Helposti hermostuva

[jep]

Kaipaisin kommentteja omaan tunne-elämääni liittyvästä ongelmasta. Tämä ei sinällään liity pelkästään parisuhteeseen, mutta parisuhteen kautta asia tulee ajankohtaiseksi, koska se on sille selvä rasite.

Ongelma: Hermostun aivan mitättömistä asioista. Hermostuminen ilmenee pettymyksenä, harmistuksena, suutahtamisena ja lievänä epätoivona. En suoranaisesti suutu, mutta kuuluisalla tavalla "otan itseeni". Sulkeudun (en halua rähjätä) ja mökötän. Ja todellakin aivan mitättömistä asioista. Toki asiat ovat minulle tärkeitä, eihän niihin muuten liittyisi tunteitakaan. Kuitenkin suurentelen niitä päässäni räjähdysmäisellä nopeudella, enkä itsekään järjellä ymmärrä, miten asioihin voi reagoida niin voimakkaasti. Yleisellä ajatusmallilla ja kumppanini silmissä ne ovat mitättömän pieniä asioita, joista ei pitäisi riitaa tulla vaikka kuinka kääntäisi. Hyvänä esimerkkinä viime aikoina runsaasti elämässämme tapetilla olleet sisustusasiat. Mies sanoo jostain jutusta "tuommoisen minä haluaisin". Minä kuulen "tuo meille tulee". Ja jos en pidä siitä, harmistun.

Tätä on nyt harjoiteltu jonkin aikaa, joten ihan joka asiasta en sentään enää möksähdä. Mutta harmittavan usein käyttäytymismalli pääsee kuitenkin yllättämään, ja nyt se on alkanut painaa suhdetta jo siinä määrin, että pelkään tosiaan tuhoavani kaiken. Ongelmatilanteet ovat vähentyneet, mutta ajan myötä niiden vaikutus mieheen on ymmärrettävästi voimistunut. Mies tuntee, että pidän häntä maailman pahimpana otuksena sillä hetkellä, vaikka se ei tietenkään ole tarkoitukseni. Enkä myöskään niin tietenkään ajattele.

En osaa selittää reaktiotani. En keksi sille mitään "järkevää" syytä. Meillä ei kuitenkaan mennä pelkästään minun tahtoni mukaan, vaan kaikissa asioissa otetaan molempien mielipiteet huomioon. Ja vaikka tällaiset suutahtamiset antavat ymmärtää, että haluaisin asioiden menevän juuri kuten itse tahdon, en kuitenkaan näin oikeasti ajattele. En halua tyrannisoida, vaan haluan, että kotonamme ja elämässämme on kaikilla hyvä olla. Ja suurimmasta osasta asioita juttelemmekin ihan normaalisti, kuin kaksi aikuista ihmistä konsanaan. Voisikin ehkä sanoa, että mitä merkityksellisempi asia oikeasti, sitä paremmin siitä keskustellaan.

Syytä en siis tiedä, mutta uskoisin itsehillinnän kasvattamisesta olevan apua. En vain tiedä miten sen toteuttaisi... Mitään konkreettista keinoa en ole vielä yrittänyt, nyt ajattelin kokeilla perinteistä netistä bongaamaani liikennevalomenetelmää. Ongelma vain on se, että en itse ehdi reagoida suutahtamiseeni mitenkään, vaan "herään" tilanteeseen vasta kun mies on myös hermonsa menettänyt. Ajattelin pyytää tähän oppimisprosessiin miehen apua, saas nähdä josko hän siihen suostuisi. Muistuttaisi vaikka sanomalla "punainen", kun huomaa minun myrtyvän. Se ehkä pysäyttäisi miettimään hetkeksi ja rauhoittumaan. Ajattelemaan asiaa uudestaan järjen, ei tunteiden kautta.

Muiden tunteiden hallinnan kanssa en koe olevan ongelmaa. Elämä rullaa mukavasti, tulen hyvin juttuun ihmisten kanssa ja osaan ilmaista tunteitani. Mutta tosiaan, näitä typeriä, lapsellisia ja negatiivisia tunteita vähän turhankin hyvin... Eikä se rajoitu puolisooni, vaan koskettaa myös muita läheisimpiä ihmisiäni kuten äitiäni. Vieraiden ihmisten kanssa, työyhteisössä ja kavereiden kesken osaan kyllä pitää tunteeni kurissa, niellä harmistukseni ja keskustella asioista järkevästi.

