Ikuinen Rakkaus loppui :'(

[Maikki]

Tasan yhdeksän kuukautta sitten tapasin miehen joka vei totaalisesti jalat alta. Myös minä vein häneltä jalat alta. Kaunein tarina ikinä. Välimatkaa 700km, mutta mies pikkuhiljaa järjesteli asiat niin että sai muuttaa luokseni. Puolen vuoden seurustelun jälkeen mies polvistui ja kosi, maailman ihanimmalla ja romanttisimmalla ja ennen kaikkea omalaatuisimmalla tavalla. Vastasin myöntävästi ja tatuoimme sormukset vasempiin nimettömiin, tekstinä ""ikuinen rakkaus"" latinaksi. Kuukauden kuluttua muutimme yhdessä uuteen kaupunkiin, josta sain koulupaikan. Ja kaikkihan piti olla hyvin...

Kaksi kuukautta olemme asuneet nyt täällä uudessa kaupungissa, ja lähes koko ajan ollut riitaa tai pientä kähinää. Mutta itsehän olen ollut niin varma ettei meidän suhde lopu, ikinä. Vuoden päästä oli tarkoitus mennä naimisiin (aluksi puhe oli kesästä 2007, mutta mies halusi aikaistaa) mutta hää-suunnitelmat saivat siirtyä, koska koimme päätehtäväksemme luoda uuden ihmisen tähän maailmaan. Eli pillerit olen jättänyt pois enkä tiedä vielä onko siellä ketään tulossa.

Mulla on niin tyhjä olo, kysyin moneen otteeseen mieheltä yöllä, että onko hän varma tästä ja eikö hän todellakaan halua jatkaa, eikä halunnut. Aamulla rakastelimme hänen aloitteesta ja pussaili ja hali ja sanoi että rakastaa minua paljon.. Itse oli hämmennyksen takia vain hiljaa koko ajan. Tänään olisi ollut eka koulupäivä uudessa koulussa mutta en tietty saanut mentyä, itkin vain. Äsken mies soitti ja koitti tsempata ja loppujen lopuksi sanoi ettei tämä olekaan nyt varmaa ja ei hän ole sanonut että eroaisimme..

Jutellaan illalla kun hän pääsee töistä. Hän haluaa tuntea että rakastan häntä yli kaiken ja meillä pystyy olemaan loistava tulevaisuus yhdessä. Itse olen masentunut ollut jo pitemmän aikaa, ja tyytymätön elämääni ja ennen kaikkea itseeni. Mies luulee että olen tyytymätön suhteeseemme. Luulee etten rakasta häntä..

Mitä teen? Teksti on varmaan tosi sekava, mutta pääpiirteittäin koitin selittää. Kertokaa jotain.. Olkaa niin kilttejä, oma jaksamiseni on vaakalaudalla..

 

[Man]

Kyllähän tuossa seurustelun alkuvaiheessa, tai siitä toivuttaessa kaikenlaisia kriisejä tulee. Normalisti ne kasvattavat kumpaakin osapuolta ja homma etenee kriisistä toiseen seuravat 30 vuotta ja sitten alkaa seuraava 30-vuotisperiodi joka jatkuu ihan samalla tavalla.

Huonommassa vaihtoehdossa rakastutaan silmittömästi, muutetaan yhteen ja mennään naimisiin ja kun on sitouduttu, hoksataan että ollaan naimisissa luonnehäiriöisen kanssa.

En osaa sanoa kummasta on kysymys. palstalla on varmasti ""asiantuntujoita"", jotka osaavat kertoa luonnehäiriöisen merkit.

 

[viivi]

Kuulostatte aika nuorilta.. On aika vauhdilla edennyt teidän suhde, mikä ei sinänsä ole väärin. Mutta usein jos suhde on tollasta jalat alta ja aah kaikki on niin ihanaa ruusuilla tanssimista, niin tuntuu riidat ja pettymyksetkin suuremmilta. Ei suhde voi olla ihanaa koko ajan, jossain vaiheessa, varsinkin yhdessä asuessa riitoja tulee. Ja välillä se tunne, ettei tätä jaksakaan, ei olekaan sitä mitä aluksi kuvitteli.. Mutta sitähän se ei olekaan. Arkea suurimmaksi osaksi ja silloin on tärkeintä, että on itseensä tyytyväinen ja omaan elämäänsä. Ei toinen voi tehdä sinua onnelliseksi, vaikka se aluksi siltä tuntuukin.

