Helsingin ja Uudenmaan down-lapsista 90 % abortoidaan

[QUOTE="vieras";23025554]Mitenkä rankkaa on sitten jäädä YH:ksi erityislapsen kanssa. Ei kaikilla ole läheskään samanlaista tukiverkostoa kuin jollain.[/QUOTE]

Aika moni taitaa olla joutunut kokemaan tuon.
Eli sekin lie syytä ottaa asiaa pohtiessaan huomioon, että mikäli parisuhde on muutenkin jostain syystä erityisen haasteellinen, niin voi hyvinkin kaatua erityislapsen syntymään.
Olen jostain ollut joskus lukevinani että eroriski on suurempi perheissä, joissa yhdellä tai useammalla lapsella erityistarpeita.

Toisaalta taas tuossakin se yksilöllinen variaatio...

 

Eipä jostain syystä yllätä yhtään tässä täydellisyyteen pyrkivässä maailmassa.

Onneks noi seulonnat ei ole pakollisia.

 

en mie kiellä etteikö siellä joukossa olisi ihania ja hyviä hetkiä, mutta mie en myöskään ole valmis jättämään omaa elämääni sivuun. mie olen avustanut tuota lasta, tai jo nykyisin nuorta aikuista ja tiedän miten fyysisesti rankkaa se on. toki kyseessä on kuitenkin vain keskivaikea vamma, ja älli toimiii normaalisti.
mutta jokainen ajattelee asiat omalla kohdallaan miten parasta on ja mihin pystyy.

Juu. Mutta meinasin juuri nimenomaan sitä tunnesidettä. Sitä mikä tekee oikeasti pienistä ilonasioista huomattavasti suurempia mitä ne ovat muiden silmissä. Sellainen side ei synny kovinkaan helposti muuhun kuin omaan lapseen.

Itse olen myös hoitanut paljon erilaisia ihmisiä ja voin kokea siinä sen fyysisen ja henkisenkin raskauden sekä ilonhetkiä. Mutta kun kyse ei ole omasta omaisesta vaan työnpuolesta avustettavasta ihmisestä tai jostain sukulaisesta tai kaverin lapsesta niin ei siihen antoisuuten pääse kunnolla sisälle. Voin myöntää että itse tunnen ihan adhd-pohjalta (tai jopa ilman sitäkin) jo lapsia
joiden kanssa päivän vietettyäni mietin etten itse ikinä jaksaisi moista elämää.

Mutta tosissaan jokaisen ihmisen omat lähtökohdat ja se mitä elämältä haluaa vaihtelee kovasti. Jos ei ole valmis tietynlaiseen lapseen tai ylipäätänsä lapseen jossain elämäntilanteessa niin on hyvä juttu että asiaan pystyy kuitenkin vaikuttamaan. Jokainen lapsi muuttaa kuitenkin elämää ja mitä enemmän lapsella on erityistarpeita sitä suurempi tuo muutos on.

 

On niillä oikeus elää yleisellä tasolla ajateltuna, muttei toivottuna ja odotettuna perheenjäsenenä ainakaan meidän perheessä. Silti jos meille yllätyksenä salissa paljastuisin down-lapsi, varmasti rakastaisin häntä.

En tiedä onko joku jo myöhemmin ketjussa kysynyt tätä, en lukenut kaikkia viestejä. Mutta miksi et tappaisi lasta synnytyssalissa? Miten se eroaa abortoinnista, jos jo syntynyt down-vauva ansaitsisi kuitenkin mielestäsi elää? Siksikö, että Suomen laki nykyisellään sallii syntymättömän vauvan tappamisen, kunhan "se ei muistuta liikaa ihmistä" eli raskaus ei ole riittävän pitkällä.

 

Ja ero Uudenmaan ja muun maan kahdalla on vielä isompi, kuin toi 30%, koska uusimaa tulee mukaan siihen 60% suurella väkijoukolla.

Eh..miten se väkiluku prosentteihin liittyy? Kahdesta ihmisestä yksi on 50% ja miljoonasta 500 000 on myös 50%.

