoida seurustelukumppania?

Toisaalta kirjoitat kyllä, että sinä olet sitoutumiskammoinen. Luulisi että sitten ei haittaa jos olisi sitä omaa aikaa, eipä ainakaan ahdistaisi se, että toinen kyhnää koko ajan vieressä. Miten sinä muuten selvisit siinä edellisessä pitkässä suhteessa, ahdistiko siinäkin koko ajan? Silloin ehkä olisi parempi olla yksin.

Olen itsekin jollain tasolla sitoutumiskammoinen, rakastuin, muutin yhteen avomieheni kanssa, ja aloin panikoimaan että kaikki menee nyt niin nopeasti ja kun kuitenkin viihdyin sinkkuna niin mitä minä oikein olen tekemässä? Mies rakasti minua kovasti, joten häntä minun epävarmuuteni ja soutaminen ja huopaaminen ahdisti. Hän sitten sanoi, että minun itseni on tehtävä se päätös haluanko olla hänen kanssaan vai en, koska jatkuvat epävarmuudessa eläminen (lähdenkö vai jäänkö) oli hänelle raastavaa. Enkä minä itsekään haluaisi olla miehen kanssa joka on toinen jalka ulkona koko ajan. Päätin sitten kokeilla ja katsoa miten menee, jätin skitsahtelut pois ja yritin keskittyä suhteen hyviin puoliin. Mies kun oli kuitenkin kaikin tavoin täydellinen.

Nyt ollaan oltu yhdessä jo lähes viitisen vuotta. Luulen, että eniten minua ahdisti alussa se, että kyseessä oli ensimmäinen suhteeni. En tiennyt mitä odottaa, en oikeastaan edes tiennyt oliko suhde hyvä vai ei, itsenäisyyden menettäminen pelotti jne jne. Vieläkään en suostuisi kihloihin tai naimisiin, mutta hyvin on muuten mennyt tämän viiden vuoden ajan, ja muiden suhteita seuratessa olen todella onnellinen miehestäni ja omasta suhteestani. Todella harvoin tapellaan, viihdytään vieläkin yhdessä ja vietetään paljon aikaa kaksistaan, arki on helppoa.

Neuvoja nyt on hieman vaikea antaa sinulle ap, mutta mieti nyt mikä se asia on joka ahdistaa (liian vähän aikaa yhdessä vai se sitoutumiskammo, ehkä joku muu). Ja muista myös että miehelle voi olla todella raskasta ja epäreilua joutua elämään tuollaisessa suhteessa.
 
Kiitos todella rakentavasta vastauksesta!

Luulen että minua ahdistaa enemmän se yhteisen ajan puute. Viikonloppuisin on välillä aikaa olla enemmän yhdessä, mutta tuntuu ettei se aina riitä. Harrastukset osuvat myös monesti viikonloppuihin. Ahdistaa oikein viikonloppu aamuisin kun tiedän että toisen on taas kohta lähdettävä...

Aikaisemmassa suhteessani ei mielestäni ollut ahdistunut. Alussa ehkä vähän mutta se meni ohi. Huomaan miettiväni että onko tämä uusi suhde taas sellainen että seurustellaan ja erotaan kahdeksan vuoden jälkeen... Jolloin todennäköisesti olisi jo lapsia tms. Pelkään taas epäonnistuvani.

Tiedän että tilanne on epäreilu ja hankala miehelle. Olen yrittänyt että en näyttäisi hänelle sitä mutta sitten kun se ahdistuksen tunne tulee ei sille mitään enään voi... Siksi olen päätynytkin tilanteeseen että jos en pysty muuttamaan itseäni - täytyy meidän erota. Sitä en kuitenkaan haluaisi.
 
Pakko kirjoittaa. Jos se helpottais. Tässä sekoaa minä ja mies. Tässä ei ole mitään järkeä. Mä en todellakaan tiedä mikä muhun on tullut. Ennen en ole tällainen ollut ja olen pitänyt itseäni suhteellisen järkevänä ihmisena... Huoh.
Tämän selvempiä merkkejä rakastumisesta ei juuri voi olla. Se on tullut suhun, järjettömyyden tila, riippumatta mistään ihmisen ominaisuuksista, kuten esimerkiksi järkevyydestä.

