A
apua kaipaava
Vieras
Meillä pian 4,5v ikäinen poika ja aina toisinaan erehdyn luulemaan, että uhma alkaa olla ohi ja helpottaa. Taas kerran ajattelin näin ja kostoksi ajatuksestani sain niskaani ehkä pahimman uhman ikinä.
Noin kuukauden päivät on ollut ihan hirveää ja viime perjantaina ja lauantaina aivan hirveät raivokohtaukset kuin pisteenä iin päälle. Yhden raivarin aikana poika iski muovisella kepillä eteisen palapeilistä yhen peilin säröille.
Mikään ei ole auttanut. Olen pysynyt rauhallisena, vienyt jäähylle, laittanut leluja jäähylle, pitänyt sylissä (tai oikeastaan väkipakolla kiinni).... ihan kaikkea. Karjunutkin. Ottanut pojan pois tilanteesta ehkä vähän kovakouraisestikin hermostuessani.
Mutta millään johdonmukaisuudellakaan ei ole apua. Lelujen pois ottaminen lisää raivon määrää viisinkertaisesti.
Nyt äsken sitten sai taas jonkin hepulin... mistäköhän... jostain aamupalaan liittyvästä. Juoksi äkkiä eteiseen ja huusi hajottavansa taas peilin ja iski nyrkillä siihen jo valmiiksi säröillä olevaan peiliin ja se halkesi hieman lisää. Menin lapsen huoneeseen ja otin sellaisen magneettipiirustuslevyn ja iskin sen lattiaan. (Se on jo surkea ja olen heittämässä sitä pois ennen joulua jokatapauksessa.) Poika sai hepulin ja kyseli miksi hajotin hänen lelunsa. Selitin, että jos hän mielestään saa hajottaa minun tavaroitani niin minä hajotan sitten hänen tavaroitaan.
En tiedä miten järkevää tuo oli, mutta en miettinyt sitä sen enempää kun kiukustuin siitä, että kaikki aamut alkaa kauhealla showlla vaikka miten itse asennoituisi etukäteen siihen, että tästä aamusta päästään kunnialla läpi. Toisaalta poika rauhottui tuon episodin jälkeen ja ehkäpä nyt muistaa sitten paremmin mitä tapahtuu, jos hajottaa paikkoja. Ensin oletin, että se hiukan särkyneen peilin näkeminen muistuttaisi asiasta, mutta ei se ole tuntunut mitään muistuttavan.
En tiedä johtuuko tämä lähestyvästä joulusta. Lapset odottavat sitä kauheasti. Vai mitä ihmettä tämä on. Ja koska tämä uhma loppuu....
Pahinta tässä on minusta se, että vaikka minä pysyn tämän uhkan keskellä pääsääntöisesti tyynenä ja pyrin vain siihen, että homma rauhoittuu niin mies menee samale tasolle 4 vuotiaan kanssa. On aivan järkyttävää katsoa ja kuunnella miten mies välillä lässyttää sellaiseen ns. vittumaiseen sävyyn mitä tietystikään tuonikäinen ei tajua tai sitten karjuu ja kiroaa kuin mikäkin. Ja kukaan ei tätä uskoisi miehestäni, koska kaikki pitävät häntä leppoisana nallekarhuna ja varmaan kaikkien unelmaisänä. Itsellenikin tullut yllätyksenä se miten mies voi reagoida ja se, että ei käsitä menevänsä lapsen tasolla ihan totaalisesti. Olen sanonutkin, mutta mies sanoo että ei tuo sinunkaan taktiikkasi näytä toimivan sen paremmin. Eli se rauhallisena pysyminen.
Meneekö tämä pian ohi? Onko muilla samanlaista?
Noin kuukauden päivät on ollut ihan hirveää ja viime perjantaina ja lauantaina aivan hirveät raivokohtaukset kuin pisteenä iin päälle. Yhden raivarin aikana poika iski muovisella kepillä eteisen palapeilistä yhen peilin säröille.
Mikään ei ole auttanut. Olen pysynyt rauhallisena, vienyt jäähylle, laittanut leluja jäähylle, pitänyt sylissä (tai oikeastaan väkipakolla kiinni).... ihan kaikkea. Karjunutkin. Ottanut pojan pois tilanteesta ehkä vähän kovakouraisestikin hermostuessani.
Mutta millään johdonmukaisuudellakaan ei ole apua. Lelujen pois ottaminen lisää raivon määrää viisinkertaisesti.
Nyt äsken sitten sai taas jonkin hepulin... mistäköhän... jostain aamupalaan liittyvästä. Juoksi äkkiä eteiseen ja huusi hajottavansa taas peilin ja iski nyrkillä siihen jo valmiiksi säröillä olevaan peiliin ja se halkesi hieman lisää. Menin lapsen huoneeseen ja otin sellaisen magneettipiirustuslevyn ja iskin sen lattiaan. (Se on jo surkea ja olen heittämässä sitä pois ennen joulua jokatapauksessa.) Poika sai hepulin ja kyseli miksi hajotin hänen lelunsa. Selitin, että jos hän mielestään saa hajottaa minun tavaroitani niin minä hajotan sitten hänen tavaroitaan.
En tiedä miten järkevää tuo oli, mutta en miettinyt sitä sen enempää kun kiukustuin siitä, että kaikki aamut alkaa kauhealla showlla vaikka miten itse asennoituisi etukäteen siihen, että tästä aamusta päästään kunnialla läpi. Toisaalta poika rauhottui tuon episodin jälkeen ja ehkäpä nyt muistaa sitten paremmin mitä tapahtuu, jos hajottaa paikkoja. Ensin oletin, että se hiukan särkyneen peilin näkeminen muistuttaisi asiasta, mutta ei se ole tuntunut mitään muistuttavan.
En tiedä johtuuko tämä lähestyvästä joulusta. Lapset odottavat sitä kauheasti. Vai mitä ihmettä tämä on. Ja koska tämä uhma loppuu....
Pahinta tässä on minusta se, että vaikka minä pysyn tämän uhkan keskellä pääsääntöisesti tyynenä ja pyrin vain siihen, että homma rauhoittuu niin mies menee samale tasolle 4 vuotiaan kanssa. On aivan järkyttävää katsoa ja kuunnella miten mies välillä lässyttää sellaiseen ns. vittumaiseen sävyyn mitä tietystikään tuonikäinen ei tajua tai sitten karjuu ja kiroaa kuin mikäkin. Ja kukaan ei tätä uskoisi miehestäni, koska kaikki pitävät häntä leppoisana nallekarhuna ja varmaan kaikkien unelmaisänä. Itsellenikin tullut yllätyksenä se miten mies voi reagoida ja se, että ei käsitä menevänsä lapsen tasolla ihan totaalisesti. Olen sanonutkin, mutta mies sanoo että ei tuo sinunkaan taktiikkasi näytä toimivan sen paremmin. Eli se rauhallisena pysyminen.
Meneekö tämä pian ohi? Onko muilla samanlaista?
(saan kylmiä väreitä...meillä uhmakas 3v. enkä oikein osaa sijoittaa häntä 2v. enkä 4v. uhmaajien kastiin...uhmaa ikä kaikki...!)
