Hei kaikille! Kiitos onnitteluista, onnea synnyttäneille ja tsemppiä viimeisiä viikkoja veteleville. On kuulkaas vallan hyvin mielessä tuskaset viimeiset viikot-puuuh! Mahtavaa on, että synnytyksen jälkeen raskausoireet vaan katoaa! =) Eilen yöllä viimeksi tajusin välipalaa mussutellessa ettei oo muuten närästänny yhtään.
Pei
kkopojun syntymä;
Keskiviikkona 14.7.
klo 06.Herään supistuksiin. Sen verran kivuliaita että tuumin etteivät ole enää harjoitussupistuksia. Menkkakipumaisia, mutta monta kertaa kovempia. En saa nukuttua ja alan olla jo aika toiveikas. Supistusten väli aika säännöllisesti 10 min.
Klo14.00. Neuvola-aika. Supistukset on jatkuneet koko päivän tauotta ja neuvolassa tehdään tutkimukset. Mitään avautumista ei ole kuitenkaan tapahtunut ja täti tuumaa ettei tänään tapahdu vielä mitään. Ollaan hieman pettyneitä ja olen sisimmässä eri mieltä. Tuntuu että tuntikausia jatkuneilla supistuksilla on joku merkitys. Lähden ystävän kera rannalle ja uimaan, mies lähtee ystävien kera huitelemaan.
klo 17.00. Rantsussa joudun jokaisen supistuksen tullessa nousemaan ylös tai kontalleni. Kipu alkaa olla huomattavasti kovempi, mutta silti vielä hymyilyttää. Katson supistusten väliä kännykästä ja tuntuu tihentyneen. Silti väli vaihtelee 10-5 min. Naureskellaan ystävän kera että joko se tupsahtais rantaveteen. Tuumin että se vasta ois luomua. Lähden pyöräillen kotiin.
Klo 18.00 Kotona ja supistusväli 5 min. Yritän soittaa ukolle että taidan synnyttää, mutten saa mokomaa kiinni. Supistukset alkaa olla niin kovia etten voi olla paikoillani ja pitää hyräillä ja hengittää keskittyen. Muutaman kerran syöksyn lattialle kontalleni ja joudun vähän ulvomaankin. Mies soittaa. Pyydän soittamaan sairaalaan (en hallitse kieltä vielä kovin hyvin)ja kysymään että millon kannattaa mennä näyttäytymään. Mies soittaa pian takaisin ja sanoo, että ohjeena on tulla kun ei ole epäilystäkään että synnyttää. Tuumin asiaa. Koen että kipu on jo tasoa 8.
Klo 20.00. Mies saapuu ja arvioidaan tilannetta. Yritän katsoa televisiota ja syödä. En pysty, joten päätetään ajella 25 km päähän. Saavutaan laitokselle ja tekevät sisäisen tutkimuksen. En ole auennut yhtään. Melkein itkettää. Aamu kuudesta supistuksia ja ei mitään vaikutusta!? Lähdetään kotiin.
Klo 22.00 Mies nukkuu, minulla supistukset kovenee. Ne tulee 5 minuutin välein yhä vaan ja kivut alkaa olla todella kovat. Kävelen, käyn kontalleni maahan ja halailen tyynyjä. Olen sikiöasennossa sen pari minuuttia kun kipu ei ole huipussaan ja yritän rentoutua. En pysty nukkumaan tai syömään. En ajattele mitään. Olen vain kivussa.
Kivut tulee nyt valtavina aaltoina. Edes supistusten väleissä kipu ei katoa, vain repivin kipu hiipuu. Joudun alkaa käyttämään ääntä kohdun rentouttamiseksi. Keskityn kipuun. Hengitän syvään ja rauhallisesti. Jossain vaiheessa yötä kipu alkaa tuntua enemmän kohti häntäluuta ja takapuolta. Supistusten huipussa tuntuu niinkun lantio hajoaisi siihen paikkaan. Mietin mielessäni että no tämä on varmaan nyt sitä kohdun avautumista! Välillä menen suihkuun joksikin aikaa. Istun lattialla ja otan supistuksia vastaan korkeita ääniä huudellen. Välillä pystyn ottamaan supistukset vastaan syvään hengittäen. Välillä en pysty rentoutumaan yhtä zenimäiseen tyyliin vaan joudun lähtemään liikkeelle ja irvistelemään. Tiedän että se ei auta vaan vain pahentaa kivun kokemista. Silti en aina pysty rentoutumaan. Mies nukkuu sikeästi. Olen aika kateellinen.
