Hei virtahepo

[Rieputarallaa]

Olen paremminkin erittäin utelias ja ihmettelevä, en niinkään sanoisi itseäni arvostelijaksi

Oho, pianpa olet unohtanut mitä olet kirjoitellut.

Olit sitä mieltä, ettei hyvä äiti vie lastaan hoitoon alle kolmivuotiaana ja mene töihin. Äsken sanoit, että huolehdit jaksamisestasi ja niin mielestäsi onkin hyvä tehdä. Mutta olet valmis pitämään huonona äitinä sellaista joka huolehtii omasta jaksamisestaan siten, että palaa työelämään jo ennen kuin lapsi on kolmen.

Minä niinkin sanoisin sinua arvostelijaksi

En ole unohtanut, että mitä olen kirjoittanut. Minussa vaan se herättää syvää ihmettelyä, että kuinka jonkun mielenterveys ja jaksaminen on uhattuna, jos saa olla oman rakkaan lapsensa kanssa kotona. Edelleen olen sitä mieltä, että alle kolmevuotiaiden paikka on kotona, eikä korvikeäitien huollettavana muualla. Sitäkin ihmettelen miten joku ei halua olla läsnä "koko ajan" lapsensa elämässä seuraamassa tämän ensimmäisien vuosien kehitystä läheltä ja näkemässä ensimmäisenä ne kaikki ihmeellisyydet, joita pieni vauva/lapsi oppii.. Minä ajattelen jaksamista etukäteen, enkä vasta sitten, kun olen monen lapsen onneton/väsynyt äiti.

Minä esimerkiksi sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Halusin olla täydellinen äiti, mutta oma asiat eivät menneet niin kuin olin suunnitellut. Ensinnäkin 2,5 vuorokautta kestänyt synnytykseni päättyi sektioon ja siitä toipuminen kestio paitsi fyysisesti, etenkin henkisesti todella kauan. Imetys ei lähtenyt käyntiin; maitoa ei vain tullut tarpeeksi. Koin epäonnistuneeni, tunsin valtavaa syyllisyyttä, enkä osannut iloita maailman ihanimmasta ja terveestä vauvasta kuin olisin halunnut. Mielestäni en ansainnut onnea, olinhan "mokannut" tärkeimmän asian maailmassa.

Äitiyden lisäksi olisin halunnut onnistua puolisona. Halusin olla kodin hengetär, jolla on koti puhdas ja siisti perimmäistä kaapinnurkkaa myöten ja jolla on aina valmis ruoka miestä odottamassa. Pullantuoksuakin kaipasin. Yritin vain niin kovasti onnistua äitiydessä, ettei aika riittänyt kaappien siivoamiseen ja pullan leipomiseen (josta en oikeasti edes pidä). Olin miehelleni kamala, nalkuttava akka, jolla koskaan mikään ei ollut hyvin.

Onneksi tajusin siskoni kanssa keskusteltuani, että tarvitsen apua. Neuvolan kautta pääsin psykologin vastaanotolle, terapiaan, joka kesti lopulta yli puoli vuotta. Sen aikana oivalsin, ettei minun tarvitse edes yrittää pyrkiä täydellisyyteen; omana itsenäni olen riittävän hyvä äiti ja vaimo. Minä kelpaan vähemmän pullantuoksuisena, eikä onnellisuus merkitse siistiä liinavaatekaappia.

Vähitellen rakkaan siskoni tukemana opin olemaan onnellinen "saavutuksestani", ihanasta pojastani ilman syyllisyyttä. Missä muka olin epäonnistunut? Sektio tai pulloruokinta eivät ole sen huonompia tai parempia vaihtoehtoja kuin täysimetys ja alatiesynnytys. Ne ovat erilaisia tapoja. Lapseni oli onnellinen, hyvinvoiva ja hienosti kasvanut ja kehittynyt; touhukas ja seurallinen tyyppi. Luojaani kiitän siitä, että masennukseni ei purkautunut missään vaiheessa lapseen eikä vaikuttanut häneen tai meidän väliseemme vuorovaikutukseen - tästä saimme asiantuntijalausunnonkin oikein.

