rakkaus on muuttunut

Mua vaivaa se, etten tahdo suudella miestäni. Pussaaminen ja nopeat pienet pusut tuntuvat mukavilta, mutta kunnon suudelmat saavat minut tuntemaan oloni loukkuun ajetuksi. Harrastan jopa seksiä mieluummin kuin suutelen.. :ashamed: Minusta on kyllä mukavaa silitellä miestäni ja makoilla vierekkäin. Myös silityksien saaminen tuntuu mukavalta. Onko muilla tälläista "suutelukammoa"?

 

välillä melkein toivon että ku oliski noin ku teillä. meillä on yli parin vuoden yhdessä olon jälkeen sitä samaa huumaa, mut ku ei oo arki tasottunu, on riidat myös aina yhtä rajuja ku alussa.

 

Olen ollut pian 9 vuotta naimisissa.Liitto on onnellinen.Välillä romantiikka kukkii kovasti ja välillä eletään hiljaista arkea,kuin olisi kaveruutta.Mutta ei se rakkaus ole minnekkään kadonnut.Muista huomata kaikenlaiset tunteet..oletko huolestunut jos ei tule kotiin vaikka on ollut useamman tunnin jo myöhässä?Tai jos ajattelet että hän menehtyis..etkä näkisi koskaan,tuleeko tunne että haluaisit takaisin?Ja jos teillä on jotain välillänne antakaa anteeksi ja unohtakaa ne.Sydämestäni saakka toivon että suhteenne jatkuisi.Monet ihmiset eroaa juuri silloin kun huumaa ei ole.Ei huuma ole sama asia kuin rakkaus.Rakkaus sisältää paljon syvimpiä ja useanlaisia asioita..paljon enemmän.Voimia ja aitoa rakkautta teille kaikille sinne! :hug:

 

Asiaa tuikku ja mirtsi!! Juuri noin minäkin ajattelen, ja toivoisin että useammat ajattelisivat. Voin silti hyvin kuvitella tämän "ongelman", tai ei tarvitse edes kuvitella, kun koen sen itsekin! Olen seurustellut mieheni kanssa kohta kymmenen vuotta (apua, jo noin kauan!?), naimisissa on oltu kohta kolme vuotta. ja yksi lapsi on, parivuotias. Suhde on ollut meillä sellaista tasapaksua etenemistä, alkuhuuman jälkeen. Nuoruuden ja opiskeluajan yhteiset seikkailut ovat vaihtuneet tasaiseen arkeen, työssäkäynnin ja lapsenhoidon rutiineihin. Voisin kuvailla mieheni ja minun suhdetta nimenomaan ystävyydeksi, kuitenkin se on täysin erilaista ja eri pohjalta syntynyttä kuin muut ystävyyssuhteeni. Meitä yhdistää monet pienet yhteiset kokemukset, pienetkin yhteiset onnen hetket saavat minut niitä muistellessa kokemaan syvää yhteenkuuluvuutta mieheni kanssa. Vaikka siis arjen elämästä tuntuu kadonneen kaikki hehku. Mieheni on minun arjen tukipilari, ihminen johon voin aina luottaa, jonka kanssa haluan jakaa asiat, kuin ystävä siis!
Olen aina ajatellut, että parisuhteen eteen on tehtävä työtä. Ihmiset yksinkertaisesti muuttuvat vanhetessaan. Ei me olla enää täysin samanlaisia kuin silloin nuorina suhteen alussa. Elämänkokemus kasvattaa, välillä eri suuntiinkin, mutta mielestäni se ei ole syy erota. Parhaimmillaan parisuhde on syvää kunnioitusta toista ja toisen mielipiteitä, arvoja ja toiveita kohtaan, toisen itsenäisyyden kunnioitusta. Toisaalta parasta mitä voi parisuhteelle tehdä, on pitää omista tarpeistaan huoli. Tämän olen itse kokenut ihan viime aikoina. lapsemme syntyessä se vei voimat minulta ihan täysin. Olin äiti, enkä mitään muuta. Tässä meni vikaan, ja voin hyvin kuvitella, että monella menee näin, suhde pääsee rapistumaan lapsen syntyessä. Nyt koen olevani kuin uudesti syntynyt, kun lapsi on siinä iässä, että ei "kahlitse" minua aivan täysin kotiin. Voin siis joskus mennä viettämään viikonloppua vanhojen tyttökavereideni kanssa tuntematta huonoa omatuntoa. ja suhdekin on saanut uutta kipinää...