Käyttäytymispsykol. prof. Dorothy Tennov mukaan rakastumisen seurannaisilmiöitä ovat depressio, epävarmuus ja sosiaalisten suhteiden vaikeutuminen. Rakastuneet käyttävät olotilaansa kuvatessaan useammin sanaa depressio kuin rakastuminen. Tunteet ovat liian ristiriitaisia.

Alusta asti on ollut hankalaa… Ahdistaa ja vituttaa koko ajan. Kun tietäisikin sen ongelman niin sen voisi ehkä ratkaista..
Sitä ei voi ratkaista. Pitääkö sitä ongelmana on henkilökohtainen suhtautumistapa. Monet haaveilevat ko. ongelmasta ja voivat olla kateellisiakin. Ahdistus kuuluu rakastumiseen erottamattomasti. Sille halutaan etsiä jokin muu syy, koska rakastumista ihannoidaan ja se käsitetään vain puoliksi, mielletään vain onnellisuuden lähteeksi. Eräs psykologikin kirjoitti: "Aina kannattaa rakastua, koska se on niin mukavaa".

Mutta silti rakastan enkä osaa päästää irti vaikka tiedän että se olisi järkevin vaihtoehto. Mä en jaksa mutta rakastan silti. Voi olla että pelkään sitoutumista.
Pakko. Enempää ei voisi enää olla sitoutunut. Kammo tuleekin siitä kun on täydellisen sitoutunut, psyykkisesti riippuvainen ja pelkää yksin jäämistä ja menettämistä, tulevansa hylätyksi.

Mies on ihan hulluna minuun. Sen hän on kertonut monta kertaa, ei kuulemma koskaan ole tuntenut ketään kohtaa näin. Tässä sekoaa minä ja mies. Sen myös huomaa…
Huomaa hyvinkin! Ei tuosta kuitenkaan enempää sekoa. Samassa kaksihaaraisessa koukussa riiputte, luota siihen. Olisi mukava kuulla pystyttekö samastumaan toisiinne, kun rakastumisen kokemus on jokaisella samanlainen ja teillä yhtaikaa.

En tiedä. Eilen mies lähti Leville työporukan kanssa. Meillä oli samana aamuna iso riita (juuh, minun vika, tiedetään). Minua ahdisti sen lähtö ja se ettei taas nähdä.
Jätit sitten häveliäästi mainitsematta jotakin paheksuttavaa. Ei ole oikeasti häpeä olla mustasukkainen, kun sekin kuuluu asiaan, siis tuossa tilassa. ("Mitään en ole sitten kuullut sen jälkeen. Kun mies kotoani lähti oli sillä riidan takia itku silmässä...")

Ole huoletta, mies on yhtä monogaaminen kuin itsekin olet. Hassunkurista että kumpikin rakastunut pelkää eniten juuri sitä mitä kumpikaan ei tosissan ja aidosti pysty edes kuvittelemaan. Mahdollinen alkoholin nauttiminen lievittää ikävää. Yö voi tietysti olla uneton ja aika pitkä, mietiskellessä tekstarien lähettelemisiä ahdistuksiensa vallassa. On aina liian vähän aikaa, ja liian vähän sanotaan, vaikka jatkuvasti hoetaan <3 <3 <3.

Silloin kun ollaan yhdessä kaikki on hyvin. Niin kuin sanoin niin silloin kun ollaan yhdessä niin ei ole ongelmaa... Aikaisemmassa suhteessani ei mielestäni ollut ahdistunut. Alussa ehkä vähän mutta se meni ohi.
Siitä on niin pitkä aika ettet muista kaikkea ja silloinkin selittelit varmaan pelkojasi kokonaan muilla syillä. Ei auta sinkkuilu, eikä muuttuminen onnistu mihinkään suuntaan, mikään ei ole yhtään helpompaa. Viisainta on nyt välttää kauaskantoisia päätöksiä, olla käyttämättä niitä järjenrippeitä liian vaativiin suunnitelmiin. Hyväksykää ilmiö kakkinensa, nauttikaa miten voitte ja tehkää uusi tilannearvio vaikka vuoden päästä, kun palailette todellisuuden ylittävistä ikuisuushetkistä takaisin maailmanaikaan.