Psykologin, mieheni, siskoni ja ystävieni kanssa keskusteltuani tulin siihen tulokseen, että minun mielenterveyteni kannalta on parasta, että lähden töihin heti vanhempainvapaan jälkeen, kun sopiva tarjous tuli eteen. Ja ihme tapahtui: minä paranin. Opin olemaan stressaamatta joutavista asioista, niin kuin vaikka pyykkivuoresta - se hoituu kyllä ajallaan. Opin vaatimaan itseltäni vähemmän.

En tiedä, olisinko voinut tehdä jotakin lapseni elämän alkumetreillä jotakin paremmin. Olisiko minun todella pitänyt yrittää vielä enemmän esim. imetyksen suhteen, vaikka tiedän tehneeni kaikkeni, mihin siinä kunnossa (esim. sairaalasta lähtiessäni hemoglobiinini oli 88, ja sen nouseminen kesti kauan) pystyin. Itse näen asian niin, että parhaansa tekeminen riittää, enempää ei voi keneltäkään vaatia. Ihmisten valinnat ovat erilaisia, ja valintojen taustalla olevat syyt ovat erilaisia. Muut saavat ihmetellä näitä valintoja ihan vapaasti, mutta syyllisyyttä en itse ainakaan suostu kantamaan. Uskon, että lapsille kaikkein parasta pitkässä juoksussa ovat onnelliset ja hyvinvoivat vanhemmat - sellaiset, jotka jaksavat oikeasti huoletia lapsistaan ja ajatella näiden parasta.

 

[Kowalski]

eli lähinnä omaa parastasi ajatellen lykkäät tissin suuhun yöllä, helpompaa niin?

Löytyihän se särö sinustakin.

Mikä särö, olen kyllä kertonut jo aiemmin, että olen olen aika laiska ja tykkään tehdä asiat helpolla. Minusta vaan ei ole siihen, että huudattaisin lapsiraukkaa keskellä yötä useita tuntaja.. Ja uskon lapsentahtisuuteen, hän kyllä jättää yöheräilyt, kunhan hän on valmis siihen

Eih, taas mä olen samaa mieltä =)
Ei meilläkään ole huudatettu, kumpaakaan lasta, koskaan, mistään syystä. Eikä meillä valvota öisin, vaikkei ole huudatettukaan: mun lapset on meidän tuttavapiirissä niitä parhaiten nukkuvia. Vaikka kaikki väittikin, että ne ei koskaan tule siirtymään pois perhepedistä vapaaehtoisesti, eikä poika suostu luopumaan tissistä kun sai sitä sekä päivällä että yöllä 1 v 9 kk ajan. Toisin kävi; muutokset on olleet helppoja, ei itkuja, kun lapset on itse olleet valmiita. Eli kannatti luottaa omiin äidinvaistoihin.

 

[Venefica]

Kysynpähän tähän väliin miten voi nukkua varastoon? Tuo jotenkin pomppasi tuolta virtahepon tekstistä aika kovin. Minä kun en ole onnistunut siinä vaikka yli viisivuotta olen kovin koittanut asiaa aina harjoittaa kun olen "lapsista vapaa" pidempää kuin yhden yön.

 

[Kowalski]

Ymmärrän kyllä, että mies voi muuttua tai kuolla. Jos se mies on täysin paska, eikä kykenenvä ollenkaan kunnioittamaan naistaan ja ei arvosta lapsiaan, saati ole heidän kanssaan, niin toki on parempi erota. Yksinhuoltajaäiti on äiti siinä missä muutkin ja myös hänellä on mahdollisuus saada arkeensa apua, vaikka sieltä sosiaalitoimistosta. Tahallasi haluat haastaa riitaa, etkä olevinaan ymmärrä minun kirjoituksiani.

