"Väsynyt"
Siis jos kyse ei ole alkoholismista, skitsofreniasta tms. Puolisollani on sairaus, joka on vaikuttanut jo pitkään hänen ja koko perheen elämään. Sitä ei voi parantaa, mutta se ei enää pahenekaan. Mutta se on aiheuttanut sen, että puolisoni ei voi elää normaalia elämää. Käytännössä hän aika paljon nukkuu ja on vaan kotona. Juuri mitään ei enää voi tehdä. Sairaus on vaikuttanut hänen mielialaansa aika vahvasti ja elämänhalu on lähes nollassa.
Meillä on lapsia ja käytännössä minä pyöritän yksin arkea ja kaikki, mitä lasten kanssa ikinä tehdään uimahalleista ulkomaanmatkoihin, on minun yksin tehtävä.
Samaan aikaan parisuhde voi tosi huonosti. Käytännössä mitään yhteistä ei enää ole, läheisyyttä ei, ei tehdä mitään yhdessä. Riitoja, kyräilyä, huonoa ilmapiiriä. Se ei johdu vain tuosta sairaudesta, mutta on sekin varmaan osasyy, siis koko tämä elämäntilanne.
Aiemmin jaksoin kun odotin että kaikki palaisi ennalleen. Nyt kun on selvinnyt, että niin ei tule käymään - koskaan - ahdistaa ajatus että loppuelämä olisi tätä. En tiedä, olisiko silloin helpompi jatkaa, jos vielä rakastaisimme toisiamme kuten ennen ja olisi se sama suhde joka meillä oli ennen. Nyt tuntuu, että puoliso on minulle taakka ja yhteinen elämä on vankila. Tuntuu vaan moraalittomalta ja väärältä erota sairaasta ihmisestä. En vaan tiedä, mistä löytäisin voimia ja motivaatiota jatkaa hänen rinnallaan.
Tuntuu pahalta nähdä perheitä yhdessä rannalla ja kahviloissa, katsoa facebookista toisten lomakuvia - kun itseltä sellainen on lopullisesti taakse jäänyttä elämää, siis se että perheen kanssa tehtäisiin yhdessä jotain.
Meillä on lapsia ja käytännössä minä pyöritän yksin arkea ja kaikki, mitä lasten kanssa ikinä tehdään uimahalleista ulkomaanmatkoihin, on minun yksin tehtävä.
Samaan aikaan parisuhde voi tosi huonosti. Käytännössä mitään yhteistä ei enää ole, läheisyyttä ei, ei tehdä mitään yhdessä. Riitoja, kyräilyä, huonoa ilmapiiriä. Se ei johdu vain tuosta sairaudesta, mutta on sekin varmaan osasyy, siis koko tämä elämäntilanne.
Aiemmin jaksoin kun odotin että kaikki palaisi ennalleen. Nyt kun on selvinnyt, että niin ei tule käymään - koskaan - ahdistaa ajatus että loppuelämä olisi tätä. En tiedä, olisiko silloin helpompi jatkaa, jos vielä rakastaisimme toisiamme kuten ennen ja olisi se sama suhde joka meillä oli ennen. Nyt tuntuu, että puoliso on minulle taakka ja yhteinen elämä on vankila. Tuntuu vaan moraalittomalta ja väärältä erota sairaasta ihmisestä. En vaan tiedä, mistä löytäisin voimia ja motivaatiota jatkaa hänen rinnallaan.
Tuntuu pahalta nähdä perheitä yhdessä rannalla ja kahviloissa, katsoa facebookista toisten lomakuvia - kun itseltä sellainen on lopullisesti taakse jäänyttä elämää, siis se että perheen kanssa tehtäisiin yhdessä jotain.