Onko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia tällaisesta? Suunnasta taikka toisesta? Minkälaisia keinoja sinä kokeilisit avuksi asiaan? Voisikohan terapiasta olla apua? Ja kyse ei tarinan luonteesta huolimatta ole teini-ikäisen ongelmasta, vaan 30 nurkilla huitelevan aikuisen pään sekasotkusta.

Anteeksi pitkä kirjoitus.

 

[no]

Ensimmäiseksi olet jo pitkällä, koska tiedostat ongelman. Toiseksi, uskallat suuttua vain lähimmillesi ja se on toisaalta ikävää, kun juuri heidän kanssaan pitäisi pärjätä. Kolmanneksi, et ole varmasti ainoa nainen, joka kärsii tästä asiasta.

Ongelma on hyvin todennäköisesti hormonaalinen, mutta siihen osaavat vastata palstan naiset paremmin.

Ongelma voi olla myös geneettinen, peritty.

Ongelma voi olla myös opittu.

Jokaisessa tapauksessa pitää opetella itsehillintää, mutta minä lähestyisin asiaa myös niin, että keskustelet asiasta läheistesi kanssa ja pyydät heitä ymmärtämään sinua ja ikään kuin saisit luvan suuttua; silloin sen hallitseminenkin olisi helpompaa ja läheiset eivät provosoisi sinua enempää. Sinä olet kuitenkin sinä; pippurinen tulisielu ja ole kuitenkin ylpeä itsestäsi.

 

[hepuleitta]

"Minkälaisia keinoja sinä kokeilisit avuksi asiaan?"

Hepulikohtauksen yllättäessä käytä vanhaa ja hyväksi todettua konstia eli laske kymmeneen.

Höyryjä on ihan hyvä päästää pihalle. Ihmisillä on erilainen temperamentti.
Kyllähän luonnettaan voi kehittää, mutta joskus vain kannettu vesi ei kaivossa pysy.
Ole itsellesi armelias. Niinhän sinäkin olet muille eikös vain

 

[entäs tämä]

Epävakaa persoonallisuushäiriö?

 

[kohtalotoveri]

Epävakaa persoonallisuushäiriö?

Tuota diagnoosia ei ihan helpolla taida saada.

Vaikka monella tuollaiseen diagnoosiin olisi aihettakin.

Ap: lle sen verran. Tuo on tuttua minullekin. Tosin ei pienistä aiheista, vaan ihan oikeasti tunne-elämään vaikuttavista jutuista, kuten hylkääminen, mitätöinti, miehen "katoaminen", solvaaminen yms.

Eli kun tuollaisia tunteita kohtaan riittävästi, hermostun aivan ääriä myöten ja raivoni on käsin kosketeltavaa. Olen itsekin mielen hallintaa opetellut, kävelylle lähtenyt tai soittanut naispuoliselle ystävälle tms. tms.

Missä menee raja persoonallisuus häiriön ja voimakkaan temperamentin välillä, sitä olen usein miettinyt...

???

 

[jep]

"Minkälaisia keinoja sinä kokeilisit avuksi asiaan?"

Hepulikohtauksen yllättäessä käytä vanhaa ja hyväksi todettua konstia eli laske kymmeneen.

Tuo kymmeneen laskeminen auttaisi tosissaan paljon. Kun hetken pysähtyy miettimään, asiat näkee oikeassa valossa ja niihin osaa suhtautua oikealla "vakavuudella". Mutta ongelman ydin onkin siinä, että sen tunnekuohun keskellä ei tajua laskea kymmeneen. Se harmistus vain iskee tajuntaan ja vie tovin, ennen kuin itse huomaa, että jaahas... Taas tuli töpättyä. Siinä vaiheessa yleensä on turhaa yrittää asiasta puhua asiallisesti, sillä mies on ehtinyt jo hermostua. Ikävä oravanpyörä siis. :/ Se tunnekuohu pitäisi ennemminkin kyetä jotenkin estämään.