 

[Velli]

Kun ensi huuma loppuu, alkaa se oikea rakastaminen!

Tuntuu, että nykyihmiset kuvittelevat, että rakkaus on sitä fyysistä huumaa ja hurmaa, joka pysäyttää ajattelutoiminnan ja vie mennessään! Mutta ei se ole rakkautta, se on vain tunnekuohua, joka aikanaan tasoittuu ja joskus laantuukin kokonaan.

Mutta sen huuman ja hurman takana saattaa olla idullaan ihan oikea rakkauskin, kunhan ihmiset vain eivät jää haahuilemaan sen huuman perään liiaksi. Rakastaminen on hyvin suurelta osin tahdon asia, ei siis tunne. Tunteet menee ja tulee tuulen lailla, mutta ihmisen vakaa päätös, siis tahto vie vaikka läpi harmaan kiven.

Huumassa toinen ihminen näyttää ihanalta, kaikki mitä hän tekee, on upeaa, hän on kaunis, upea, huumorintajuinen, rakastettava... ja kaikkea muutakin taivaallista. Kun huuma katoaa, alkaa tulla esille myös niitä piiirteitä, joita huumassa ei huomannut. Silloin kysytään tahtoa rakastaa, tahtoa ymmärtää, tahtoa antaa anteeksi ja pyytää anteeksi...

Rakastaminen on siis jalat maassa taivaltamista toisen rinnalla huolimatta siitä, että huuma haihtuu ja vierelle jää vain tavallinen ihminen puutteineen, vikoineen, virheineen, mutta myös kaikkine hyvine puolineen.

 

[Maikki]

Oi olipa ihanaa huomata että jotku olivat vastanneet..
Mä oon 22, ja mies 28 (kaks lasta ed. suhteesta) ja itsellänikin on pitkiä suhteita takana. Mä tiedän että mussa on parantamisen varaa TOSI PALJON, esim. en ihmettele että mies on saanut sellaisen kuvan että olisin häneen tyytymätön, sillä hänen sanojen mukaan ""valitan kaikesta"" ja vaikka asioiden pitäisi olla hyvin, niin aina löydän jotain negatiivista. Varmasti itsestänikin tuntuisi samalta jos toinen olisi onneton ja koittaisi väittää että johtuu omasta tyytymättömyydestä omaan itsensä.. Saattaisin miettiä että kyse onkin minusta että hän ei ole onnellinen minun kanssani..

Mielestäni välillä pitää ottaakin yhteen ja siivota ilmaa, mutta mieheni on se joka sitä ainaista taistelua ei jaksa, ja turhautuu suunnattomasti jos pienikin sanaharkka tulee vastaan.. Näkee mm. käytöksestä, sillä jos ilmassa on pahan ilman merkkejä, tai esim. minä olen ollut alla päin ja turhautunut itseeni jne. niin saattaa tulla aika piankin raivokkaita heittoja, jotka sit muodostaa oravanpyörän ja molemmat tekee kaikkensa VOITTAAKSEEN VÄITTELYN.. Tappelut on saanut niiiiinnn hirveät mittasuhteet, eikä niissä todellakaan ASIAT riitele vaan nämä kaksi ihmistä jotka sanoo rakastavansa toista enemmän kuin mitään maailmassa.. Sairasta..

Rakastan ukkoani ihan helvetin paljon, tiedän että pysyisin elossa ilman häntäkin (olen nuorempana ollut ns. itsemurha-kandidaatti ja edelleen masennuksen syöverissä tulee itsetuhoisia ajatuksia) mutta en tiedä mitä voin tehdä..