Tuosta naimisiinmenosta vielä. Ei tietysti kannata mennä naimisiin, jos se pahasti epäilyttää. Mutta: monet pitävät naimisiinmenoa ja avioliittoa jonakin ihmeellisenä, tosiasiassa arjen ja suhteen ei mielestäni pitäisi siinä kohden muuttua mitenkään. no, tokihan sitä vähän täytyy hehkuttaa tuota aivoitumista, mutta se perusarki ja suhde on ja pysyy samana tai muuten ollaan mielestäni hakoteillä. Naimisiinmenosta on siis turha odottaa mitään uutta ja mullistavaa. Jos arvostaa avioliittoa kirkollisena instituutiona tai yhteiskunnallisena perinteenä, on siinä hyvä syy mennä naimisiin. Tai vaikka haluaisi vain vakaamman taloudellisen perustan, jonka yhteiskunta avioliittoon liittää, ilman sen kummempia paperisopimuksia
\|O

 

\

Meillä on vähän "huonompi" vaihe menossa,rakennusprojekti vie miehen ajan ja minä hoidan lapset.Yhteistä aikaa ei ole ja se vaikuttaa tietenkin.Välillä tuntuu,että olemme vieraantuneet toisistamme emmekä enää löydä "takaisin".Olen miettinyt mitä pitäisi tehdä... :'( Rakastan miestäni,enkä halua muita tai toista.Kaipaan niin miestäni ja sitä mitä meillä joskus oli (ennen lapsia) mutta ymmärrän että emme saa sitä aikaa takaisin ja että meidän pitäisi nauttia tästä hetkestä,toisistamme ja perheestämme.On vain vähän vaikeaa,ku mies on väsynyt (on töissä sekä rakentamassa) ja ärtynyt ja purkaa sen minuun.Ymmärrän toki miestäni ja hänen väsymystä jne,mutta ei se meidän tilannetta mitenkään auta.Päinvastoin,tuntuu etten enää jaksa tätä. :'( :'( .Meidän unelmamme omasta talosta on kohta totta ja meillä on kaksi ihanaa lasta,miksi valitan?Kaipaan vaan niin miestäni ja sitä että saisin käpertyä hänen syliinsä ja tuntea että "tänne minä kuulun"...

Kuulosti tutulta. Meillä on sama tilanne, ei kylläkään rakennusprojektin takia. Mun mies yrittää ehtiä joka paikkaan ja tehdä elämän meille mahdollisimman hyväksi, mutta tuntuu katoavan viereltä. Meillä on ihan turhia riitoja nykyään, useimmiten rahasta. Rasittaa välillä....

 

Erikoisinta näissä jutuissa on aina se, että ensin tehdään lapsi ja sitten vasta mietitään, että ollaanko valmiita sitoutumaanja menemään naimisiin. Koska mies olisi valmis siihen, että haluaa olla minun kanssa loppuelämän.

Eikö nämä jutut kannattaisi hoitaa ennen lasta?
Vai onko suurin häpeä se, että lisää avioerotilastoa? Siis ongelma ei ole se, että lapsesta tulee isätön tai äiditön tai seilaa kahden kodin väliä, vaan se, että ei tule avioeroa. Avoeroko ei sitten ole mitään jos on lapsia?

Soisin ihmisten kasvavan aikuisiksi ennen kuin alkavat tehtailemaan lapsia.

 

\

Erikoisinta näissä jutuissa on aina se, että ensin tehdään lapsi ja sitten vasta mietitään, että ollaanko valmiita sitoutumaanja menemään naimisiin. Koska mies olisi valmis siihen, että haluaa olla minun kanssa loppuelämän.

Eikö nämä jutut kannattaisi hoitaa ennen lasta?
Vai onko suurin häpeä se, että lisää avioerotilastoa? Siis ongelma ei ole se, että lapsesta tulee isätön tai äiditön tai seilaa kahden kodin väliä, vaan se, että ei tule avioeroa. Avoeroko ei sitten ole mitään jos on lapsia?

Soisin ihmisten kasvavan aikuisiksi ennen kuin alkavat tehtailemaan lapsia.

Eikö voi sitoutua ilman naimisiin menoa?

