Täällä ei alku ole mennyt kuin strömsössä.
Ensinnäkin synnytys oli rankka kuten jo kerroinkin, kipeät supistukset alkoivat ma-ti välisenä yönä klo 01.00. Niitä kestikin sitten aina keskiviikkoon klo 10.00 jolloin synnytyksen katsottiin käynnistyneen. Siihen asti olin kärvistellyt suppareiden kanssa synnärin lepohuoneessa jollain täysin tehottomalla kipulääkkeellä jonka nimeä en edes muista, keskiviikkoaamuna pääsin lopulta synnytyssaliin joskus puoli kahdeksalta aamulla. Kipua lievittämään sain hengitellä ilokaasua. Kymmenen aikoihin totesin, ettei ilokaasusta ole enää mitään apua supistuksien aiheuttamaan kipuun. Tehtiin sisätutkimus ja tilanne olikin nopeasti edennyt siihen, että olin auki 4 cm. Ei ihme ettei ilokaasu enää toiminut. Yritin mennä vielä kolmannen kerran lämpimään suihkuun, mutta kipu oli niin sietämätöntä, että pyysin suosiolla epiduraalin. Sen kun sai, taivas aukeni ja sain nukuttua muutaman tunnin. Epiduraalia taisin saada yhteensä neljä kertaa, viimeinen annos vähän kevyempänä ettei ponnistusvaiheessa tee ponnistamisesta vaikeampaa.
Ponnistusvaihe alkoi n. klo 18.30 ja alku menikin tuskattomasti epiduraalin siivittämänä.
Sitten alkoi lantiolla ja lonkissa ihan helvetillinen polttelu joka alkoi heti supistuksen ja ponnistusten jälkeen. Kipu oli jotain järkyttävää ja luulin kuolevani siihen paikkaan.
Jotta homma ei olisi ollut liian helppoa, nousi mulle avautumisvaiheessa kuume ja kaksi valvottua yötä piti huolen, ettei voimia ollut loputtomiin.
Kun olin tunnin ponnistanut (edistystä tapahtui, mutta loppua kohti voimat vain hiipui) kutsuttiin paikalle lääkäri avustamaan vauva maailmaan imukupin avulla. Leikkasivat epparin, imukuppi irtosi vauvan päästä kahdesti ja lopulta salissa oli ainakin kolme kätilöä, kaksi lääkäriä ja kaiketi joku hoitajakin. Yksi lääkäri kiskoi vauvaa ulos, yksi kätilö avusti vauvaa pihalle mahan päältä painamalla ja itse tietysti ponnistin minkä itsestäni irti sain.
Lopulta puolentoista tunnin ponnistamisen jälkeen poika saatiin ulos. Jestas millä voimalla kaveri sitten parkaisi!
Kivut loppui tasan siihen hetkeen ja pojan vuoksi tekisin saman uudelleen milloin tahansa. Mies istui koko pitkän ponnistusvaiheen lakananvalkoisena tuolilla synnytyssalin nurkassa, oli kuulemma aivan kamalaa seurata sitä raakalaismaista meininkiä sivusta.
Ommeltavaahan tuli reippaasti ja voin kertoa, että alapää on todella, todella kipeä. Tänään olen vihdoin uskaltanut istua pehmeällä alustalla hyyyyyyyvin varovasti.
Täällä osastolla alku meni vallan mainiosti, mutta eilen poika vaikutti hieman keltaiselta ja illalla sitten jouduttiinkin valohoitoon. Mulla kun alkaa maito vasta nyt nousta rintoihin ja poika ei kertakaikkiaan suostu pullosta korviketta juomaan, jouduttiin laittamaan nenä-mahaletku. Lisäksi tänään todettiin vauvan tulehdusarvojen olevan hieman koholla, joten sai suonensisäisesti antibioottia. Valohoidosta päästiin pois jo päivällä ja nenä-mahaletkukin otettiin pois. Hetki ehdittiin huokaista helpotuksesta, mutta kun vauva reagoi vähän ei-mihinkään kovalla itkulla, otettiin jälleen verinäytteitä ja löytyi tuo hieman koholla oleva crp. Lisäksi ultrattiin imukuppisynnytyksen vuoksi pää, mutta siinä kaikki oli onneksi täysin mallillaan.
