Terve vaan
Minulle ei ole käynyt niin, että joku olisi meidän lapsen nimen antanut omalle lapselleen enkä voi edes kuvitella, että miltä seKIN kaiken lisäksi tuntuu. Pahoitteluni teille
HalleB ja Kiin ajattelemattomista lähipiiristä...
Vaikka nimihän se "vaan" on, mutta silti kyllä iso asia.
Itse kun vaan odottaa sitä tilaisuutta, että pääsisi sen rakkaudella valitseman nimen antamaan sille lapselleen... niin ei.
Noh, oma tilanteeni on nyt sellainen, että aamulämmöt ja kaikki muut pelit ja pensselit on 100% sen kannalla, että vuoto alkaa parin päivän sisään.
Pettymys on todella suuri. Ajattelin, että sen hyvä tunteen ja hyvien aavistuksien on tarkoitettava jotain. Ajattelin, että jos saan pinnistettyä ne pahat aavistukset pois (puhtaasti hyviä aavistuksia kesti n. 5pv ), niin asia saattaisi vielä muuttua.
Eilinen päivä osoitti viimeistään minulle sen, etten ole raskaana. Raskaana olevan ei tarvitse etsiä merkkiä raskaudesta, kuten tälläisen epätoivoisen tarvitsee kuitenkaan mitään muuta löytämättä kuin pieniä toivonrippeitä jotka eivät kuitenkaan riitä siihen onnistumiseen.
Tämä aamu valkeni jotenkin sanattoman tyrmistyksen vallassa. Olin kieltäytynyt ajattelemasta kierron loppumista ja nyt se vaan oli pakko ottaa takaisin tulevaisuudennäkymiin. Töihin lähtiessä soitin siskolleni (joka sai viikko sitten toisen vauvansa) ja murruin ihan täysin puhelun aikana. En ole koskaan ollut mitenkään itsetuhoinen tai edes vakavissani miettinyt mitään itsemurha-ajatuksia, mutta jostain syystä nyt on tullut ajatus, että miksi tätä pitäisi oikein jaksaa. Sanoin hänelle myös, etten halua nähdä vauvoja (olen menossa perjantaina hänen luokseen katsomaan tulevaa kummilastani) tai ketään raskaanaolevia tai ylipäänsä ihmisiä, jotka voivat saada lapsia ja minä en.
Siskoni ei onneksi loukkaantunut, eikä pahoittanut mieltään. Hän yrittää kyllä olla tukenani, vaikka onhan tämä vaikeaa hänellekin, kun tietää itse saavansa lapsia(ja saa niitä) ja katselee vierestä kun sisko taistelee asian kanssa...
Mutta ei muiden elämän pidä pysähtyä, vaikka omani pysähtyykin.
Ensimmäistä kertaa tässä 4 vuoden ja 9 kuukauden ja reilun viikon mittaisen yrityksen aikana alan olemaan oikeasti valmis juttelemaan tästä ahdistuksesta ihan ammattilaisen kanssa.
Tästä täytyisi koota itsensä ja yrittää tehdä töitä ja muutenkin valmistautua ensiviikkoon ja reissuun lähtöön. Tällä hetkellä se vaan on vähiten kiinnostavien asioiden listalla kaiken muun elämän lisäksi.
Huhhuh.. kiitos että sain vuodattaa oloni tänne (tai kukapa sen olisi voinut estää? ). Minä toivon sydämestäni muille parempaa onnea ja valoisampaa päivää ja viikkoa ja tulevaisuutta. Minun on laitettava tässä nyt asioita järjestykseen ja juteltava niistä myös miehen kanssa.
Kiitos teille tuesta
Ja vaikka tämä kuulostaa jäähyväispuheelta, niin ei tämä ole.. pienen tauon aion pitää, mutta taustalla seuraan silti ja mahdollisesti kommentoinkin. Yritän kuitenkin vähän ottaa etäisyyttä tähän lapsettomuuteen. Seuraava hoito on vk 24 joten ennen sitä sitten viimeistään varmasti alan aktivoitumaan.
Mukavaa päivää ystävät
