Sunnuntaiaamua arvon daamit,
onkin taas vierähtänyt aika tovi, kun olen ehtinyt tänne mitään kirjoittaa. Onneksi te jaksatte ahkerasti
Ensin paljon onnea kaikille vauvan saaneille ja sitten vielä suuremmat tsempit teille, jotka vielä olette yhtenä kappaleena! Erityisesti voimia teille, jotka joudutte vielä kantamaan huolta lapsen sairaudesta. Olen näillä helteillä kerran jos toisenkin miettinyt, että aivan käsittämättömiä sankarittaria löytyy tämän vuoden heinäkuisista äideistä, kun viimeisillään raskaana ovat joutuneet näissä helteissä odottamaan. Enää ei liene kovin pitkää aikaa kellään teistä? Pisimmillään varmaan pari viikkoa. Koittakaa kestää! Ilmatkin tuntuvat jo vähän viilenneen ja ainakin itse olen haistanut syksyn jo muutaman kerran. Se antaa itsestään merkkejä heinä-elokuun vaihteessa, vaikka kesää on vielä hyvinkin jäjellä.
Meillä sujuu pojan kanssa hyvin. Ollaan ehditty jo pakoilla hellettä äidin mökillä Satakunnassa ja fammun mökillä Turunmaan saaristossa, josta kotiuduimme perjantain vastaisena yönä. Hienoa oli huomata, että pienen kanssa pärjää loistavasti, vaikkei olisikaan sähköjä tai juoksevaa vettä. Kertakäyttövaipoilla tosin mentiin - en sentään ruvennut niitä harsoja pesemään kylmässä merivedessä
rajansa kaikella...
Perjantaina käytiin neuvolassa. Poika oli mittauksen mukaan kasvanut kahdessa viikossa neljä (!) senttiä ja oli nyt 57 cm pitkä. En tiedä, voiko oikeasti pitää paikkansa, mutta kyllä sitä pituutta on jonkun verran tullut, koska kaveri istui paljon ryhdikkäämmin auton turvakaukalossa, kun palasimme saaristosta. Menomatkalla raukka oli sellaisessa kasassa ja mietin koko ajan, että tossa ei voi olla mukava istua. Paino oli noussut kahden viikon takaisesta 3905 grammasta 4860:een. Pikkumies syö reippaasti, mutta olin kyllä yllättynyt, että paino oli noussut noin paljon. Olen aina välillä miettinyt, että riittääkö maito, mutta yritänpä olla nyt stressaamatta siitä sen enempää.
Mietitään miehen kanssa aina välillä, että miten tuo kaveri voi olla noin rauhallinen. Se vaan syö, nukkuu, kakkaa, pissaa ja ilmeilee ja elehtii kuin mikäkin kapellimestari. Iltaisin se kertoo myös kovasti juttuja, joita yritän kommentoida ja ymmärtää parhaani mukaan. Meillä on olemassa jonkinlainen päivärytmi, johon kuuluvat tärkeimpänä pitkät yöunet. Nukkumaan käydään joskus lähempänä puoltayötä, mutta sitten nukutaan varmaan aamukuuteen. Ja nyt tosiaan nukutaan, kun vihdoin ymmärsin käyttää maalaisjärkeä siinä, ettei tuota lapsiraukkaa (ja äitiraukkaa!) tarvitse väkisin herättää syömään neljän tunnin välein, vaikka neuvolasta niin neuvottiinkin. Perjantaina oli sijainen, joka oli vähän ihmeissään moisista ohjeista ja sanoi, että ihan hyvin voi nukkua niin kauan kuin nukuttaa. Jos kaveri alkaa nukkua pitkästi yli kuusi tuntia putkeen, niin sitten voi alkaa herätellä syömään.
Tuo neuvojen ja ohjeiden moninaisuus on välillä todella hämmentävää. Ihan pätevän oloiset ammattilaiset antavat aivan erilaisia neuvoja, eikä ikinä voi tietää, että ketä pitäisi uskoa. Kun itsellä ei ole vielä kokemusta aikaisemmista lapsista, niin sitten alkaa välillä kuunnella ja noudattaa niitä ohjeita ja unohtaa oman järjenkäytön kokonaan. Käytiin saaristossa kylässä miehen tädillä, joka on eläkkeellä oleva kätilö. Hän sanoi monessa kohdin, että lapset ovat kaikki yksilöitä, eikä niitä voi laittaa mihinkään käyrille tai antaa yksiselitteisiä ohjeita, mitkä pätisivät kaikkiin. Kun taas hetken aikaa pysähtyi miettimään, niin tätihän oli enemmän kuin oikeassa. Ehkä sitä näin ensimmäisen lapsen kanssa haluaisi vaan selkeät "käyttöohjeet", joita voisi noudattaa
Baby blues - itse taisin päästä aika vähällä, vaikka jonkinlaista herkistymistä olikin havaittavissa. Mulla on masennushistoria, joten pelkään edelleen sitä synnytyksen jälkeistä masennusta. Toivottavasti kuitenkin selviän ilman. Voimia kovasti teille kaikille, jotka kamppailette siellä sinisissä tunnelmissa tai jopa masennuksessa. Apua kannattaa hakea heti, jos yhtään epäilyttää, että kyse olisi masennuksesta. Tähän masennukseen lienee tarjolla apuakin hieman helpommin kuin siihen tavalliseen. Yritetään kaikki muistaa, että me ollaan kuitenkin parhaimpia äitejä lapsillemme.
