Tervetuloa je! Meillähän on melkein samanlainen tarina. Eli mekin ollaan alkukesästä 2010 yritetty lasta ja diagnoosiksi saimme lopulta azoospermian. Eli siis miehellä ei siittiöitä ole. Meillä tosin erona on se, että käytämme miehen omia sukusoluja, jotka on pakastettu ennen siittiöntuotannon tuhonnutta syöpähoitoa. Ja siinäkin mielessä tarina on sama, että meilläkin juuri peruuntui inssi samasta syystä, joten ymmärrän harmituksen täysin. Meillä tosin yritys oli vasta ensimmäinen eikä lääkäri edes ehdottanut pregnylin pistämistä ja uudelleen ultrausta. Oon aika varma, että yksi follikkelli ei olisi ovuloitunut, kun oli muita selkeästi pienempi. Myöskään tuosta yhden follikkelin pois otosta ei puhunut mitään.
Mä olen kyllä hoidoista perheelleni puhunut, mutta eivät oikein osaa suhtautua. Vanhemmillani ei koskaan ole ollut ongelmia lasten saamisessa ja äitinikin sanoi viimeksi "Että jospa kuitenkin onnistutte ilman hoitoja... ja, että kyllähän niitä siittiöitä varmasti kuitenkin on". Ei tunnu menevän perille, että näin ei meille käy.
No yrittävät he parhaansa ja kun ensimmäistä kertaa hoitoon joutumisesta kerroin alkoivat vanhempani suunnitella talon myymistä, että saisin ennakkoperintöä hoitoihin. Joo, onhan tämä tyyristä puuhaa, muttei ihan niin tyyristä kuitenkaan
Oma tilanteeni on myös sikäli erilainen, että minulla on yksi lapsi, joka on vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi. Lapseni saa kyllä paljon huomiota isovanhemmiltaan. Nyt huomaan myös, että minä ja mieheni (joka siis ei ole lapsen bioisä) olemme alkaneet ihan eritavalla hemmotella poikaa, kuin ennen. Takaraivossa on koko ajan ajatus, että tämä on ainut lapsi, jonka saamme...
Sisarellani on kaksi poikani jälkeen syntynyttä lasta (kumpikin sai alkunsa kertalaakista) ja olen kokoajan onnellinen, että siskonlapset syntyivät ennen meidän lapsettomuuskriisiä. Nyt pystyn suhatutumaan kummityttöihini ihan hyvin, en ole kateellinen siskolleni. Uskon kyllä, että on raskasta, kun se "meille" tarkoitettu vauva meneekin muille.
Mä olen kyllä hoidoista perheelleni puhunut, mutta eivät oikein osaa suhtautua. Vanhemmillani ei koskaan ole ollut ongelmia lasten saamisessa ja äitinikin sanoi viimeksi "Että jospa kuitenkin onnistutte ilman hoitoja... ja, että kyllähän niitä siittiöitä varmasti kuitenkin on". Ei tunnu menevän perille, että näin ei meille käy.
No yrittävät he parhaansa ja kun ensimmäistä kertaa hoitoon joutumisesta kerroin alkoivat vanhempani suunnitella talon myymistä, että saisin ennakkoperintöä hoitoihin. Joo, onhan tämä tyyristä puuhaa, muttei ihan niin tyyristä kuitenkaan
Oma tilanteeni on myös sikäli erilainen, että minulla on yksi lapsi, joka on vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi. Lapseni saa kyllä paljon huomiota isovanhemmiltaan. Nyt huomaan myös, että minä ja mieheni (joka siis ei ole lapsen bioisä) olemme alkaneet ihan eritavalla hemmotella poikaa, kuin ennen. Takaraivossa on koko ajan ajatus, että tämä on ainut lapsi, jonka saamme...
Sisarellani on kaksi poikani jälkeen syntynyttä lasta (kumpikin sai alkunsa kertalaakista) ja olen kokoajan onnellinen, että siskonlapset syntyivät ennen meidän lapsettomuuskriisiä. Nyt pystyn suhatutumaan kummityttöihini ihan hyvin, en ole kateellinen siskolleni. Uskon kyllä, että on raskasta, kun se "meille" tarkoitettu vauva meneekin muille.