Nyt vauva sitten viettää ensi yön lastenosastolla nenä-mahaletkulla ruokittavana + ab.lääkityksellä.
Kyllä syö tuoretta äitiä! Kauhea itsesyyllisyys siitä, ettei maito ole noussut. Hormonit hyrrää, huolettaa kaikkein kalleimman aarteen vuoksi, väsyttää, v*tuttaa pari tympeää hoitajaa (todella kylmäkiskoinen ote kummallakin työhönsä). Olen täällä itkenyt naamani kirjavaksi. Kauhealla uholla lypsin rintoja käsin ja kyllä niistä molemmista maitoa selvästi alkaa herua - suuri helpotus! Aamulla hoitajan kanssa pääsen lypsämään maitoa ihan huolella ja saadaan pojalle kunnon ruokaa, jotta päästään siitä peevelin nenä-mahaletkusta eroon eikä tarvitse enää valohoitoon joutumista stressata.
Poika kuitenkin osaa imeä rintaa hienosti ja mielellään, tarvitsee vain tuon hemmetin maidon nousta ja nyt viimein on alkanut sillä saralla tapahtua edistystä. Imettäminen itsessään on todella ihanaa hommaa, jotenkin tekee omasta olostakin rentoutuneen ja stressittömän.
Nautin äitiydestä enemmän kuin ikinä olisin voinut kuvitella. Ihan maailman paras tunne. :heart:
Poika on hurmaava tapaus, perustyytyväinen ja rauhallinen. Nyt kun saisi syömiset kuntoon ja antibiootit tehoaisi nopeasti siihen mikä ikinä crp:n sai nousemaan, päästäisiin kotiin elämään omaa rauhallista arkeamme.
Pahoittelut pitkästä ja ehkä epäselvästä paatoksesta,
Terkuin Hormonihirviöitkupilli-Hortensia & maailman ihanin pieni poika 3 pv.
Ensinnäkin synnytys oli rankka kuten jo kerroinkin, kipeät supistukset alkoivat ma-ti välisenä yönä klo 01.00. Niitä kestikin sitten aina keskiviikkoon klo 10.00 jolloin synnytyksen katsottiin käynnistyneen. Siihen asti olin kärvistellyt suppareiden kanssa synnärin lepohuoneessa jollain täysin tehottomalla kipulääkkeellä jonka nimeä en edes muista, keskiviikkoaamuna pääsin lopulta synnytyssaliin joskus puoli kahdeksalta aamulla. Kipua lievittämään sain hengitellä ilokaasua. Kymmenen aikoihin totesin, ettei ilokaasusta ole enää mitään apua supistuksien aiheuttamaan kipuun. Tehtiin sisätutkimus ja tilanne olikin nopeasti edennyt siihen, että olin auki 4 cm. Ei ihme ettei ilokaasu enää toiminut. Yritin mennä vielä kolmannen kerran lämpimään suihkuun, mutta kipu oli niin sietämätöntä, että pyysin suosiolla epiduraalin. Sen kun sai, taivas aukeni ja sain nukuttua muutaman tunnin. Epiduraalia taisin saada yhteensä neljä kertaa, viimeinen annos vähän kevyempänä ettei ponnistusvaiheessa tee ponnistamisesta vaikeampaa.
Ponnistusvaihe alkoi n. klo 18.30 ja alku menikin tuskattomasti epiduraalin siivittämänä.
Sitten alkoi lantiolla ja lonkissa ihan helvetillinen polttelu joka alkoi heti supistuksen ja ponnistusten jälkeen. Kipu oli jotain järkyttävää ja luulin kuolevani siihen paikkaan.
Jotta homma ei olisi ollut liian helppoa, nousi mulle avautumisvaiheessa kuume ja kaksi valvottua yötä piti huolen, ettei voimia ollut loputtomiin.