Olen ollut masentunut jo jonkin aikaa, ja menossa psykologille selvittämään päätäni. Olen useimipien mielestä missi/malli-ainesta, ukon mukaan maailman kaunein vartalo, maailman upein ilmestys ilman meikkiä tai meikin kanssa, mutta itse näen itseni nykyään melkeinpä äärimmäisen rumana ja vastenmielisenä, lihavana (kuuden vuoden takaiset bulimia-asiat mielessä edelleen..) ja itsetuntoni on niiiiiiiiiiinnnnnnnnnn maan raossa ettei mitään rajaa.. Uskon että tuo vaikuttaa ihan helvetin paljon suhteemme hyvinvointiin, sillä turhautumis-kierre on ja pysyy.. Miehellä on myös todella olematon itsetunto.. Loistava pari.. :/ Pitäisi OPPIA (molempien) jotenkin vahvistamaan omaa ja toisen itsetuntoa, se olisi jo iso harppaus TASAPAINOISEMPAAN parisuhteeseen..

 

[Sissi]

Sinun miehesi ei vaikuta kovin tasapainoiselta ihmiseltä. Ota huomioon, että hän on jo kerran valinnut lapsilleen äidin (selvästikin väärä valinta, koska eivät pystyneet olemaan yhdessä edes pienten lasten kanssa). Tietääköhän mies, mitä hän elämältä tahtoo, vai lieneekö hän niitä häilyväisiä taiteilijasieluja, jotka katoavat elämästäsi juuri niin pian kuin ovat ilmestyneetkin... Taustasi huomioon ottaen suosittelen sinulle tasapainoista, tavallista kunnon miestä. Oletko tämän miehen kanssa vain sen takia, että et usko saavasi ketään muutakaan ja siksi haluat epätoivoisesti rakastaa tätä?

 

[Maikki]

Tasapainoinen mies.. Ei siinä mielessä että helvetin huono itsetunto, paljon, siis TODELLAKIN paljon vastoinkäymisiä elämässä ja aina on kuitenkin noussut jaloilleen.. Pelkää ettei riitä minulle, koska olen ""niin spesiaali ja upea ihminen"" ja hän kokee jatkuvaa alemmuudentunnetta ja huonoutta, ja uskoo että minä pidän häntä huonona ja paskana ihmisenä..

Edellisen akan kanssa oli 7 vuotta yhdessä, eka lapsi syntyi kun molemmat oli 20-vee.. Siinä oli kasvun paikka pojalla, ku tuumas että jaa, tähänkö se sit loppuelämä meniki.. Ei rakastanut naista viimeisiNÄ vuosiNA ollenkaan ja roikkui tottumuksesta suhteessa, kunnes sai revittyä itsensä eroon. Itse kukin on syyllistynyt suhteessa roikkumiseen, itsekin tuhlasin aikoinaan 2,5 vuotta siihen vaikka tiesin ettei kyseessä ollut todellakaa elämäni mies..

En ole tämän miehen kanssa sen takia että pelkäisin jääväni yksin. ""Olen tottunut saamaan jokaisen kenet olen päättänyt saada"" (kuulostaa järkyttävältä, mutta niin se on aina ollut..) mutta tosi asiassa tiedän että minä itse olen syypää miksi minut on ennenkin jätetty. Sama kuvio toistuu, mies kyllästyy riitoihin, haluaa erota, mä järkytyn, paan käänteisen vaihteen päälle, ja loppujen lopuks mua mangutaan takas enkä sit ota.. Tässäki tapauksessa.
Mies laittoi viestiä ettei halua luopua minusta ikinä ja haluaa yrittää PAREMPAA HUOMISTA vaikka koko lopun ikää, vaikka yöllä oli toinen ääni kellossa, sillon ei mielenkiintoa ja uskoa riittänyt... Vittu mä oon niin paska ja ala-arvoinen ihminen...
Mä oikeesti oon. Jos olisin itse tasapainosempi, kaikki olisi paremmin.

 

[Maikki]

Mä niiiinn tiedän tuon että onnellisuus ja tyytyväisyys lähtee itestä ja omista asenteista (mitkä mulla on tunnetusti nii sattanan negatiiviset...)

Mä itse pidän sellasta suhdetta kuitenki ihan normaalina että välillä räiskyy ja leiskuu.. Sitä se todellinen rakkaus tekee, suuria tunteita ja tunnekuohuja...