Mahdollisuus ratkaisevien päätösten tekemiseen olisi suljettava pois rakastuneilta henkilöiltä.
Avioliitto kahden rakastuneen henkilön välillä on avioliitto ilman pienintäkään realiteettipohjaa.
(Tennov)

_______________________________________________________________________
Suunnattomaan yksinäisyyteen lukemistoksi: Rakastuminen, Francesco Alberoni, Otava.
 
Viimeksi muokattu:
Siis vaikuttaa siltä että ainoa ongelmanne on se, että molemmilla on töissä kiire ettekä siksi ehdi näkemään? Miten viikonloput yleensä, onko silloinkin molemmilla kiire töiden/harrastusten/jonkun muun asian takia, ja eikö silloin edes voisi yrittää priorisoida seurustelukumppania?

Toisaalta kirjoitat kyllä, että sinä olet sitoutumiskammoinen. Luulisi että sitten ei haittaa jos olisi sitä omaa aikaa, eipä ainakaan ahdistaisi se, että toinen kyhnää koko ajan vieressä. Miten sinä muuten selvisit siinä edellisessä pitkässä suhteessa, ahdistiko siinäkin koko ajan? Silloin ehkä olisi parempi olla yksin.

Olen itsekin jollain tasolla sitoutumiskammoinen, rakastuin, muutin yhteen avomieheni kanssa, ja aloin panikoimaan että kaikki menee nyt niin nopeasti ja kun kuitenkin viihdyin sinkkuna niin mitä minä oikein olen tekemässä? Mies rakasti minua kovasti, joten häntä minun epävarmuuteni ja soutaminen ja huopaaminen ahdisti. Hän sitten sanoi, että minun itseni on tehtävä se päätös haluanko olla hänen kanssaan vai en, koska jatkuvat epävarmuudessa eläminen (lähdenkö vai jäänkö) oli hänelle raastavaa. Enkä minä itsekään haluaisi olla miehen kanssa joka on toinen jalka ulkona koko ajan. Päätin sitten kokeilla ja katsoa miten menee, jätin skitsahtelut pois ja yritin keskittyä suhteen hyviin puoliin. Mies kun oli kuitenkin kaikin tavoin täydellinen.

Nyt ollaan oltu yhdessä jo lähes viitisen vuotta. Luulen, että eniten minua ahdisti alussa se, että kyseessä oli ensimmäinen suhteeni. En tiennyt mitä odottaa, en oikeastaan edes tiennyt oliko suhde hyvä vai ei, itsenäisyyden menettäminen pelotti jne jne. Vieläkään en suostuisi kihloihin tai naimisiin, mutta hyvin on muuten mennyt tämän viiden vuoden ajan, ja muiden suhteita seuratessa olen todella onnellinen miehestäni ja omasta suhteestani. Todella harvoin tapellaan, viihdytään vieläkin yhdessä ja vietetään paljon aikaa kaksistaan, arki on helppoa.

Neuvoja nyt on hieman vaikea antaa sinulle ap, mutta mieti nyt mikä se asia on joka ahdistaa (liian vähän aikaa yhdessä vai se sitoutumiskammo, ehkä joku muu). Ja muista myös että miehelle voi olla todella raskasta ja epäreilua joutua elämään tuollaisessa suhteessa.

Niinpä, ensimmäinen kysymys on aina tahdotko.

"kukkanen", jos haluat vielä tahtoa miehen kanssa, niin lähetä hänelle pikaisesti viesti missä pyydät anteeksi ja kadut käytöstäsi. Miehesi saattoi tehdä lähtiessään päätöksen, että hän ei jaksa enää kanssasi.
 
Viimeksi muokattu:
Kiitos Aika todella hyvästä vastauksesta. Se sai ajattelemaan asioita uudella tavalla. Ehkäpä.

Nyt olen jotenkin paremmalla tuulella. Ja No: Laitoin heti ennen reissua viestin. Mies ei siihen vastannut mitään. Viime yönä se soitti. Sano että on hirveä ikävä ja surullinen olo meidän tilanteesta. Sanoi että oli päättänyt ettei soita mutta ei pysty olemaan soittamatta. Tänään soitti sitten uudestaan aamulla (ei varmaan muista yöllisen keskustelun sisältöä). Puhuttiin ja se sano taas että on ikävä. Sanoin että niin minullakin. Sanoin myös että välitän kovasti.

