Onnea onnea onnea kaikille äideille (ja isille)!
Täällä kotiuduttiin sairaalasta eilen. Ei ollut mun mesta se: ei saatu perhehuonetta tosiaan, ja siellä oli v*tun kuumaa ja kamalaa. Yöt oli hirveitä, koska Sulon bravuuriksi on muodostunut kolmen tunnin yöraivari tissin äärellä. Imetys sujuu yhä ainoastaan rintakumin kaa, ja jollei oikeaa imetyskulmaa löydy heti, toi jätkä tuskastuu täysin. Viime yönä oli pakko turvautua tuttiin (vaikka TYKSissä se luokiteltiin jotenkin paheksuttavaksi) jotta ton hysteerikon sai rauhoittumaan. Sitten se nukkuikin hulppeasti klo 03-10 vain yhdellä (joskin tunnin mittaisella) välisyötöllä.
Univaje on yhä hurja, ja tunnemylläkkä myös. Tunnin intervalleissa ahdistaa ja pelottaa helvetisti, sitten kaikki tuntuu taas ihanalta. En osannut kuvitella, miten intensiivistä tämä ois. Päivää ja yötä ei oo, mitään ei voi suunnitella edes tunnin päähän. Kaikki riippuu tuon yhden kummallisen otuksen päähänpistoista. Kadehdin kyllä niitä, joilta kaikki tää sujuu luontevasti ja harmonisesti alusta saakka. Mulle nää on ollut elämän ihanimpia, mutta myös vaikeimpia päiviä. Onneksi ollaan miehen kanssa läheinen tiimi ja tehdään tää kaikki yhdessä. Valvotaan yöllä ja tulkitaan Sulon aivoituksia päivällä. Pelottaa jo katsoa kolmen viikon päähän, kun mies palaa töihin. Toisaalta päivät yksin ei pelota niin paljon kuin yöt, ja kolmen viikon päästä tämä homma tuntuu jo paljon tutummalta.
Nyt otan pienet päikkärit tässä lattialla ton ihanan tuhisijan kaa! Voin maaata mahallanin taas, HURRAA!
Mahasta tuli mieleen paino! Mullahan tuli raskauden aikana 16 kiloa painoa. Nyt kolmessa päivässä on lähtenyt jo 7 kiloa, ja eilisestäkin kilo lisää, eli ei näytä ihan toivottomalta. Toki ekstraakin varmasti jää.
Ai niin ja synnytyskertomus, en ole sitäkään vielä naputellut! Ehtisinköhän nyt.. (Jännään koko ajan, koska tuo yksi herää..)
Alun luittekin täältä, eli supparit alkoivat perjantaiaamuna 05:30 ja tulivat heti 10 min välein. Joskus klo 14 pyysin miestä lähtemään töistä pari tuntia etuajassa. Supparit tulivat 4 minuutin välein ja sattuivat jo jokusen verran. Syötiin silti vielä kebabit ja ranskalaiset. Sitten synnärille klo 15:30.
Siellä todettiin, että olen 3 senttiä auki ja kanavaa ei enää olekaan. Saliin vaan. Siellä kuunneltiin Neil Youngia, kirjoitin keinutuolissa päiväkirjaa, kävin suihkussa ja suppareiden aikana vaan puristin miehen kättä ja puhisin. Hitto, se kipu on kyllä jännää. Kokeilin myös akupunktioneuloja selkään, mutta ei niistä suoraan sanoen ollut mulle mitään apua. Ei myöskään kylmäkaulimesta (!) tai lämpimistä jyväpusseista. Eikä hieronnasta. Silti ne jotenkin kesti.
Kätilö vaihtui vuoron vaihtuessa. Aloin kysellä, oisko epiduraali mahdollinen. Se sanoi, että vaikutan niin hyvävointiselta, että katsotaan vasta tunnin päästä vaikka kohdunsuun tilanne. Sitten jonkun aikataulullisen jutun vuoksi se päättikin tarkistaa sen jo heti. "Mutta.. Sähän oot ainakin seitsemän senttiä auki!" se hämmästyi. "Hallitset itsesi kyllä tosi hyvin!" Kätilö sanoi, että koska avautuminen neljästä seiskaan senttiin oli tapahtunut alle tunnissa, mun ei kannattaisi edes ottaa epiduraalia, kun pärjäilin niin hyvin. Mä oon vaan liian hyvä kätkemään tuskani, joten sanoin, että ei, haluan kyllä sen epiduraalin. Se laitettiin ja lapsivedet pulahti anestesialääkärikomistuksen päälle
(Kuten myös ripuliani..)
Epiduraali vaikutti nopsaan, hullu paineen tunne jäi peppuun mutta säryt katosi. Mahtava tunne! Ponnistuksen tarve tuli saman tien. Puolisen tuntia ponnistin, se oli leppoisaa. Radio soi ja huone oli hämärä ja ikkunan takana tutut pyöräili baariin viettämään perjantaita
Tosi kotoisa ja epäkammottava kokemus! Mieskin oli aivan ihmeissään ja sanoo vieläkin, että sen mielestä koko synnytys ei edes ehtinyt alkaa! Kätilö auttoi kivasti ponnistamisessa, siis ohjaillen sanallisesti. Hitto että se on outo tunne, kun se pää alkaa venyttää tota "reikää" tuolla. Tuli semmonen olo että ei saatana, ei se voi tuolla tuolta ulos. Sulon pää oli kerran jo puoliksi ulkona ja lipsahti vielä kerran takas sisään. Olin että eiiiiii, joudun siis kokeen sen kiristyksen ja venytyksen vielä toistamiseen
Mutta sieltä se tuli. Lumps vaan.
Napanuora oli 80cm pitkä, kuulemma tavallista pidempi, eikä Sulon ympärillä mutta jotenkin huonosti sykkyrällä. Jotenkin tuohon liittyi se että lapsi sai pisteitä 7 - 8 - 8. En muista yhtään, miten kätilö asian selitti. Aivan sama mulle. Sanoin, etten halua nähdä istukkaa, kun se syntyy, mutta halusin kuitenkin. Hyiiiiiii!
Pieni nirhauma tuli alapäähän, kaksi tai kolme tikkiä. En huomannut koko ompelua lainkaan. Verenhajuinen Sulo änisi rinnallani. Mies nappasi valokuvan ja olen siinä ihan hehkeä! Hih.
Synnytys oli kyllä niiiiin myönteinen kokemus. En osannut tajuta, että vaikeudet voisivat alkaa sen jälkeen. Tai siis tää kaikki ahistava osuus, joita tunteisiini nyt liittyy. Mutta sitä en mitenkään epäile, ettenkö rakastaisi tota pientä poikaa maailman eniten. Tää elämänmuutosshokki tulee vaan viemään aikansa.
Jaahash. Kukakohan jaksaisi lukea tämän koko horinan, jorinan?
kardemummma 29vee & Sulo 3vrk