Tuliko muille sellainen olo että onko biovanhemmat itsekkäitä halutessaan lapset takaisin itselleen viidenkin vuoden sijaisperhe-elämän jälkeen? Varsinkin kun siitä lopusta jäi aika ristiriitainen tunnelma, että onko lapsilla kovin hyvät olot kotonaan..:/ Oonko ainoa joka ajattelee että todellista rakkautta olisi biovanhemman luopua lastensa huoltajuudesta jos omat voimavarat eivät riitä..
Mä mietin katsoessani ihan samaa, että kuinka järkevää niitä mahdollisesti kiintymyssuhde- ja tunteensäätely- (en oo varma meneekö termit sinne päinkään, mutta pointti on varmaan ymmärrettävissä) ongelmaisia lapsia on heitellä paikasta toiseen, kun ovat selvästi jo sijoituskotiin kotiutuneet. Käsittääkseni tuollaisen taustan omaavilla lapsilla usein on perusluottamuskin päässyt aika pahasti järkkymään. Niiden kahden äidilleen palautetun lapsen kohdalla mietin kuinka järkevää heitä on ottaa pois paikasta, joka on ollut heidän kotinsa jo yli puolet elämästään ja aloittaa kotiutuminen ja luottamuksen rakentaminen taas alusta. Etenkin, kun poika tuntui oirehtivan edelleen vanhojakin ongelmia.
Näissä asioissa tuijotetaan mielestäni liikaa biologiaa, eikä aina ajatella mikä olisi lapselle parasta. Suurinta äidin/isänrakkautta on antaa lapsen elää siellä missä hän on tasapainoisimmillaan ja missä hän saa elämälleen turvallisimman pohjan, vaikka se tarkottaisikin tyhjää syliä biologiselle vanhemmalle.
Haluaisin palata dokumenttiin vielä Inkan osalta sen verran, että en ymmärrä miksei sukulaiset pitäneet Inkaan yhteyttä. Niinkuin hän itsekin kysyi, mitä pahaa hän, pieni lapsi, on siinä kuvioissa tehnyt? Luulisi, että jos on jo menettänyt siskonsa/tyttärensä, haluaisi entistä enemmän pitää yhteyttä tämän tyttäreen...