Aamuinen puhelu meni hyvin. Siinä oli jo huumoriakin mukana. Sanoinkin miehelle että nauttii nyt reissusta ja lakkaa murehtimasta (helpommin sanottu kuin tehty). Sunnuntaina tulee takasin. En tiedä mihin tää siitä taas kehittyy kun kiire jatkuu. Mutta nyt päätin että yritän olla ahdistumatta ja keskittyä omiin juttuihin. Jos kuukauden päästä tilanne tuntuu yhtä toivottomalta niin sitten on varmaan aika päästää irti. Tuntuu kyllä kauheelta koko ajatus.
 
Kiitos Aika todella hyvästä vastauksesta. Se sai ajattelemaan asioita uudella tavalla. Ehkäpä.

Nyt olen jotenkin paremmalla tuulella. Ja No: Laitoin heti ennen reissua viestin. Mies ei siihen vastannut mitään. Viime yönä se soitti. Sano että on hirveä ikävä ja surullinen olo meidän tilanteesta. Sanoi että oli päättänyt ettei soita mutta ei pysty olemaan soittamatta. Tänään soitti sitten uudestaan aamulla (ei varmaan muista yöllisen keskustelun sisältöä). Puhuttiin ja se sano taas että on ikävä. Sanoin että niin minullakin. Sanoin myös että välitän kovasti.

Aamuinen puhelu meni hyvin. Siinä oli jo huumoriakin mukana. Sanoinkin miehelle että nauttii nyt reissusta ja lakkaa murehtimasta (helpommin sanottu kuin tehty). Sunnuntaina tulee takasin. En tiedä mihin tää siitä taas kehittyy kun kiire jatkuu. Mutta nyt päätin että yritän olla ahdistumatta ja keskittyä omiin juttuihin. Jos kuukauden päästä tilanne tuntuu yhtä toivottomalta niin sitten on varmaan aika päästää irti. Tuntuu kyllä kauheelta koko ajatus.

Ajatelkaa elämää kokonaisuutena, missä jokainen osa-alue on mukana. Ajatelkaa mitä osa-alueet vaikuttavat teihin ja jaksamiseenne. Ja seuraavaksi miettikää miten eteenpäin.

Minusta sinulla on raskasta ihan työsi kanssa ja seurustelu on myös "työtä" sinun tilanteessasi. Kun on raskasta, niin hermot eivät kestä ja tuskastuu. Vaatimukset tulevat suuriksi, jos ne kokee vaatimuksina. On ihan luonnollista, että ne tuntuvat vaatimuksilta tuossa tilanteessa.

Helposti tulee ajateltua niin, että lopettaisi suhteen, että saisi aikaa itselleen, eikä se ole huono ajatus sekään, jos muuten ei selviä tilanteesta.

Se mikä on minun ajatus, että miten te selviätte eteenpäin on seuraava:

Miehesi pitäisi antaa sinulle aikaa ja vapautta, että et tuntisi hänen kiintymystään painostavana; siitä kannattaisi puhua ihan suomeksi. Toinen asia on sinun tunnollisuutesi työtä ja seurustelua kohtaan. Pitäisi olla voimia ja rohkeutta ottaa työ työnä ja mahdollisuuksien mukaan helpottaa sitä ja seurustelu pitäisi olla vapautunutta, eikä siinä pitäisi kokea syyllisyydentuntoja riittämättömyydestä. Vähän vaikuttaa, että seurustelu on lähinnä miehen puolelta takertumista, joka vie sinulta tilaa hengittää. Uskoisin, että asia ratkeaa, jos osaatte siitä keskenänne puhua ja ymmärtää toistenne elämäntilannetta. Muussa tapauksessa, sinun on elettävä yksin jonkin aikaa ja kerättävä voimia, mikä on sekin vaihtoehto.
 
Viimeksi muokattu:
Saattaa olla, että olet rakastunut ja alitajuntaisesti pelkäät menettäväsi rakkauden. Siksi sinua ahdistaa kun et osaa luottaa onneen ja siihen, että se kestää.
Kun ihmisellä on paljon onnea, alkaa hän jossain vaiheessa miettimään, että olenko tämän onneni ansainnut ja kestäälö tämä. Kuinka minä kestän jos onni loppuu.
 