 

Aika moni taitaa olla joutunut kokemaan tuon.
Eli sekin lie syytä ottaa asiaa pohtiessaan huomioon, että mikäli parisuhde on muutenkin jostain syystä erityisen haasteellinen, niin voi hyvinkin kaatua erityislapsen syntymään.
Olen jostain ollut joskus lukevinani että eroriski on suurempi perheissä, joissa yhdellä tai useammalla lapsella erityistarpeita.

Toisaalta taas tuossakin se yksilöllinen variaatio...

Uskon kyllä että tuolla on merkitystä erotilastoissa. Niin kuin vähän kaikilla isoilla kriiseillä ihmiselämässä. Tilanne on kuitenkin vaikea ja vaikuttaa jollain lailla akikkien perheenjäsenten elämään. Sen fyysisen työn lisäksi kaikki huoli, niin tästä päivästä kuin huomisestakin ei tee elämästä helppoa. Kun nyt ajattelee kuinka raskaaksi moni kokee vaikka ihan tavallisen perusarjen kahden terveen lapsen kanssa ja jo noissa tilanteissa (pikkulapsiaikana siis) moni liitto joutuu koetukselle.

Aina pariskunta ei edes koe lapsen vammaisuutta samalla lailla eikä osaa olla tukena toisilleen niin kuin toinen toivoisi. Voivat kokea ahdistavana toisen tarpeen puhua ja järkeistää asioita ääneen tai vastaavasti vaieta. Siihen päälle normaali arki, työt ja kaikki muu. Ei ihme jos siinä on jo parisuhdekin koetuksella.

 

En tiedä onko joku jo myöhemmin ketjussa kysynyt tätä, en lukenut kaikkia viestejä. Mutta miksi et tappaisi lasta synnytyssalissa? Miten se eroaa abortoinnista, jos jo syntynyt down-vauva ansaitsisi kuitenkin mielestäsi elää? Siksikö, että Suomen laki nykyisellään sallii syntymättömän vauvan tappamisen, kunhan "se ei muistuta liikaa ihmistä" eli raskaus ei ole riittävän pitkällä.

Veikkaisin että kysymys on tosissaan siitä miten pitkällä raskaus on ja siis kuinka kehittynyt sikiö/vauva on. Abortti ja vastasyntyneen vauvan tappaminen ovat kuitenkin eri asioita, niinhän sen näkee jo tuo paljon parjattu lakikin.

 

En tiedä onko joku jo myöhemmin ketjussa kysynyt tätä, en lukenut kaikkia viestejä. Mutta miksi et tappaisi lasta synnytyssalissa? Miten se eroaa abortoinnista, jos jo syntynyt down-vauva ansaitsisi kuitenkin mielestäsi elää? Siksikö, että Suomen laki nykyisellään sallii syntymättömän vauvan tappamisen, kunhan "se ei muistuta liikaa ihmistä" eli raskaus ei ole riittävän pitkällä.

No onhan tuossa nyt selvä ero, aika turhaa vääntöä nyt.
Jos minä olisin saanut vammaisen lapsen ns. yllätyksenä, niin mitäpä muutakaan olisin tehnyt kuin pitänyt hänet, oman lapseni? Se tunneside olisi siinä vaiheessa niin vahva ettei varmasti muu tulis kuuloonkaan. Mutta ihan voin suoraan sanoa että olisi se järkytys.
Ja jokainen kyllä itse tietää omat voimavaransa ja tilanteensa, nämä on kuitenkin hirmu isoja asioita ja läheltä seuranneena voin kyllä sanoa että esim. 4 erityislasta samassa perheessä ei todellakaan ole sitä mihin minusta olisi.