Suuttuminen ja tunteenpurkaukset ovat ihan ok. En haluakaan ollaa tasainen viilipytty. Mutta toivoisin, että jotenkin oppisin olemaan tilanteen tasalla ja jättämään nuo turhanpäiväiset typerät mökötykset pois. Niissä kun ei koskaan ole aihetta möksöilyyn. Oikeasti.

 

[*Poppis*]

Ongelma: Hermostun aivan mitättömistä asioista. Hermostuminen ilmenee pettymyksenä, harmistuksena, suutahtamisena ja lievänä epätoivona. En suoranaisesti suutu, mutta kuuluisalla tavalla "otan itseeni". Sulkeudun (en halua rähjätä) ja mökötän.

...

Onko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia tällaisesta? Suunnasta taikka toisesta? Minkälaisia keinoja sinä kokeilisit avuksi asiaan? Voisikohan terapiasta olla apua?

Terapian sijaan kokeilisin tunteiden hallintaan lepoa, ruokaa ja liikuntaa. Itse kiukustun helpoiten väsyneenä ja nälkäisenä. Huomasin myös, että kun töissä oli ollut hankala päivä, purin kiukkuni kotona. Sellaisinä päivinä on ainakin hyvä lähteä jumppaan tai lenkille töiden jälkeen.

Niin ja itsellekin on ollut mysteerio, että kuinka parisuhteessa näyttää huonot piirteensä, vaikka muiden ihmisen kanssa voi olla ihan normaalisti... Harva taitaa olla jatkuvasti ihanneihminen kotioloissa. Sinä kuitenkin olet tiedostanut käyttäytymisesi, etkä syyttele siitä muita!

 

[jep]

Epävakaa persoonallisuushäiriö?

"Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän minäkokemusta sävyttää voimakas häpeän tunne ja henkilö kokee itsensä vajavaiseksi ja puutteelliseksi (Käypä hoito -suositus). Kokemukseen liittyy varsin tavallisesti itseä kohtaan tunnettua vihaa. Pettymysten sietokyky on alhainen. Käytännössä henkilön itsetunto on sairaalloisen alhainen, hän ei kestä konflikteja, kritiikkiä tai hän mahdollisesti kieltää itsensä täysin ja toivoo jatkuvasti olevansa joku muu. Tilaan liittyy myös psyykkisten hallintakeinojen vaillinaisuus ja yksilön toiminnan impulsiivisuus ja joustamattomuus. Normaalisti ihminen hallitsee tunteitaan siinä määrin, että pärjää arkielämässä. Kiintymyssuhteita sävyttää turvattomuus ja ihmissuhteita yleisemmin vihamielisyys[2]."

Ote niinkin luotettavasta lähteestä kuin ah... Wikipedia.

En kyllä tunnista itseäni tuosta yhtään. Aika tiukan diagnoosin vedit. Elän ihan tavallista elämää nauttien arjesta. Tällä hetkellä tosin tunnen pientä turvattomuutta kiintymyssuhteessani, koska mies itse on sanonut, ettei tiedä jaksaako näitä minun mökötyksiäni vaiko ei. Ei osaa suoraan ilmaista, onko suhteellamme tulevaisuutta jos en pysty näitä mökötyskohtauksiani estämään.

Kyllä, se tuottaa turvattomuuden tunnetta. Pärjään elämässä yksinkin, mutta en missään nimessä halua luopua rakkaasta ihmisestä (ja sen mukana muutamasta muustakin), jos vain voin asialle jotain tehdä. Ja kiusaahan tuo typerä käyttäytyminen itseänikin.

Itse olen sitä mieltä, että tuota möksöilyä tapahtuu nykypäivänä niin vähän, ettei sen pitäisi olla kynnyskysymys parisuhteelle. Mutta kun asiaa katsoo koko kontekstissa, on asia helpompi ymmärtää. Vielä vuosi sitten tilanne oli paljon pahempi. Tilanteita syntyi useammin ja ne olivat voimakkaampia. Niiden vaikutus näkyy miehessä, ja se on mielestäni aivan normaalia. Vanhat asiat unohtuvat ajan kanssa, mutta jos niistä jatkuvasti muistutellaan ja niitä nostetaan pintaan, on unohtaminen paljon paljon hitaampaa, ellei jopa mahdotonta.