Jännää on ollut tämä äidiksi kasvaminen. Itselläni se ainakin tuntuu tapahtuvan hyvin pikkuhiljaa. Tutustutaan pikkumiehen kanssa päivä päivältä enemmän toisiimme ja siinä se rakkaus myös kasvaa. Kyllä se edelleen välillä pelottaa ja harmittaa, että tästä ei pääse mihinkään paria tuntia pidemmäksi ajaksi, mutta kyllä siihenkin tottuu.
Miehellä oli eilen yllätysvarpajaiset, jotka sen paras ystävä järjesti, kun vähän vihjaisin sille. Taisi olla ensimmäiset, vaikka oli miehen kolmas lapsi. Olin hieman ihmeissäni, kun mies kotiutui jo puoliltaöin
olin varautunut, että vetävät ihan pidemmän kaavan mukaan. Ilmeisesti oli kuitenkin ikävä kotona olevaa pikkumiestä.
Meillä tulee muutenkin nuo miehet tosi hyvin juttuun. Poika rauhoittuu paljon helpommin miehen syliin. Tykkäävät muutenkin makoilla sängyssä pitkiä aikoja juttelemassa tai nukkumassa. Isä näyttää palvovan poikaansa yli kaiken. Välillä koen huonoa omaatuntoa siitä, etten itse pysty osoittamaan noin suuria tunteita, mutta kuten jo kirjoitin - se rakkaus kasvaa varmasti päivä päivältä. Mies tietenkin näkee asiat myös hieman toisin, kun sillä on jo ne kaksi aikuista lasta.
Olin ihan järkyttynyt, kun luin, että monilla on jo alkanut menkat. Olin ihan siinä uskossa, että voi vielä rauhassa olla useamman kuukauden... Olen itse vähän huolissani, että näinköhän mulla on kuitenki joku helvetin tulehdus, kun toissapäivänä alkoi taas kirvellä vessassa käydessä. Muuten ei onneksi satu. Vuotoa tulee edelleen jonkun verran. Kuumetta ei ole. Hämmentää se oire "pahanhajuinen vuoto". Mitä tarkoittaa pahanhajuinen? Eihän se nyt ihan hajutontakaan ole. Tää on niin tätä näiden "käyttöohjeiden" kanssa
Sitten on pakko vuodattaa vielä toisesta ongelmasta: Mulla on nyt ehkä viikon ajan sattunut kakkoshädällä käydessä aivan perkeleesti. Tai sattuu siinä alussa ja sitten toki helpottaa. Tuntuu kuin jotain ratkeaisi hetkenä minä hyvänsä. Sitten tulee vähän verta, mutta se menee ohi, kuten kipukin. Oonko nyt hitto mennyt saamaan jonkun peräpukaman vai mitä ihmettä tää on? Onko kohtalotovereita? Ja anteeksi, jos oli too much information...
Meillä on edelleen nuo nimiasiat aivan vaiheessa, kun täällä oli sopivasti se isyydentunnustamispaikan ajanvaraus lomalla kaksi viikkoa, eikä olla siis vielä saatu edes aikaa. Maanantaina ehkä saadaan varattua aika (todennäköisesti jonnekin neljän viikon päähän). Meille kanssa ehti tulla huoli, että eihän me ehditä lain edellyttämässä kahdessa kuukaudessa mitään, mutta maistraatista lohduttivat, että se on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että siihen nimirumbaan menee ainakin se kolme kuukautta, ja kuten
Kausakin (olihan sen Kausa?) kirjoitti, niin saa mennä vaikka neljä.
Mitäs vielä... niin, mullakin on jotenkin ikävä sitä raskausaikaa. Toivottavasti sen saa vielä kokea joskus uudestaan.
Paljon olis vielä kysyttävää tai juttuja, mutta ehkä niistä sitten myöhemmin lisää. Tästäkin taisi tulla jo aikamoinen romaani. Ai niin,
Jendde, huomasin saman eilen, että ollaan synnytetty molemmat Kättärillä 4.7. Me oltiin siellä Haikaranpesän lapsivuodeosastolla 5. Ei siis varmaan ole osastolla törmätty, ellei sitten jossain käytävillä. Siellä kyllä oli todella rauhallista silloin 4. päivä. Toivottavasti kovin montaa teistä ei käännytetä muualle jonkun sulun takia.
Nyt lähden kahvin keittoon, kun tuo pikkumies tuossa vielä nukkuu.
Aurinkoa sunnuntaihinne!
Solnushka ja pikkumies (4 vkoa)