15.7. Yön aikana kivut on kasvaneet valtaviksi. Mies herää kun halaan sohvaa ja huudan jo lujaan ääneen. Tulee unenpöppörössä ja kysyy että onko kipeä. Ei edes naurata. Aika vakavaa touhua jo. Helpotuksen hetkiä ei vain tule, valtava kipu on jatkuvaa. Sanon että eiköhän nyt voitaisi lähteä kun heräsit. Supistukset nousee ja laskee tauotta. Olen jo todella väsyny. En ole syönyt tai juonut pitkään aikaan. Pääsen kohti käytävää ja meinaan mennä autoon kun supistus taas lyö maahan kontalleen ja huutamaan. Kun huippu katoaa, juoksen autoon. Automatkan olen kontillani takapenkillä ja lähinnä huudan. Muistan silti yhä hengittää rauhallisesti ja syvään. Ajattelen leuan rentouttamista. Ajattelen kohdun avautumista. En tajua mistään mitään. Mies taluttaa osastolle, tervehdin kätilöä. Pidän suurimman osan aikaa silmät kiinni ja keskityn supistuksiin.
Klo 7.30 Sairaalaan kirjautuminen. Mies sanoo vielä autossa että hän ei usko että olen vieläkään avautunut. Että toivottavasti en odota mitään. En vastaa enkä ajattele mitään. Olen vaan kivussa. Kätilö pyytää nousemaan tutkimuspöydälle. Supistus iskee ja hän vain painaa lämpimät kätensä selkään ja odottaa. Se auttaa. Kun huippu on ohi, tekee sisäisen tutkimuksen. Olen 5 cm auki. Nyt pystyn avaamaan silmät ja hymyilen ja sanon että voi mahtavaa. Mieski hymyilee. Kätilö kysyy tahdonko peräruiskeen ja se onkin ainoa toimenpide minkä olen tuuminut ottaa. Seuraavaksi kätilö kysyy tahdonko suihkuun ja menen sinne mielelläni.
Menen suihkuun ja istun tuolille. Lämmin vesi rentouttaa supistusten välissä. Kipu on silti yhtä kovaa, se ei vie sitä pois. Olen silmät kiinni, heijaan päätä puolelta toiselle, hiukset heiluu ja valitan ääneen. Oijoijoi aijaijaaaaajaijaijai. Jotain semmosta. Kätilö tulee juttusille. Kysyy onko toiveita. Sanon etten tahdo lääkitystä ja tahdon ammeeseen. Hän sanoo että se käy. Sanoo myös että kestän kipua hienosti ja hengittää kanssani hetken.
Klo 08.00 Menen ammeeseen. Sanon ai kun tuntuu ihanalta! kun uppoan kuumaan veteen. Se antaa pienen hyvänolon hetken tuskien tuntien keskelle. Menen makuuasentoon ja pyydän miehen ammeen reunalle auttamaan läpi supistusten. Minusta tullaan ottamaan verikoe ja kätilö tekee sisäisen tutkimuksen. Olen 8 cm auki. Sanoo että etenen nopeasti. Se tuntuu mahtavalta. Mies joutuu ottamaan molemmista käsistä kiinni jokaisen supistuksen aikana. Koko vartalo kouristuu kaarelle kivusta ja roikun miehen käsissä ja huudan pitkiä ja korkeita huutoja. Ne jotenkin auttaa läpi viiltävän kivun. Sanon miehelle joka kerta: breathe with me! Myös kätilö hengittää kanssani ja se auttaa. Mietin jokaisen supistuksen aikana että milloin tämä loppuu! Tajuan ettei ihan heti. Pitää auttaa kohtu avautumaan. Kätilö sanoo vähän väliä että selviän supistuksista hienosti. Ajattelen että oiskohan noin. On vaan pakko kestää. Ajantaju on kadonnut. On vain kipu. Hikoilen kovasti. Mies laittelee kylmiä kääreitä kasvoille ja juottaa mehua. Olen vain silmät kiinni ja keskityn. Kätilö laittaa vartalolle lämpimiä pyyhkeitä.