 

[jep]

Terapian sijaan kokeilisin tunteiden hallintaan lepoa, ruokaa ja liikuntaa. Itse kiukustun helpoiten väsyneenä ja nälkäisenä. Huomasin myös, että kun töissä oli ollut hankala päivä, purin kiukkuni kotona. Sellaisinä päivinä on ainakin hyvä lähteä jumppaan tai lenkille töiden jälkeen.

Niin ja itsellekin on ollut mysteerio, että kuinka parisuhteessa näyttää huonot piirteensä, vaikka muiden ihmisen kanssa voi olla ihan normaalisti... Harva taitaa olla jatkuvasti ihanneihminen kotioloissa. Sinä kuitenkin olet tiedostanut käyttäytymisesi, etkä syyttele siitä muita!

Totta turiset, että lepo, ruoka ja liikunta auttavat... Jos olen väsynyt tai nälkäinen, tai mikäli en ole päässyt liikkumaan pitkään aikaan, olen kuin pieni kiukkupussi. Saatan ärähtää ihan pienestäkin asiasta.

Mutta noita möksöilyjä tulee kyllä tuosta huolimatta. Saatamme olla oikeinkin hyvällä tuulella, jutella iloisesti kaikesta. Yhtäkkiä mies sanoo pari sanaa, jotka tulkitsen väärin. Menen vakavaksi, vähäpuheiseksi ja loukkaannun tai harmistun. Onhan se tolkuttoman ärsyttävää miehelle, ettei koskaan tiedä mistä mitättömästä asiasta taas käynnistän mökötysprosessin. Varsinkin kun hän on itse rauhallisuuden perikuva kaikessa.

Kiitos kuitenkin ystävällisestä vastauksesta. Totta joka sana! Ja minulla tosiaan tuo huonon puolen näyttäminen on näköjään enemmän sääntö kuin poikkeus lähisuhteissa. Tosi kurjaa, kun kotona pitäisi ottaa aina se toinenkin huomioon ja koittaa toimia sen mukaan. Tietysti välillä ärähdellään, mutta ei sen pitäisi olla "johdonmukaista" ja säännöllistä toimintaa.

Ehkä olenkin tuudittautunut johonkin omituiseen turvallisuuden tunteeseen. Äiti ja siskothan eivät mihinkään häviä elämästäni, vaikka kuinka tuittuilisin. Mutta miehen ei semmoista ole mikään pakko katsoa. Jos potuttaa tarpeeksi, ottaa jalat alle... Ehkä alitajuisesti ajattelen kun on itsellään hyvä olla, että voi olla "oma itsensä". Vaikka välillä olisi syytä käyttäytyä kuin vieraan kanssa konsanaan. Kunnioittaakseen toista. Hankalaa.

 

[*Poppis*]

Itse olen sitä mieltä, että tuota möksöilyä tapahtuu nykypäivänä niin vähän, ettei sen pitäisi olla kynnyskysymys parisuhteelle. Mutta kun asiaa katsoo koko kontekstissa, on asia helpompi ymmärtää. Vielä vuosi sitten tilanne oli paljon pahempi. Tilanteita syntyi useammin ja ne olivat voimakkaampia. Niiden vaikutus näkyy miehessä, ja se on mielestäni aivan normaalia. Vanhat asiat unohtuvat ajan kanssa, mutta jos niistä jatkuvasti muistutellaan ja niitä nostetaan pintaan, on unohtaminen paljon paljon hitaampaa, ellei jopa mahdotonta.

Tarkoitatko, että miehesi muistuttelee sinua aikaisemmista mököttämisistäsi? Eiköhän entiset asiat voisi olla jo anteeksipyydettyjä + -annettuja. Ehkä miehesikin voisi jonkun verran kohentaa omaa käytöstään tuossa asiassa, mikäli on vanhojen muistelija.

Joskus olen ajautunut "hyvittely- ja syyllisyyskierteeseen" yhdessä parisuhteessani. Riidan jälkeen tunsin oloni niin kurjaksi, että yritin kaikin keinoin kohentaa tilannetta. Laitoin hyvää ruokaa tai saatoin ostaa jotain "pientä kivaa" miestä ilahduttaakseni. Toisaalta mies ei toiminut samoin. Se anteeksipyytelijä siinä suhteessa olin pitkälti minä, mutta miehen reaktiot olivat ikäänkuin "oikeita", vaikka hänkin oli ollut samaisessa riidassa mukana.