Eipäs ole.
Turussa apua saavat ainoastaan lastensuojelutapaukset. Eli olit miten uupunut yh-äiti (tai ydinperheen äiti) tahansa, apua ei tipu sosiaalitoimen puolelta, ellet ole lastensuojelun syynissä jostain syystä (alkoholismi, väkivalta, laiminlyönti tms). Eli jos suku tai ystävät eivät ole halukkaita auttamaan, on mahdollinen apu maksettava itse, ja jos & kun rahaa ei ole, olet omillasi. Näin se täällä meilläpäin menee :|

 

[virtahepo]

lyktä lapsi viidesti viikossa hoitoon moneksi moneksi tunniksi ryhmään, jossa ei huomiota saa samalla tavoin, koska lapsia on paljon.

Ei kaikki ole viitenä päivänä viikssa 8 tuntia joka päivä. Jos hoitopäivä on esim. 6 tuntia, joista 2 menee päivänien merkeissä, jää 4 tuntia. Ja hoitopäiviä esim. 10 / kk. Tämäkin esimerkkinä siitä että asiat eivät ole mustavalkoisia.

Tätä en sitten tajua, että jos hoidossa joutuisi olemaan vaan näin vähän, ni miksi viedä pieni lapsi päiväkotiin, kun ihan hyvin muutamaksi tunniksi voisi palkata hoitajan kotiin, joka jaksaa huomioida lapsen, jos siis itse ei millään voi oman lapsen kanssa kotona olla. Tai jos töitä tekee vain vähän, ni onko se sitten kannattavaa jos siitä ei rahallisestikkaan ole älytöntä apua, ni viedä lapsi hoitoon. Eikö silloin voisi elää niukemmin ja olla lasten kanssa kotona. Tai jos tekee miehensä kanssa eri vuoroa töissä, jotta lapsi olisi vain vähän ulkopuolisella hoidossa, niin onko sekään sitten mukavaa, kun tosi vähän voi viettää aikaa perheenä, kun "aina" on jompikumpi vanhemmista töissä. Rahako ratkaisee..

Hoitaja kotin olisi kalliimpi ja se vaatisi enemmän työvuoroja, jotta olisi varaa maksaa. Toisaalta, tarvitseeko sen olla rahallisesti hirmuisen tuottavaakaan, jos äiti tarvitsee sen ajan ihan vain "pysyäkseen tolpillaan"? Ja vaikka eri vuoroissa olisikin, ei "aina" ole jompi kumpi töissä Vuorotyöläisellä saattaa olla jopa useampi vapaapäivä peräkkäin jolloin voi olla lapsen kanssa. Okei, toinen vanhemmista voi olla silloin töissä, mutta ethän sinäkään voi olla läsnä ja poissa yhtä aikaa

Tottakai rahakin vaikuttaa. Ilman rahaa ei voi oikein perhettä elättää.

No en tiedä mitä hoitajat maksaa, mutta jos kuussa tarvitsee muutaman tunnin hoitoapua, niin ei kait se yhtä kalliiksi tule kuin päiväkoti, en tiedä.. Pienelläkin rahalla tulee toimeen, kun vaan pistää asiat tärkeysjärjestykseen, joten on hyvä miettiä ,että kumpi on tärkeämpää; paljon rahaa ja vähemmän kotonaoloa vai vähemmän tuloja ja enemmän aikaa lasten kanssa. Itse valitsen jälkimmäisen, toimeentullaan, mutta rikastumaan ei pääse, muuta kuin henkisesti, kun saan nähdä rakkaan lapseni kasvavan. Olisi kait se lapsellekkin hyvä, jos saisi viettää molempien vanhempien kanssa yht'aikaa aikaa(olipahan ilmaisu, paremmin en saanut nyt sitä laitettua)... Tiedän kyllä vuorotyöstä. Kolmanneksi viimeinen lauseesi meni hiukan ohi minulta, mitä tarkoitit? En tietenkään voi olla kahdessa paikkaa samanaikaisesti.

 

[virtahepo]

eli lähinnä omaa parastasi ajatellen lykkäät tissin suuhun yöllä, helpompaa niin?

Löytyihän se särö sinustakin.