Mä luulen että kyse on nimenomaisesti jostain pelotuksesta. Rakastan kovasti mutta jotenkin tuntuu aina välillä että tää juttu ei ole sellainen parisuhde jonka haluaisin. Ja tarkoitan tällä sitä että kummallakin on niin kiirettä.
Kyse ei ole siitä että minua ahdistaa se että minulla on niin kiire ja mies ei tätä ymmärtäisi. Koska meillä kummallakin on hirveä kiire ja stressi. Itse kun haluaisin suhteen jossa tehtäisiin niitä asioita yhdessä (vaikka kiire olisikin). Mutta meillä nyt kummallakin sattuu olemaan omat jutut jotka vievät hirveästi aikaa. Jossain vaiheessa puhuttiin että tehdään yhdessä näitä juttuja. Mutta ongelma on se että kun on kiire niin saa aikaiseksi enemmän ja nopeammin valmiiksi kun kumpikin tekee omia juttuja... Sekavaa...
 
Jos rakastatte, niin varmasti molemmilta löytyy asioita joista voi luopua. Itse teette stressin elämään. Työt on pakko hoitaa, muttei tarveyden kustannuksella. Kaikesta muusta, kuten harrastuksista, voi hetkellisesti luopua jos ne aiheuttavat stressiä. Teillä menneet vellit ja puurot sekasin. Työstä jäljelle jäävänä aikana pitäisi tehdä asioita jotka rentouttavat, ei asioita jotka lisäävät paineita.
 
Jos rakastatte, niin varmasti molemmilta löytyy asioita joista voi luopua. Itse teette stressin elämään. Työt on pakko hoitaa, muttei tarveyden kustannuksella. Kaikesta muusta, kuten harrastuksista, voi hetkellisesti luopua jos ne aiheuttavat stressiä. Teillä menneet vellit ja puurot sekasin. Työstä jäljelle jäävänä aikana pitäisi tehdä asioita jotka rentouttavat, ei asioita jotka lisäävät paineita.

Näinhän sen kuuluisi mennä. Meillä on vaan oikeasti todella hankala tilanne. Tuntuu että väkisin vänkään vastaan mutta näin se on. Kummallakin työt sellaisia (no miehellä loppuu projekti kesän aikana) että arkisin menee kahdeksaan asti ennen kuin nähdään. Viikonloppuisin myös töitä silloin tällöin. Harrastuksista on kumpikin jo luopunut. Kumpikin on jättänyt jäljelle sen tärkeimmän. Ja niihin menee sitten helposti toinen päivä viikonlopusta. Ja omia kavereitakin olisi mukava ehtiä jossain välissä näkemään (etteivät vallan jää).

Hankalaa, tiedän. Meillä on viikossa ehkä yksi päivä jolloin keretään kunnolla olemaan yhdessä. Voi olla että sen pitäisi riittää mutta olen jotenkin tyytymätön tähän tilanteeseen. Ja kun tälle ei oikein mitään voi. Siksi sitten heti jos tulee vielä kaiken tämän lisäksi jotain "ylimääräistä" menoa... Helpompaa tuntuisi luovuttaa mutta sitten kun kuitenkin rakastaa.

Joku juttu pitäisi keksiä ettei ahdistuisi. Se ei ole normaalia enkä sitä kestä. Haluaisin vain olla onnellinen.
 
Viimeksi muokattu:
Aamuinen puhelu meni hyvin. Siinä oli jo huumoriakin mukana.
Ole hyvä! Normaalisti naurun määrä on hyvä mittari, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin normaali.

En tiedä mihin tää siitä taas kehittyy kun kiire jatkuu. Mutta nyt päätin että yritän olla ahdistumatta ja keskittyä omiin juttuihin. Jos kuukauden päästä tilanne tuntuu yhtä toivottomalta niin sitten on varmaan aika päästää irti. Tuntuu kyllä kauheelta koko ajatus.

