Hei kaikille pitkästä aikaan!
Tuli tuossa viime viikon lopulla tehtyä sukulaiskierros (miehen sukulaisten) luona Itä-Suomessa, joten en ole paljoa ehtinyt koneella olemaan. Oli se kyllä jo aikakin nähdä taas heitä, sillä viime kerrasta taisi olla jotain 3 vuotta... Sen verran pikaisesti luin kuitenkin viestejä, että moni oli käynyt rakenneultrassa, siis onnea heille! :flower:
Tarpalla koettelemukset jatkuvat... voimia ja :hug: hänelle.
Mulla oli neuvola tänä aamuna. Verenpaine laskee kerta kerralta, kun käytännössä nk. keskenmenoriski on poistunut ja ainakaan vielä ei ole mitään muuta huolta ilmaantunut. =) Hemppa on myös laskenut, oli nyt enää 104, joten purkista pitää alkaa rautaa ottamaan. Painoa olen nyt sitten onnistunut keräämään alkutilanteesta tasan 10 kg... :ashamed: Mutta "positiivista" asiassa oli, että viimeisen kuuden viikon aikana sitä on kertynyt enää 350gr viikkovauhtia, kun aikaisemmin se oli 500gr/viikko... Huvittavaa, että painon kertyminen on hidastunut nyt kun olen luovuttanut sen vahtimisesta ja syönyt mitä mieli on tehnyt... karkkiakin...
Turvotusta terkka kauhisteli, kun esittelin hänelle "kraattereita", joita jää kun painan sääriluun päältä sormella. Ei kuulemma pitäisi vielä tässä vaiheessa niin paljoa nestettä kerätä, mutta minkäs minä sille voin... Sf-mitta oli 23.
Nellille tsemppiä ja voimia!
Hilunen on todellakin onnellisessa asemassa, kun on sukua ja läheisiä auttamassa. Itse olen miettinyt asiaa paljonkin, sillä sekä mulla että miehellä on pieni suku, joka on tällä hetkellä vähenemässä entisestään... Kummatkin ovat ainoita lapsia, mulla kaikki isovanhemmat kuolleet, miehellä periaatteessa enää yksi kunnossa oleva mummi, joka asuu kaukana. Kummankin vanhemmat eronneet ja isät ovat "meneviä businessmiehiä", joiden luokse lapsen voi antaa yksin kylään noin 15 -vuotiaana... Anoppi ilmeisesti siirtynee rajan taakse (pitkään sairastettuaan) jo ennen vauvan syntymää ja nyt sitten vielä mun omalla äidilläni on todettu alkava altzheimer (hän on jo vanhempi, sillä sai mut vasta nelikymppisenä). Suru omaisten sairauksista on luonnollisesti suuri, mutta täytyy myöntää, että siihen sekoittuu samalla omanapaisesti suru omasta "yksinäisyydestä", kun ei ole niitä läheisimpiä ihmisiä, eli omaa tai miehen sukua ympärillä jakamassa asioita... :snotty: ... Huh-huh, tulipa sitä oikein mässäiltyä omalla surkeudella ja itsesäälillä... Pahoittelen, ei ollut tarkoitus... :ashamed:
Kiin, :hug: sinulle. Älä moiti ja morkkaa itseäsi, sillä onhan asia vielä korjattavissa. Ja Myn hyvinvoinnille on aivan yhtä tärkeää äidin fyysisen kunnon lisäksi hänen psyykkinen hyvinvointinsa ja tasapainoisuutensa =) Kunpa sen vain itsekin aina muistaisi.
Pöhinä 24+0