 

mulla oli raskausviikkoja 18 ennenkuin huomattiin jotain olevan vialla ja siihen mennessä olin jo tuntenut vauvan liikkeet...ei puhettakaan että keskeyttäisin raskauden.
Kun tyttö syntyi 3kk etuaikaisena, häntä vilautettiin nopeasti minulle ennen keskoskaappiin laittamista, ja näytti kun hän olisi katsonut suoraan minuun, tummilla silmillään, ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Joka kerta nuorimmaistani katsoessani tuntuu tosi pahalta että maailmassa on ihmisiä jotka ajattelevat ettei hänellä ole oikeutta elää koska mitä ilmeisimmin tulee tarvitsemaan apua ja tukea vielä aikuistuttuaankin, hänestä ei koskaan tule ns normaalia.
Elämä ei ole helppoa hänen kanssaan aina, ei totisesti, mutta päivääkään en antaisi pois...

 

Jäin taas miettimään samaa kuin normaaliseissakin aborteissa: jos niitä ei tehtäisi, mitäs sitten?

Kuinka moni näitä abortteja kauhisteleva olisi valmis itse omilla teoillaan parantamaan kehitysvammaisen elämää? Tai heidän perheidensä elämää?

Mitä jos pariskunnalla ei ole halua laittaa lastaan laitoshoitoon (laitospaikkoja on vähän, ne ovat kurjia paikkoja joissa hoitajia ei ole tarpeeksi) ja ei ole varaa siihen, että toinen jää lopullisesti kotiin hoitamaan lasta? Mitä tapahtuu sen jälkeen lapselle, kun vanhempia ei enää ole, jatkuuko ihmisarvoinen elämä yhteiskunnan takaamana?

Se päätös abortoida vammainen sikiö on heijaste siitä, millainen maailmamme heille on. Syy vai seuraus, en tiedä.

 

Ei ole niin pitkä kuin eräillä messuilla vastaan tuli nuori pari pikkuisen down-pojan kanssa. Sanoin miehelle, että jos kaikista maailman vammaisuuksista oma lapsi olisi johonkin vammaan tuomittu, ja sen vamman saisi valita, kyllä se olisi down. Tiedän pari töissä käyvää down-nuorta, jotka erottaa muista vain sairaudelle tyypillinen ulkomuoto ja tavallista herkemmin hymyyn kääntyvä ilme.

Itse olen vaikeasti vammaisen sisar. Hän on yhtä rakas, kuin se normaali veli ja siskokin. Ja juu, vanhemmilla on ollut raskasta siskoni takia, ja me muiden sisarusteni kanssa ollaan myös tavallamme kärsitty. Mutta ei meistä kukaan tätä kokemusta pois olisi halunnut vaihtaa, eikä siskoamme. Hänellä on ollut ihan täysi elämä siinä missä meilläkin.

Miettikää edes tätä.

 

Jäin taas miettimään samaa kuin normaaliseissakin aborteissa: jos niitä ei tehtäisi, mitäs sitten?

Kuinka moni näitä abortteja kauhisteleva olisi valmis itse omilla teoillaan parantamaan kehitysvammaisen elämää? Tai heidän perheidensä elämää?

Mitä jos pariskunnalla ei ole halua laittaa lastaan laitoshoitoon (laitospaikkoja on vähän, ne ovat kurjia paikkoja joissa hoitajia ei ole tarpeeksi) ja ei ole varaa siihen, että toinen jää lopullisesti kotiin hoitamaan lasta? Mitä tapahtuu sen jälkeen lapselle, kun vanhempia ei enää ole, jatkuuko ihmisarvoinen elämä yhteiskunnan takaamana?

Se päätös abortoida vammainen sikiö on heijaste siitä, millainen maailmamme heille on. Syy vai seuraus, en tiedä.

Voin vastata sen puolesta, mitä meidän perheessä tehtiin. Vammaista siskoani ei laitettu lapsena laitokseen. Hän eli 18-vuotiaaksi kotona. Äiti oli aluksi osapäivätyössä, ja meillä kävi kotona lapsenhoitajia. Myöhemmin siskoni perään ei joka tunti tarvinnut katsoa, koska fyysisiä vammoja hänellä ei ole. Sitten 18 täytettyään sisko halusi tukiasuntoon (laitokseksikin voi rumasti omaa asuntoa sanoa, kyse on tuetusta asumisesta ). Asunto ja miljöö siellä on mukava, ei mikään kurja paikka.