 

[Mies]

Sen perusteella mitä itsestäsi kerroit, voin väittää ettei suhteessanne tule parempia aikoja. Parasta mitä voit tehdä on ehkäisyn käyttöön ottaminen nyt heti, ennenkuin tulet raskaaksi. Muuten saat huomata, että mies on jälleen suhteessa ja raskaan naisen kanssa, josta ei paljoa välitä. Olet niin sanotusti hyvännäköinen pano. Varmaan huono sängyssä ja huono itsetunto - tietenkin. Tuollaista naista on kiva aikansa panna, juuri sen ulkonäön vuoksi, mutta kun aletaan puhumaan pidemmästä suhteesta vaikuttavat muut seikat paljon enemmän. Ehkä miehesi on vihdoin kyllästynyt sinun ulkonäköösi ja huomaa miten tyhjä ja sieluton, kiukutteleva pikku-tyttö vielä olet. Ehkä jopa merkit mielenterveydellisistä ongelmistasi ovat hyvin esillä. Sellainen henkilön kanssa eläminen tai lapsen saaminen ei monelle tule mieleen - oli nainen miten hyvän näköinen tahansa.

 

[Maikki]

Nyt tää on kääntyny siihen että tää onki musta kiinni koko homma. Ukko sanoo ettei halua erota ja se on mun päätettävissä oleva asia. Eihän siinä mitään ongelmaa muuten ole, mutta tiedän jo tässä vaiheessa että kun seuraava riita tulee niin ollaan taas samassa pisteessä. Turhautuminen vaikka molemmat on nii perkuleesti yrittäny...
En tiedä kuinka nopeasti saan itseäni eheämmäksi eli kuinka nopeasti saan itseni taas pitämään itsestäni, ja näin ollen helpottaa meidän yhteiseloa.. pienikin vastoinkäyminen niin sota on valmis: mä inhoon itteeni ja mies luulee että taas syytän häntä siitä ettei mulla oo hyvä olla... Voi vitja ku on kiemuraista.. Rakastan sitä ihmistä ihan helvetin paljon, oisko siis kyseessä tällänen pieni kasvun paikka molemmilla, että pitää vaan tajuta se toisen ihmisen tärkeys tällä tavalla eli että melkein menettää toisen..?

 

[Vesta]

Maikki,

suuri rakkaus ei ole yhtä kuin suuria tunnekuohuja. Läheisriippuvainen rakkaus sen sijaan on nimeenomaan pelkkää hurmaa tai epätoivoa.

 

[Mirri]

Äläpä nyt syyllistä ap:tä pelkästään. Minun nähdäkseni mies on itse melkoinen pentu, kun tekee lapsia minne sattuu ilman aikomustakaan huolehtia niistä yhdessä äidin kanssa. Ensimmäisessä suhteessa eka lapsi saattoi olla vahinko, mutta toinen taatusti ei. Sitten äijä lähti vaan etsimään uutta höynäytettävää naista. Älä ap tee lasta tuolle miehelle. Jäät yksinhuoltajaksi. Sinä tiedät jo, millainen isä hän on. Hän on sellainen isä, joka tekee lapsia haluamatta niitä ja jättää ne sitten äidin vastuulle.

 

[Maikki]

ööö... Olipa tyhjentävä vastaus nimimerkiltä Mies..
Seksi meillä on molempien osalta täydellistä, ja hänen mukaansa olen hänen paras PANO ikinä.. Pelkkänä hyvännäköisenä panona hän ei minua pidä, eikä ole koskaan pitänytkään. Ennen kaikkea hän itse aina puhuu siitä kliseisestä sisäisestä kauneudesta, ja siitä älykkyydestä (joka ei tän ketjun perusteella todellakaan käy ilmi) jota minulla on.
Hän on ihminen joka ei tiennyt mitä rakkaus ja rakastaminen on, ns. ex-tunnevammainen, ja nykyään tekee kaikkensa että meillä olisi yhteinen ihana tulevaisuus, ja halusi ainakin ennen ja ilmeisesti edelleen olla kanssani koko loppuelämänsä. Se tunne on hänen sisällään ensimmäistä kertaa elämässään. Hän itse on halunnut aikaistaa lapsen tekoa, ja ollut pahana siitä että itse olen tuon koulun takia siirtänyt ja odotellut parempaa ajankohtaa.. Mutta sitten päätettiin jättää ne pillerit pois..