 

hyvä kuulla, että muillakin on saman suuntaisia tuntemuksia. meillä yhteistä taivalta 9 vuotta takana. yksi lapsi on. nyt kuukauden verran minulla on ollut tuntemuksia, että kaikki ahdistaa. kaipaisin jännitystä, ihanaa ihastuksen tunnetta elämääni, en tarkoita toista suhdetta tms. haluaisin haluta miestä ja olla taas normaali. me olemme puhuneet tästä miehen kanssa, mutta se ei auta mua. mies pelkää, että jätän sen. sitä en kuitenkaan ole edes miettinyt. mies on niin kiltti ja yrittää kaikkensa, jotta mulla olisi mukava olla. sekin ahdistaa. haluaisin, että kaikki olisi niinkuin ennen. mua oikeen ällöö! voi kun tämä menisi jo ohi. tiedän, että suhde muuttuu ja sitä rataa, mutta pelkään, että enää en kohta rakastakaan. olisiko kellään mitään neuvoja, miten voisin asiaa käsitellä itseni kanssa? ahdistaa kaikki ja saan välillä kiukkukohtauksia miestä kohtaan vaikka se ei olisi tehnyt yhtään mitään! mitä voisin tehdä!!!!

 

Rakastuminen on eri asia, kuin rakastaminen.

 

\

Erikoisinta näissä jutuissa on aina se, että ensin tehdään lapsi ja sitten vasta mietitään, että ollaanko valmiita sitoutumaanja menemään naimisiin. Koska mies olisi valmis siihen, että haluaa olla minun kanssa loppuelämän.

Eikö nämä jutut kannattaisi hoitaa ennen lasta?
Vai onko suurin häpeä se, että lisää avioerotilastoa? Siis ongelma ei ole se, että lapsesta tulee isätön tai äiditön tai seilaa kahden kodin väliä, vaan se, että ei tule avioeroa. Avoeroko ei sitten ole mitään jos on lapsia?

Soisin ihmisten kasvavan aikuisiksi ennen kuin alkavat tehtailemaan lapsia.

iällä ei minusta ole näissä asioissa mitään merkitystä. ihan hyvin voi tehdä lapsia sitten "aikuisena" ja mennä "aikuisena" naimisiin tai sitoutua muulla tavoin, mutta se että on "aikuinen" ei takaa sitä etteikö se rakkaus voisi siltikin yksinkertaisesti lopahtaa.

 

Mulla lopahti rakkaus kahdenkymmenen vuoden jälkeen...ja lapsiakin on...
ja jospa sen olisin tiennyt niin eipä olis alkanutkaan...
niin että sattuuhan näitä.

 

\

hyvä kuulla, että muillakin on saman suuntaisia tuntemuksia. meillä yhteistä taivalta 9 vuotta takana. yksi lapsi on. nyt kuukauden verran minulla on ollut tuntemuksia, että kaikki ahdistaa. kaipaisin jännitystä, ihanaa ihastuksen tunnetta elämääni, en tarkoita toista suhdetta tms. haluaisin haluta miestä ja olla taas normaali. me olemme puhuneet tästä miehen kanssa, mutta se ei auta mua. mies pelkää, että jätän sen. sitä en kuitenkaan ole edes miettinyt. mies on niin kiltti ja yrittää kaikkensa, jotta mulla olisi mukava olla. sekin ahdistaa. haluaisin, että kaikki olisi niinkuin ennen. mua oikeen ällöö! voi kun tämä menisi jo ohi. tiedän, että suhde muuttuu ja sitä rataa, mutta pelkään, että enää en kohta rakastakaan. olisiko kellään mitään neuvoja, miten voisin asiaa käsitellä itseni kanssa? ahdistaa kaikki ja saan välillä kiukkukohtauksia miestä kohtaan vaikka se ei olisi tehnyt yhtään mitään! mitä voisin tehdä!!!!

Ymmärrän mitä tarkoitat, siis täysin. Mulla vähän samanlainen tilanne... olen menettänyt toivoni kokonaan, meidän suhde ei parane.
Se jättäminenkin on vaikeaa, kun on tähän jämähtänyt, ja koko elämä yhdessä eletty. Mun mieheni käy todella mun hermoille koska en rakasta häntä enkä enää jaksa yrittää. Kummallinen suhde meillä, mä oon pistänyt poikki mut kuitenkin asutaan yhdessä, en tajua itsekään.
Sulle antaisin tälläisen neuvon: keskustelkaa, odota vähän aikaa, älä tee hätiköityjä päätöksiä, tämä voi olla joku sinun oma kehitysvaiheesi,
mutta älä kiellä tunteitasi, kysy itseltäsi että rakastako miestäsi!
Niin kauan kuin vastaus on kyllä, toivoa on, ja kannattaa yrittää kerran vielä!