Vanhempani huolehtivat nyt yli 3-kymppisestä siskostani yhä, häntä ei ole "unohdettu" sinne "laitokseen". Tavallaan olen hyväksynyt, että kun heistä aika jättää, seuraava huolehtija olen tod. näk. minä, joka asun lähimpänä. Miksen olisi? Varmaan huolehtisin omista vanhemmistanikin. Totta on, että yhteiskuntakin joutuu tähän huolenpitoon osallistumaan. Enemmän olisin kuitenkin huolissani siitä, miten yhteiskunta (me veronmaksajat ) kykenee huolehtimaan niistä vanhuksista, jotka lähiaikoina päätyvät ylikuormitettuihin hoitokoteihin. Heitä hurjasti paljon enemmän!!!

 

no miks ihmiset sitte menee siihen niskapoimu-ultraan? ei sitä kunnat tarjoa sen vuoksi että on hauska nähhä vauva vaan nimenomaan sen vuoksi että vaikeat kehitysvammat seulotaan pois jo tässä vaiheessa niin niistä ei tuu sitte kuluja joita tulisi jos pääsevät syntymäään

Mä menen siksi niskapoimu-ultraan, että saan lukuisten keskenmenojen jälkeen varmuuden siitä, että sikiö on oikeassa paikassa ja elossa. Eli ettei ole mikään keskeytynyt keskenmeno tai tuulimuna, jotka ainakin mulla jää jumimaan ilman lääketieteellistä apua. Edellinen kehityksen lopettanut kuollut sikiö oli viikko sitten juurikin niskapoimu-ultrassa, eikä mulla mitään oireita tai tietoa tapahtuneesta. Ja toisaalta, vaikken voisi abortoida minkään vamman perusteella, niin saisinpahan ainakin tottua ajatukseen ja kelata tulevaa läpi jo etukäteen.

 

Todennäköisesti siitä down- lapsesta tulee ylimääräisiä kuluja yhteiskunnalle lähes koko eliniän ajan.
Mä mittaan tätä asiaa myös rahassa, jos tuollainen lapsi tietoisesti synnytetään tähän maailmaan.

Maksan veroja oikein mielelläni noin puolet palkastani, ja jos joskus saan vauvan ja hän on vaikkapa down-lapsi tai niin pahasti vammainen että kuolee synnytyksessä tai heti sen jälkeen, niin en kyllä pätkääkään ajattele sitä, että siitä tulee yhteiskunnalle ylimääräisiä kuluja. Koen kyllä olevani ihan maksajaosapuoli tässä yhteiskunnassa aika pitkälti verrattuna keskiarvoon.

 

[QUOTE="vieras";23025664]Eh..miten se väkiluku prosentteihin liittyy? Kahdesta ihmisestä yksi on 50% ja miljoonasta 500 000 on myös 50%.[/QUOTE]



Jos ajatellaan, että uudella maalla olisi 100 perhettä, joista 90% on tehnyt abortin ja koko maassa 200 perhettä, joista yhteensä 60% on tehnyt abortin. Eli puolet tuosta 200 perheestä on tehnyt abortin 90 prosenttisesti, jolloin lopusta 100 perheestä abortin tehneitä on selvästi vähemmän kuin tuo 60%.

Mutta tossa myöhemmin selvisikin, että onko tuossa koko suomen perheissä mukana kaikki dawn:nin odottajat, nekin, jotka eivät tienneet odottavansakaan dawn lasta, se muuttaa toki lukuja.