Eipä silti. Ainahan se olisi parasta, ettei riitoihin tai kiukustumisiin edes joutuisi. Joskus on nimittäin harmittanut ihan pirusti oma käytös. Kun minullakin on lähisuhteissa itsehillintä välillä hakusessa, luen mielenkiinnolla, mitä kommentteja saat.

Kun teillä kuitenkin muut asiat ilmeisesti toimivat, niin toivottavasti saat "nöksähtelysi" vähentymään.

 

[*Poppis*]

Ehkä olenkin tuudittautunut johonkin omituiseen turvallisuuden tunteeseen. Äiti ja siskothan eivät mihinkään häviä elämästäni, vaikka kuinka tuittuilisin. Mutta miehen ei semmoista ole mikään pakko katsoa. Jos potuttaa tarpeeksi, ottaa jalat alle... Ehkä alitajuisesti ajattelen kun on itsellään hyvä olla, että voi olla "oma itsensä". Vaikka välillä olisi syytä käyttäytyä kuin vieraan kanssa konsanaan. Kunnioittaakseen toista. Hankalaa.

Ihan samat sanat! Kyökkipsykologiaa harrastamalla voisi ajatella, että siinä on ollut joku tarve testata, että kuinka paljon minulta siedät.

 

[jep]

Tarkoitatko, että miehesi muistuttelee sinua aikaisemmista mököttämisistäsi? Eiköhän entiset asiat voisi olla jo anteeksipyydettyjä + -annettuja. Ehkä miehesikin voisi jonkun verran kohentaa omaa käytöstään tuossa asiassa, mikäli on vanhojen muistelija.

Meillä kyllä molemmat pyytävät anteeksi. Tuonkin riidan (jonka pohjalta lähdin kirjoittelemaan) sovittelevampi osapuoli oli mies, joka tuli rauhoituttuaan tekemään sopua. Ja eilen saimme myös jonkinlaisia pelisääntöjä sovittua. Olet oikeassa, että mies on vähän vanhoista muistuttelija. Tietyllä tapaa sen ymmärränkin. Jos jokin asia on todella ollut hermojen painona joskus, ne muistot vain kumpuavat liian helposti pintaan mikäli se sama asia taas työnnetään nenän alle. Minä käyttäydyn typerästi, mutta niin tekee myös mies. Inhimillistä, joskin omia virheitään on joskus vaikea heti nähdä. Luulen, että eiliset keskustelumme hieman avasivat myös miehen silmiä.

Katsotaan miten liikennevalot pelaavat. Mies lupasi koittaa auttaa asiassa. En halua tuota käytöstäni pelkästään miehen takia muuttaa, kyllä se itseänikin rassaa. On se sen verran lapsellista... Ja onneksi uhka parisuhteen horjumisesta olikin vain vihaisen miehen puhetta. Siitä tulikin sitten taas yksi pelisääntö lisää: erokorttia ei vilautella vihapäissä, se tekee liian kipiää.

 

[mies 43]

Sertaliinin puutos voi myös aiheuttaa tuollaisia tuntemuksia. Lääkitys tehosi ainakin minuun loistavasti

 

[mies 43]

Sertaliinin puutos voi myös aiheuttaa tuollaisia tuntemuksia. Lääkitys tehosi ainakin minuun loistavasti

Sertralin siis.

 

[jep]

Sertralin siis.

Piti oikein Google taas ottaa käyttöön. Tarkoittanet siis serotoniin alennusta, jota lääkitään Sertalin -nimisellä lääkkeellä? Ja ymmärtääkseni silloin olisi kyse masennuksesta? En kyllä tuohonkaan diagnoosiin itseäni lukisi. En usko kyseessä olevan minkään sortin sairaus. Luultavasti no on päässyt arvioissaan lähimmäs totuutta. Voisin hyvinkin kuvitella, että tämä on opittu käytösmalli (tiedän mistä se saattaisi kummuta), jota ehkä vielä sopivasti höystää hormoonitoiminta.