Sen allekirjoitan että olen kiukutteleva pikkuprinsessa (menikö oikein?) ja se käy ilmi juuri sillä tavalla että olen totaaliseen perfektionismiin pyrkivä kaikessa mahdollisessa ja jos jokin ei menekään niinkuin olin niin päättäväisenä päättänyt, niin olen pettynyt ja turhautunut ja silloin niitä kinojakin voi tulla.. ja kovasti haluaisin olla tyytyväinen kaikkeen mitä mulla on, mutta kun vaan haluaa enemmän ja kaikki mulle heti, nii ei ole todellakaa helppoa yhtäkkiä alkaa ""vaatimattomammaksi"" ja tyytyväiseksi.. siis todellakin työstän sitä jo, ja positiivisten ajatusten lisäämistä tavalliseen arkeen..

 

[Assari]

Moi,
meillä on mieheni kanssa täsmälleen sama tilanne. Me ollaan oltu yhdessä 8 vuotta, joista kaksi naimisissa. Mulla on tajuttoman huono itsetunto, miehellä myös. Välillä on pitkiä seesteisiä kausia, jolloin kaikki on mielettömän hyvin, ja sitten välillä mulle iskee ihan tajuton paniikki siitä, että kohta se jättää mut koska mä en ole mitään, en ainakaan mitään kaikkien muiden naisten rinnalla. Sitten itkeskelen, raivoan yms. ja mies kuvittelee etten rakasta sitä ja että haluan eroon siitä. Mä olen edelleen masentunut (syön lääkkeitä). Meillä on yhteinen, oma (tai pankin oma) asunto, kotieläimiä, molemmilla vakituinen työ yms. Mä tiedän että tämä ongelma on mun päässä, mutta se ei lähde sieltä käskemällä. Ongelma alkoi aikoinaan siitä, kun mieheni muutaman ensimmäisen vuoden aikana petti mua aika rankasti ja muutenkin vedätti. Se on muuttunut, mutta joskus en voi uskoa sitä ja alan taas pelätä.

Eipä siis muuta kuin että et ole ainoa.

Ja muut; älkää vaivautuko kirjoittamaan mitään läheisriippuvuudesta, miehen kärsimyksistä yms. yms., koska mietin niitä asioita itsekin AIVAN tarpeeksi.

 

[Mies]

Kuulostaa aiko oudolta jos kahden lapsen isä ei tiedä mitä rakkaus on ja vasta nyt myöhäisteini-ikäisen tytön kanssa on ""rakkautensa"" löytänyt. No, voisi se elämä olla vielä ihmeellisempääkin, mutta kuulostaa siltä että miehesi todellakin on tunnevammainen, eikä mikään ex-sellainen. Sinun ongelmasi on varmaan se, että olet vielä liian nuori ymmärtämään mitä rakkaus tai hyvä elämä yleensäkin tarkoittaa ja keksit järjettömiä vaatimuksia elämäsi pilaamiseksi. Joka tapauksessa antamalla valintaoikeuden sinulle miehesi samalla hienovaraisesti ilmoittaa, että hänelle jatko on yhdentekevää. Jos mies oikeasti haluaa jatkaa, niin mies ei silloin päästä naista vapaaksi noin helposti...

 

[Maikki]

Itse asiassa ensimmäinen lapsi ei ollut vahinko, toinen oli.. Ja oli myös epäselvyyttä että oliko edes kyseiselle miehelle..
Mieheni potee todella huonoa oloa edelleen siitä ettei pystynyt elämään lastensa kanssa mutta oli silloin 7 vuoden aikana miettinyt että olisiko hänellä itsellä oikeus olla onnellinen,ja koska hän ei sitä todellakaan lasten äidin kanssa ollut, hän päätti lähteä. Pahasta olosta kertoo myös se ettei hän enää meinaa ikinä tehdä lapsia jos ei saa elää niiden kanssa samassa taloudessa.. Tiedä sit tässä tapauksessa.