 

mulla oli raskausviikkoja 18 ennenkuin huomattiin jotain olevan vialla ja siihen mennessä olin jo tuntenut vauvan liikkeet...ei puhettakaan että keskeyttäisin raskauden.
Kun tyttö syntyi 3kk etuaikaisena, häntä vilautettiin nopeasti minulle ennen keskoskaappiin laittamista, ja näytti kun hän olisi katsonut suoraan minuun, tummilla silmillään, ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Joka kerta nuorimmaistani katsoessani tuntuu tosi pahalta että maailmassa on ihmisiä jotka ajattelevat ettei hänellä ole oikeutta elää koska mitä ilmeisimmin tulee tarvitsemaan apua ja tukea vielä aikuistuttuaankin, hänestä ei koskaan tule ns normaalia.
Elämä ei ole helppoa hänen kanssaan aina, ei totisesti, mutta päivääkään en antaisi pois...

Oletko sitten ihan varma, että kaikilla on samanlaiset voimavarat kuin sinulla? Toiset taipuvat hyvinkin pienen taakan alla ja miten sitten käy erityishuomiota tarvitsevan lapsen?

 

[QUOTE="Noh";23025174]sillä viikolla saa vielä joissakin maissa keskeyttää raskauden jos lapsi on vaikeasti vammainen. tuos vaihees se on kyllä on ihan ihminen, pieni tosin. ja se murhataan kun aikuisten mielestä tää maailma on vain terveille ja täydellisille. koskahan ne alkaa sairaita vanhuksia teilata.[/QUOTE]

Ehkä joissain maissa. Suomessa saa keskyttää sikiön vamman takia viikolle 24 asti.

 

Minusta vammaista laste ei tarvitse ehdoin tahdoin tehdä - tällöin abortointi on vanhempien, lapsen, sisarusten ja yhteiskunnan etu. Tilanne on toinen, jos ihminen vammautuu tai sairastuu elämänsä aikana - siinä ei ole valinnan mahdollisuutta, paitsi ihan pahimmassa vaiheessa (töpseli irti vai ei).

Jos lapsi on kovin pahasti vammainen, häne ei tajua tilaansa - ja elämänlaatukin on todennäköisesti heikko. Jos lapsi on vähemmän vammainen, hän tajuaa tilansa, ja elämänlaatu on niinikään heikko. Tajuta olevansa heikkokykyinen, kykenemätön tekemään asioita, joista tajuaa muiden nauttivan - tuskin kovin mukavaa?

Lisäksi: on toki lämmittävää, kuun vammaisten lasten vanhemmat kertovat syvästä rakkaudesta vammaiseen lapseensa ja siitä, kuinka he ovat onnistuneet luomaan lapsellensa rikkaan elämän ja miten lapsi rikastuttaa perheensä elämää. Entä, kun vanhemmat kuolevat? Tosiasia on, että sitä vammaista ei kyllä kukaan muu rakasta, ei hoitolaitoksen setä tai täti eikä kioskin myyjä eikä sossun täti.

 

Abortteja tehdään paljon itsekkäimmistäkin syistä esim. sosiaaliset perusteet.
Mun mielestä on ihan ok syy aborttiin jos ei tunne jaksavansa elää vammaisen lapsen kanssa.

 

Mulle nuo luvut ei ollut yllätys, koska ymmärrän ettei monella ole voimavaroja (eikä haluja) ottaa vastaan vammaista lasta, jos se voidaan abortilla välttää.
Itse kuulun siihen ihmisryhmään, joka abortoisi down-sikiön sen kummemmin asiaa miettimättä. mutta mulla se syy ei ole omat voimavarat ja jaksamaminen vaan se että halua että mun lapsilla on täydet mahdollisuudet elää normaalia ja onnellista elämää. Vaikka kuka väittäis mitä, niin se on fakta että jossain vaiheessa down lapsen elämää tulee hetki jolloin hän ymmärtää ettei pystykään tekemään sellaisia asioita kuin muut esim. ei välttämättä saa koskaan elämän kumppania tai ei koskaan voi muutta omilleen jne. toinen syy on se että en halua että meidän muut lapset joutuvat elämään elämänsä jatkuvasti huolehtien pikkusiskosta/veljestään.