Tuolla panikoinnilla ei saa kuukaudessa aikaan kuin pahennusta. Kuten nimim. 'Onnellisuus' aprikoikin, rakastuminen on alitajuinen prosessi. Tietoisilla päätöksillä ei ole suoraan havaittavia vaikutuksia. Voitte erota fyysisesti, mutta ette psyykkisesti. Siitä seuraisi vain entistä rajumpaa sielullista hiillosta, ns. riutumista, sydänsuruja ilman hetkenkään helpotusta enää.

Suosittelen ensin vaikkapa yhteisymmärryksessä sovittua viikon koe-eroa, jos haluatte tietää ja tuntea nahoissanne mitä kaikkea sana - kärsimys - voikaan pitää sisällään (intohimo, engl. passion, You know that!).

Tila menee myös sitä nopeammin ohi mitä vähemmän temppuilette, sillä: "hylätyksi tulemisen pelko aiheuttaa tuskaa, mutta kasvattaa myös intohimoa. Kun rakastuneen toiveet ovat täyttyneet, muuttuu ekstaasi joko "todelliseksi rakkaudeksi" tai sen korvaavat vähemmän positiiviset tunteet." (Tennov)

Parasta mitä nyt ja jatkossa voitte tehdä, on huolehtia siitä ettette ala vihata toisianne!

Mistä tahansa asiantuntevasta lähteestä saat vahvistuksen ja se menee ihan aina by the book, ei kannata pelleillä. Kirjassaan "Love and Limerence", (vapaa suomennos: rakastaminen ja rakastuminen) Tennov kuvaa, 12:n vuoden tutkimuksiin perustuen, mitä ihminen kokee rakastuessaan. Lopuksi muutama ote lainauslaatikoissa:

Rakastuneina ajatusten voimakkuus saatetaan kokea niinkin kielteisenä, että epätoivossa yritetään etsiä vielä suurempaa tuskaa tai ruumiillista kipua. Tällöin voi taka-ajatuksena olla: jos hän minua rakastaa, tulee hän minut pelastamaan – jos hän ei sitä tee, en haluakaan elää.

Koska normaalisti harkintaan kykenevä henkilö on menettänyt voimansa omien ajatustensa suhteen, hallitsemattomuus saattaa vallata muitakin toimintoja. Itsemurhiin, eritasoisiin onnettomuuksiin ja pahoinpitelyihin liittyy usein rakastumisen aiheuttamia motiiveja. Ei ole harvinaista, että alkoholin ja huumeiden käytön syyksi ilmoitetaan epätoivoinen, vastakaikua saavuttamaton rakkaus.
Rakastumisen subjektiiviset seuraukset:

"Aluksi tuntuu siltä kuin olisin mielelläni ja omasta tahdostani halunnut ottaa selvää romanttisista tunteistani. Ajatukseni palaavat aina samaan kohtaan: haluan olla kanssasi. Samantekevää mitä teen tai missä olen, en voi välttää läheisyyttäsi. Ajatuksissani elät kaiken, minkä minäkin koen, olet aina vierelläni. Välillä tunnen itseni äärettömän onnelliseksi, kauttasi saa koko elämäni merkityksen, vaikeuteni tuntuvat mitättömiltä, vihamiehet ystäviltä, työni sujuu laulellen. Mutta välillä tunkeutuvat ajatukseni sinuun häiritsevästi. En voi pyyhkiä niitä pois kuin ympärilläni surisevaa kärpästä. En ole onnellisesti hullaantunut, täynnä jännitystä, uteliaisuutta ja odotusta. Tahtomattanikin etsin paikkoja, joissa näkisin sinut, tai haluasin olla yksin, että voisin ajatella sinua. Voin tuntea itseni tyytyväiseksi vain, jos kuvittelen tilanteen, jossa vastaat tunteisiini. Ajan kuluessa tuskaannun. Haluaisin keskittyä työhöni. En keksi järkeviä syitä yhdessäoloomme. Mutta miksi tahdonvoimani ei riitä?”