Jos nyt olen raskaana, pidän lapsen, olkoon ukko mukana kuvioissa tai sit ei. Oma äitikin pärjäsi yh:na.. Nii ja kato joo millasen lapsen sai tuotua tähän maailmaan..
Epäonnistuneen luuserin, joka on pihalla ku tamppoonin naru ja joka kerta toisensa jälkeen karkottaa ihmiset pois elämästään, tahtomattaan. Ei voi olla niinkään, että kolme edellistä miestä voisi olla ""samasta muotista valettu"", vika on minussa. Ja saatanan kieroutuneessa minäkuvassani.
Paitsi niinhän ne ihmiset tuppaa aina hakemaan samantyylistä miestä... Ainakin kaks yhdistävää tekijää kolmella viimeisimmällä miehellä: narsismi ja jokaisella väkivaltaisuus lievemmässä tai suuressa määrin..

 

[Vesta]

Keskustelupalstalle on turha kirjoittaa, jos ei halua muiden mielipiteitä.

Mitä pitäisi kirjoittaa tilanteesta, joka kaikinpuolin vaikuttaa kahden läheisriippuvaisen suhteelta, jos ei saa kirjoittaa, että se se on läheisriippuvainen suhde?

Ai niin - saa kirjoittaa, että se on Suurta Rakkautta.

 

[Maikki]

Vesta, arvostaisin suuresti jos viitsisit perustella mielipiteesi, jonka mukaan sekä mieheni että minä olemme ainoastaan läheisriippuvaisia? Tekstieni perusteella tietty mutta tahtoisin todellakin kuulla, mikä saa sinut tuomitsemaan molemmat meidät niin jyrkästi.

Mies: ihmeellistähän tämä elämä on. Eipä tuohon muuta osaa sanoa.

Assari: Kiitos Tuntui oikeasti lohduttavalta kuulla etten ole yksin ""hulluuden partaalla"" Kaikkea hyvää sulle..

 

[Maikki]

Mies: se tosiaan jäi sanomatta, etten taida kuitenkaan kuulua ryhmään myöhäisteinit. Karkeasti sanottuna olin teini-iässä paremminki ""varhais-aikuinen"", sillä olen muuttanut pois kotoa jo todella nuorena ja joutunut itse miettimään ratkaisua siihen kun jääkaapissa ei välillä ollut kuin valot ja äitiltä olisi ollut turha pyytää yhtään mitään. Olen ottanut vastuun itsestäni nuorempana kuin kukaan kavereistani/tutuistani.. Aikuisena siis pidän itseäni..

 

[Vesta]

Viitsinhän minä perustella. Lainaan tähän muiden tekstiä, koska omilla ajatuksillani ei liene mitään painoarvoa silmissäsi:

""Meille on opetettu että suhteen saaminen on päämäärä itsessään. Se alkaa jo lapsuuden saduissa, joissa prinssi ja prinsessa saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Se jatkuu elokuvissa joissa ""poika tapaa tytön"" ""poika menettää tytön"" ""poika saa tytön takaisin"" - musiikki voimistuu ja onnellinen pari ajaa auringonlaskuun. Laulut jotka kertovat ""En voi hymyillä ilman sinua"" ""En voi elää ilman sinua"" ""Olet kaikkeni"" kuvastavat sitä rakkautta jonka me opimme tuntemaan kasvaessamme - myrkyllistä rakkautta - addiktiota, riippuvuutta, jossa toinen ihminen on huumeemme, meidän Korkeampi Voimamme.

Aina kun asetamme toisen ihmisen Korkeamman Voimamme asemaan, epäonnistumme väkisin siinä mitä yritämme saavuttaa. Päädymme vain kokemaan olevamme toisen ihmisen tai itsemme uhri - ja vaikka kokisimme olevamme toisen ihmisen käyttäytymisen uhri, me syytämme itseämme tekemistämme valinnoista. Meidät on määrätty epäonnistumaan niiden uskomusten takia joita olemme omaksuneet lapsuudessamme ja joita yhteiskuntamme opetti meille kasvamisemme aikana.

Ei ole mitään sellaista päämäärää jonka saavuttaminen takaisi onnen elämän loppuun asti. Me emme ole epätäydellisiä kunnes löydämme ""toisen puoliskomme"". Me emme ole puolikkaita jotka eivät voi olla täydellisiä ilman suhdetta.