 

Jos huomaa että ei ole voimavaroja hoitaa erityislasta, niin lapsen voi antaa sijaishoitoon tai osa-aikaisena tukiperheeseen. Eräs tuttuni hoitaa kehitysvammaisia kotonaan. Hänellä on ollut osan aikaa kuukaudesta eräs pieni down-poika hoidossa;juuri äskettäin kuulin että tämän down-pojan hoito muutettiin kokoaikaiseksi, eli poika muutti tähän sijaisperheeseen pysyvästi. Syynä se että biologisilla vanhemmilla päihdeongelmia ym. Sijaisperhe on sen sijaan mahtava, vanhemmat motivoituneita ja aktiivisia jne. Vaikea se prosessi varmasti on biologisille vanhemmille, mutta poika on nyt hyvässä ja rakastavassa hoidossa.

 

[QUOTE="vieras";23024423]Eihän down-lapset ole edes mitään vaikeasti vammaisia! He pystyvät elämään lähes samanlailla kuin muutkin lapset.[/QUOTE]

Ihan työnpuolesta satun tietämään, että tämä valitettavasti ei pidä paikkaansa!! Osa onkin ihan hyväkuntoisia ja pärjäävät tuetusti omillaan, mutta laitoksissa on ikävä kyllä paljon sellaisia downeja, jotka eivät kykene edes puhumaan, Istuvat/makaavat kuola valuen, monista sairauksista kärsien.

Jos itse saisin tietää odottavani down-lasta tekisin varmasti abortin, koska olen ollut niin paljon tekemisissä näiden huonokuntoisten kanssa etten haluaisi omalleni lapselleni samanlaista kohtaloa kuin heillä...

 

Kun mä 25 vuotta sitten sain vammaisen lapsen, yksi ensimmäisiä ajatuksia mulla oli, kuka huolehtii siipirikostani sitten, kun minä en enää pysty. Kuka lastani sitten hoivaa, hellii, halaa, suukottelee ja rakastaa? Millaisia ovat laitospaikat vuosikymmenten päästä? Parempia kuin silloin 80-luvulla vai huonompia? Onko niitä edes? Vaikka tuosta on jo neljännesvuosisata, muistan edelleen sen musertavan ahdistuksen, mitä tuon kysymyksen edessä tunsin. En silloin vielä tiennyt, että mitään laitospaikkaa ei tulla tarvitsemaan. Uskon, että monen vammaisen sikiön abortoinnin takana on huoli ja pelko tulevaisuudesta. Erityisesti sen lapsen tulevaisuudesta.

 

[QUOTE="mä";23026284]Abortteja tehdään paljon itsekkäimmistäkin syistä esim. sosiaaliset perusteet.
Mun mielestä on ihan ok syy aborttiin jos ei tunne jaksavansa elää vammaisen lapsen kanssa.[/QUOTE]

Kai ymmärrät sosiaalisten perusteiden laajuuden ja sen, että se on yleisin syy, jota yleisin käytetään. Monta inhimillistä tekijää ja syytä yhdessä paketissa.

 

Jos ajatellaan, että uudella maalla olisi 100 perhettä, joista 90% on tehnyt abortin ja koko maassa 200 perhettä, joista yhteensä 60% on tehnyt abortin. Eli puolet tuosta 200 perheestä on tehnyt abortin 90 prosenttisesti, jolloin lopusta 100 perheestä abortin tehneitä on selvästi vähemmän kuin tuo 60%.

Mutta tossa myöhemmin selvisikin, että onko tuossa koko suomen perheissä mukana kaikki dawn:nin odottajat, nekin, jotka eivät tienneet odottavansakaan dawn lasta, se muuttaa toki lukuja.

Että täh? Koko maassa kaikista down-syndroomaisista abortoidaan 60%. Vertailuna tieto siitä, että esim Uudellamaalla 90% kaikista down-lapsista abortoidaan. Jos tarkkoja aborttimääriä ei tiedetä, siis lukumääriä, niin miten tuosta voi laskea muun maan osuuden prosenteissakaan, siis verrattuna Uuteenmaahan?