Näin kuvailisi tunteitaan rakastumisen tilaan joutunut henkilö. Hän on menettänyt vapauden itse päättää omista ajatuksistaan. Ne saattavat antaa iloisia tunteita, mutta usein ne ovat täynnä epätoivoa, epätietoisuutta rakastumisen kohteen tunteista. Tavallisesti hän suunnittelee mielessään mahdollista tapaamista rakastumisen kohteen kanssa, muistelee niitä tilanteita, joissa uskoo saaneensa varmuuden rakastumisen kohteen tunteista. Usein hän ajattelee niitä rakastumisen kohteen ominaisuuksia, joista erityisesti pitää. Itsessään hän alkaa arvostaa niitä piirteitä, joiden arvelee herättäneen rakastumisen kohteen mielenkiinnon. Ajatukset ovat mitättömyydessään realistisia ja niiden toivotaan toteutuvan.
Rakastumisen tuntomerkkejä ovat:

– ajatusten pyöriminen alituisesti rakastumisen kohteen ympärillä.
– mielialan riippuvuus rakastumisen kohteen toimista, ennen kaikkea siitä, miten rakastumisen kohteen koetaan vastaavan rakastuneen toiveisiin, tunteiden kiihtyminen, jos suhde rakastumisen kohteeseen on uhattu ja tunteiden latistuminen, mikäli rakastuneen ajatusten toteutuminen mahdollistuu.
– merkillinen kyky ihailla rakastumisen kohteen hyviä puolia ja vähätellä heikkoja ominaisuuksia. Hänen virheensä kyllä tiedostetaan, mutta ne kuitenkin aistitaan positiivisina.
– kyvyttömyys reagoida rakastumisen tunteilla useampaan kuin yhteen henkilöön kerralla.
– yleinen tunteiden intensivoituminen, mistä seuraa muiden tarpeiden työntyminen taka-alalle.
– fyysiset ahdistuksen oireet, mm. hermostuneisuus ja ujous rakastumisen kohteen seurassa.
– vaatimus yksinoikeuteen rakastumisen kohteen suhteen, erityisesti halu täyttää rakastumisen kohteen ajatusmaailma.
*
 
Viimeksi muokattu:
Joku juttu pitäisi keksiä ettei ahdistuisi. Se ei ole normaalia enkä sitä kestä. Haluaisin vain olla onnellinen.
Ei minulla ole muuta tarjota kuin tätä jobinpostia, ankea ehdotus hyväksyä asiat niin kuin ne ovat ja huonoa hirteishuumoria. En keksi muuta helpottavaa vaihtoehtoa. Olet selkä seinää vasten, mutta on sentään kohtalotoveri. Miettikää yhdessä ja kosketelkaa toisianne!

Kylmää faktaa kylmässä lainalaatikossa:

Tutkimusten mukaan rakastuneitten ihmisten aivotoiminta muuttuu. Tila on samankaltainen kuin olisi juuri saanut annoksen kokaiinia. (Bartelsin - Zeki)

Serotoniinin taso laskee kun ihminen rakastuu tai kun hän kärsii pakkoneuroosista tai mustasukkaisuudesta. Dopamiini aiheuttaa euforisen olotilan, herättää himon ja saa rakastuneet ekstaasiin (Lähde: Rakkauden selitys - Ben Kast)

Rakastuneen ajatukset pyörivät vain yhden asian ympärillä. Kyseessä on siis pakkomielle ja tila joka on samanlainen kuin pakkoneuroosi. Serotoniinin määrä laskee yhtä alas kuin neuroosipotilailla. (Marazzi)
Ihminen todella sekoaa hormonaalisesti. Hän on murheellisesti onnellinen.

______________________________________________________________________________
- Have a Prozac and smile! -

Kaipa tämäkin ongelma vielä medikalisoidaan. Psykoosia muistuttava alentuneen tajunnan tila
ja neuroottiselta sairaudelta vaikuttava oireyhtymä tunnetaan tarkasti. Ehkä hoidettavissa jo serotoniinin takaisinoton estäjälääkityksellä menestyksellisesti. Ennestäänkin jo lemmenkipeydeksi
kutsuttu pätkämasentava riivattu hekuma voitaisiin diagnosoida ja tautiluokitella.
 
Viimeksi muokattu:

Similar threads

O
Viestiä
3
Luettu
415
Perhe-elämä
kaikki sammakot on jo pussattu
K
V
Viestiä
5
Luettu
4K
Perhe-elämä
Parasta arkea
P
I
Viestiä
12
Luettu
1K
I
M
Viestiä
5
Luettu
3K
M

Yhteistyössä