Todellinen rakkaus ei ole tuskallista pakkomiellettä. Se ei ole panttivangin saamista eikä panttivangiksi joutumista. Se ei ole kuluttavaa, eristävää eikä rajoittavaa. Sen uskominen että emme voi olla kokonaisia tai onnellisia ilman suhdetta johtaa meidät hyväksymään riistoa ja väärinkohtelua, ja osallistumaan manipulointiin, epärehellisyyteen ja valtataisteluihin. Se rakkaus jonka opimme tuntemaan kasvaessamme, on addiktio, myrkyllinen rakkaus.""

 

[Maikki]

Kiitos, tuo kyllä pitää jollain tasolla paikkaansa, mutta mikä saa sut ajattelemaan että olisimme yhdessä vain tottumuksen tai sen takia ettemme koe olevamme kokonaisia ilman toista? Kyllä mun elämä jatkuu tästä, samoin miehen, olkoon lopputulos mikä tahansa. Kyseistä ihmistä rakastan sen takia että hän on niin ihana, mielenkiintoinen, erilainen, spontaani (ja minä puolestani enemmän laskelmoiva ja puntaroiva, eli tasapainottuu sopivasti), lämmin, aito, rehellinen, saa sukat edelleen pyörimään jaloissa (normaalisti olisi laantunut jo..) seksi täydellistä, (eka mies kenen kanssa olen lauennut pelkässä rakastelussa, minä ensimmäinen kuka saanut hänet tulemaan tajunnanräjäyttävästi jne..jne..)

Molemmat olemme aloittaneet ja jatkaneet suhdettamme molempien omasta tahdosta, ja siitä tunteesta että tuo on juuri se ihminen kenen kanssa haluan viettää loppuelämäni ja vanheta yhdessä, ja ketä olen ""etsinyt/odottanut tapaavani"" tähän astiseen elämääni saakka.

 

[huh hei]

Ensinnäkin: kun on ongelmia itsensä kanssa on luonnollisesti vaikeaa myös toisen ihmisen kanssa. Rakkauden huuman hiukan hälvennettyä olet edelleen se sama ihminen samoine ongelminesi, joten ei sillä suhteella tähän asiaan niin ole vaikutusta. Ehkä sillä tavalla että voisi olla helpompi kasvaa ihmisenä jos olisi vahvempi ja tasapainoisempi ihminen siinä rinnalla, mutta kihlatullasi on myös ongelmia itsensä kanssa.

Lisäksi sinulla tuntuu olevan taipumusta dramatiikkaan, voi olla että eroatte ja palaatte yhteen vielä monta kertaa. Siitä kun saa irti näitä Suuria Tunteita, surua, rakkautta, ikävää ja intohimoa. Jos tasapainoista suhdetta haluaa, silloin kannattaisi laskea vähän vaatimustasoakin. Draamakuningatarta ja prinsessaa harva jaksaa katsella.

Sivullisen näkökulmasta on vaikea onnitella perheen lisäyksen yrittämisen puolesta, ettehän tunne vielä toisiannekaan kovin hyvin! Joo tiedän että tuntuu siltä kuin olisitte tunteneet aina jne. mutta nythän näitä ongelmia tulee kun alkaa huuma haihtua. Olen pitkälti sitä mieltä että parisuhteen ensimmäisinä 2-3 vuotena ei kannattaisi mennä naimisiin/hankkia lapsia koska silloin nimenomaan vielä ollaan enimmäkseen ""rakastuneita"" eikä silloin vaikka kuinka luullaan voi tietää kauhean paljon toisesta ja siitä minkälaisen suunnan suhde saa.

Hyvä että olet menossa psykologille, ehkä voisit suositella samaa miehellesi? Ehkä ette aivan hetkessä saa selvyyttä siihen kannattaako suhdetta jatkaa vai ei, joten varaudu näihin epävarmoihin tunteisiin jatkossakin. Tärkeintä kai olisi että saat ensin itsetuntosi ym. kuntoon. Tsemppiä.

 

[nuippi]

Mitenkähän tämäkin tarina päättyi, Maikki enää linjoilla kuuden vuoden jälkeen? Eksyin ketjuun "Ikuinen rakkaus" -kirjasta tietoja etsiessäni, ja täältähän löytyikin oikea nyyhkyromaani