M
Maikki
Vieras
Tasan yhdeksän kuukautta sitten tapasin miehen joka vei totaalisesti jalat alta. Myös minä vein häneltä jalat alta. Kaunein tarina ikinä. Välimatkaa 700km, mutta mies pikkuhiljaa järjesteli asiat niin että sai muuttaa luokseni. Puolen vuoden seurustelun jälkeen mies polvistui ja kosi, maailman ihanimmalla ja romanttisimmalla ja ennen kaikkea omalaatuisimmalla tavalla. Vastasin myöntävästi ja tatuoimme sormukset vasempiin nimettömiin, tekstinä ""ikuinen rakkaus"" latinaksi. Kuukauden kuluttua muutimme yhdessä uuteen kaupunkiin, josta sain koulupaikan. Ja kaikkihan piti olla hyvin...
Kaksi kuukautta olemme asuneet nyt täällä uudessa kaupungissa, ja lähes koko ajan ollut riitaa tai pientä kähinää. Mutta itsehän olen ollut niin varma ettei meidän suhde lopu, ikinä. Vuoden päästä oli tarkoitus mennä naimisiin (aluksi puhe oli kesästä 2007, mutta mies halusi aikaistaa) mutta hää-suunnitelmat saivat siirtyä, koska koimme päätehtäväksemme luoda uuden ihmisen tähän maailmaan. Eli pillerit olen jättänyt pois enkä tiedä vielä onko siellä ketään tulossa.
Mulla on niin tyhjä olo, kysyin moneen otteeseen mieheltä yöllä, että onko hän varma tästä ja eikö hän todellakaan halua jatkaa, eikä halunnut. Aamulla rakastelimme hänen aloitteesta ja pussaili ja hali ja sanoi että rakastaa minua paljon.. Itse oli hämmennyksen takia vain hiljaa koko ajan. Tänään olisi ollut eka koulupäivä uudessa koulussa mutta en tietty saanut mentyä, itkin vain. Äsken mies soitti ja koitti tsempata ja loppujen lopuksi sanoi ettei tämä olekaan nyt varmaa ja ei hän ole sanonut että eroaisimme..
Jutellaan illalla kun hän pääsee töistä. Hän haluaa tuntea että rakastan häntä yli kaiken ja meillä pystyy olemaan loistava tulevaisuus yhdessä. Itse olen masentunut ollut jo pitemmän aikaa, ja tyytymätön elämääni ja ennen kaikkea itseeni. Mies luulee että olen tyytymätön suhteeseemme. Luulee etten rakasta häntä..
Mitä teen? Teksti on varmaan tosi sekava, mutta pääpiirteittäin koitin selittää. Kertokaa jotain.. Olkaa niin kilttejä, oma jaksamiseni on vaakalaudalla..
Kaksi kuukautta olemme asuneet nyt täällä uudessa kaupungissa, ja lähes koko ajan ollut riitaa tai pientä kähinää. Mutta itsehän olen ollut niin varma ettei meidän suhde lopu, ikinä. Vuoden päästä oli tarkoitus mennä naimisiin (aluksi puhe oli kesästä 2007, mutta mies halusi aikaistaa) mutta hää-suunnitelmat saivat siirtyä, koska koimme päätehtäväksemme luoda uuden ihmisen tähän maailmaan. Eli pillerit olen jättänyt pois enkä tiedä vielä onko siellä ketään tulossa.
Mulla on niin tyhjä olo, kysyin moneen otteeseen mieheltä yöllä, että onko hän varma tästä ja eikö hän todellakaan halua jatkaa, eikä halunnut. Aamulla rakastelimme hänen aloitteesta ja pussaili ja hali ja sanoi että rakastaa minua paljon.. Itse oli hämmennyksen takia vain hiljaa koko ajan. Tänään olisi ollut eka koulupäivä uudessa koulussa mutta en tietty saanut mentyä, itkin vain. Äsken mies soitti ja koitti tsempata ja loppujen lopuksi sanoi ettei tämä olekaan nyt varmaa ja ei hän ole sanonut että eroaisimme..
Jutellaan illalla kun hän pääsee töistä. Hän haluaa tuntea että rakastan häntä yli kaiken ja meillä pystyy olemaan loistava tulevaisuus yhdessä. Itse olen masentunut ollut jo pitemmän aikaa, ja tyytymätön elämääni ja ennen kaikkea itseeni. Mies luulee että olen tyytymätön suhteeseemme. Luulee etten rakasta häntä..
Mitä teen? Teksti on varmaan tosi sekava, mutta pääpiirteittäin koitin selittää. Kertokaa jotain.. Olkaa niin kilttejä, oma jaksamiseni on vaakalaudalla..