Kun olin tunnin ponnistanut (edistystä tapahtui, mutta loppua kohti voimat vain hiipui) kutsuttiin paikalle lääkäri avustamaan vauva maailmaan imukupin avulla. Leikkasivat epparin, imukuppi irtosi vauvan päästä kahdesti ja lopulta salissa oli ainakin kolme kätilöä, kaksi lääkäriä ja kaiketi joku hoitajakin. Yksi lääkäri kiskoi vauvaa ulos, yksi kätilö avusti vauvaa pihalle mahan päältä painamalla ja itse tietysti ponnistin minkä itsestäni irti sain.
Lopulta puolentoista tunnin ponnistamisen jälkeen poika saatiin ulos. Jestas millä voimalla kaveri sitten parkaisi!
Kivut loppui tasan siihen hetkeen ja pojan vuoksi tekisin saman uudelleen milloin tahansa. Mies istui koko pitkän ponnistusvaiheen lakananvalkoisena tuolilla synnytyssalin nurkassa, oli kuulemma aivan kamalaa seurata sitä raakalaismaista meininkiä sivusta.
Ommeltavaahan tuli reippaasti ja voin kertoa, että alapää on todella, todella kipeä. Tänään olen vihdoin uskaltanut istua pehmeällä alustalla hyyyyyyyvin varovasti.
Täällä osastolla alku meni vallan mainiosti, mutta eilen poika vaikutti hieman keltaiselta ja illalla sitten jouduttiinkin valohoitoon. Mulla kun alkaa maito vasta nyt nousta rintoihin ja poika ei kertakaikkiaan suostu pullosta korviketta juomaan, jouduttiin laittamaan nenä-mahaletku. Lisäksi tänään todettiin vauvan tulehdusarvojen olevan hieman koholla, joten sai suonensisäisesti antibioottia. Valohoidosta päästiin pois jo päivällä ja nenä-mahaletkukin otettiin pois. Hetki ehdittiin huokaista helpotuksesta, mutta kun vauva reagoi vähän ei-mihinkään kovalla itkulla, otettiin jälleen verinäytteitä ja löytyi tuo hieman koholla oleva crp. Lisäksi ultrattiin imukuppisynnytyksen vuoksi pää, mutta siinä kaikki oli onneksi täysin mallillaan.
Nyt vauva sitten viettää ensi yön lastenosastolla nenä-mahaletkulla ruokittavana + ab.lääkityksellä.
Kyllä syö tuoretta äitiä! Kauhea itsesyyllisyys siitä, ettei maito ole noussut. Hormonit hyrrää, huolettaa kaikkein kalleimman aarteen vuoksi, väsyttää, v*tuttaa pari tympeää hoitajaa (todella kylmäkiskoinen ote kummallakin työhönsä). Olen täällä itkenyt naamani kirjavaksi. Kauhealla uholla lypsin rintoja käsin ja kyllä niistä molemmista maitoa selvästi alkaa herua - suuri helpotus! Aamulla hoitajan kanssa pääsen lypsämään maitoa ihan huolella ja saadaan pojalle kunnon ruokaa, jotta päästään siitä peevelin nenä-mahaletkusta eroon eikä tarvitse enää valohoitoon joutumista stressata.
Poika kuitenkin osaa imeä rintaa hienosti ja mielellään, tarvitsee vain tuon hemmetin maidon nousta ja nyt viimein on alkanut sillä saralla tapahtua edistystä. Imettäminen itsessään on todella ihanaa hommaa, jotenkin tekee omasta olostakin rentoutuneen ja stressittömän.
Nautin äitiydestä enemmän kuin ikinä olisin voinut kuvitella. Ihan maailman paras tunne. :heart:
Poika on hurmaava tapaus, perustyytyväinen ja rauhallinen. Nyt kun saisi syömiset kuntoon ja antibiootit tehoaisi nopeasti siihen mikä ikinä crp:n sai nousemaan, päästäisiin kotiin elämään omaa rauhallista arkeamme.
Pahoittelut pitkästä ja ehkä epäselvästä paatoksesta,
Terkuin Hormonihirviöitkupilli-Hortensia & maailman ihanin pieni poika 3 pv.