Klo 09.00. Olen täysin auki. Sopertelen kätilölle supistusten välillä että haluaisin kovasti ponnistaa. Kätilö kertoo että tehdään harjoutusponnistus, jolloin hän samalla kokeilee missä vauva menee. Tutkimuksen jälkeen antaa luvan ponnistaa. Ajattelen että vihdoinkin! Ja että, voi herrajumala miltähän se tuntuu! Muutaman supistuksen ajan yritän ponnistaa vauvaa ulos, mutta se ei tunnu tulevan. Kätilö neuvoo, että en saa päästää ääntäkään ponnistaessa sillä se vie niin paljon ponnistusenergiaa. Yritän ja yritän. Yhtäkkiä tajuan makaavani velttona vedessä. Ymmärrän että menetin tajunnan. Sanon sen, mutta kukaan ei ole sitä huomannut. Ponnistan uudestaan, vajoan jonekkin. Eli meinasin menettää taas tajuntani. Kätilö kannustaa ja sanoo etten menetä tajuntaani ja että kykenen tähän hienosti. Tuntuu kuin olisin unessa. Avaan silmät, mies katsoo ja kannustaa, kätilö puhuu ja neuvoo ottamaan jaloista kiinni ja työntämään todella lujaa seuraavalla supistuksella. Päätän että yritän. Ja niin taas ponnistetaan. Nyt vauvan pää tulee osittain ulos ja jää kiinni. Kätilö kuuntelee joka supistuksen jälkeen sydänäänet. Hyvät ovat. Toinen kätilö tulee apuun. Olen edelleen vain silmät kiinni. Ponnistaminen jatkuu. Pää tulee ulos ja kun supistus heikkenee se menee takaisin pakoilleen. Lopulta kätilö kysyy voiko tehdä pienen viillon sillä ei pysty kuuntelemaan vauvan sydänääntä. Sanon että voi. Tekee viillon-en tunne mitään. Seuraavalla ponnistuksella kaikki kannustavat yhteen ääneen ja kuulen miten mies ähisee kanssani. Kiljahdan korkealle kun vauva molskahtaa veteen.
Avaan silmät ja vauva nostetaan rinnalle. En tajua mistään mitään. Olen edelleen kuin unessa. Mies itkee ja suutelee ja vakuuttelee rakkautta ja katselen kovaan ääneen itkevää otusta. Se on poika. En ymmärrä että kipu on ohi. Olen niin uupunut! Mutta se tuli ulos se tuli ulos.
Kätilö selittää että seuraavaksi minun pitää nousta altaasta jotta voin vielä synnyttää istukan. Tarvitsen 4 tukijaa että pääsen ylös ja sänkyyn. Sanon etten tiedä kantaako jalat.
Sängyllä katsellaan poikaa. Se on virkeä ja katselee minua ja sitten isäänsä tyynesti. Samalla kätilö alkaa ommella tekemäänsä viiltoa. Jutellaan leppoisasti viillosta ja miten hoidan sitä. Viilto ei ole senttiäkään. Sanon että no hyvä. Mies pakkosyöttää jogurttia ja mehua. En tunne janoa tai nälkää. Tunnelma on hilpeä. Poika on alasti alastomalla vartalollani ja se tuntuu hyvälle. Lämpölamppu pitää meidät lämpimänä alastomanakin. Pian poika menee tissille ja alkaa imeä. Mies ottaa valokuvia. Sanon että olen onnellinen. En silti jotenki tajua mitään. En ymmärrä että mistä tuo vauva tuli.
Se on ihan peikko. Sillä on tuuhea musta tukka ja tummat silmät. Ja nöpönenä.
Kadotin ajantajun jo tunteja sitten. Kysyn paljonko kello on. Se on kohta 11.
Kaikkiaan synnytys kesti sairaalassa 3 tuntia, josta ponnistusvaihe 45 min. Poika syntyi klo 10.09.
Parin tunnin kuluttua kätilömme tulee kysymään voisiko tutkia pojan ja se kelpaa hyvin. 3880g ja 55 cm. Pisteet 10. Mies pukee vauvalle vaatteet. Minulle tuodaan ateria. Päätetään että tahdotaan jo kotiin. Lähdetään kotiinpäin muutaman tunnin päästä ja ollaan kotona klo 16.00. Ihmetellään tulokasta. Ollaan rakastuneita.
Tepa0 ja peikkopoika 3 vrk.