Mikä särö, olen kyllä kertonut jo aiemmin, että olen olen aika laiska ja tykkään tehdä asiat helpolla. Minusta vaan ei ole siihen, että huudattaisin lapsiraukkaa keskellä yötä useita tuntaja.. Ja uskon lapsentahtisuuteen, hän kyllä jättää yöheräilyt, kunhan hän on valmis siihen

Eih, taas mä olen samaa mieltä =)
Ei meilläkään ole huudatettu, kumpaakaan lasta, koskaan, mistään syystä. Eikä meillä valvota öisin, vaikkei ole huudatettukaan: mun lapset on meidän tuttavapiirissä niitä parhaiten nukkuvia. Vaikka kaikki väittikin, että ne ei koskaan tule siirtymään pois perhepedistä vapaaehtoisesti, eikä poika suostu luopumaan tissistä kun sai sitä sekä päivällä että yöllä 1 v 9 kk ajan. Toisin kävi; muutokset on olleet helppoja, ei itkuja, kun lapset on itse olleet valmiita. Eli kannatti luottaa omiin äidinvaistoihin.

Hyvä, luot minuun uskoa, että jonain päivänä minäkin(ja lapseni) saan nukkua yöni heräämättä.

 

[Rieputarallaa]

lyktä lapsi viidesti viikossa hoitoon moneksi moneksi tunniksi ryhmään, jossa ei huomiota saa samalla tavoin, koska lapsia on paljon.

Ei kaikki ole viitenä päivänä viikssa 8 tuntia joka päivä. Jos hoitopäivä on esim. 6 tuntia, joista 2 menee päivänien merkeissä, jää 4 tuntia. Ja hoitopäiviä esim. 10 / kk. Tämäkin esimerkkinä siitä että asiat eivät ole mustavalkoisia.

Tätä en sitten tajua, että jos hoidossa joutuisi olemaan vaan näin vähän, ni miksi viedä pieni lapsi päiväkotiin, kun ihan hyvin muutamaksi tunniksi voisi palkata hoitajan kotiin, joka jaksaa huomioida lapsen, jos siis itse ei millään voi oman lapsen kanssa kotona olla. Tai jos töitä tekee vain vähän, ni onko se sitten kannattavaa jos siitä ei rahallisestikkaan ole älytöntä apua, ni viedä lapsi hoitoon. Eikö silloin voisi elää niukemmin ja olla lasten kanssa kotona. Tai jos tekee miehensä kanssa eri vuoroa töissä, jotta lapsi olisi vain vähän ulkopuolisella hoidossa, niin onko sekään sitten mukavaa, kun tosi vähän voi viettää aikaa perheenä, kun "aina" on jompikumpi vanhemmista töissä. Rahako ratkaisee..

Hoitaja kotin olisi kalliimpi ja se vaatisi enemmän työvuoroja, jotta olisi varaa maksaa. Toisaalta, tarvitseeko sen olla rahallisesti hirmuisen tuottavaakaan, jos äiti tarvitsee sen ajan ihan vain "pysyäkseen tolpillaan"? Ja vaikka eri vuoroissa olisikin, ei "aina" ole jompi kumpi töissä Vuorotyöläisellä saattaa olla jopa useampi vapaapäivä peräkkäin jolloin voi olla lapsen kanssa. Okei, toinen vanhemmista voi olla silloin töissä, mutta ethän sinäkään voi olla läsnä ja poissa yhtä aikaa

Tottakai rahakin vaikuttaa. Ilman rahaa ei voi oikein perhettä elättää.

No en tiedä mitä hoitajat maksaa, mutta jos kuussa tarvitsee muutaman tunnin hoitoapua, niin ei kait se yhtä kalliiksi tule kuin päiväkoti, en tiedä.. Pienelläkin rahalla tulee toimeen, kun vaan pistää asiat tärkeysjärjestykseen, joten on hyvä miettiä ,että kumpi on tärkeämpää; paljon rahaa ja vähemmän kotonaoloa vai vähemmän tuloja ja enemmän aikaa lasten kanssa. Itse valitsen jälkimmäisen, toimeentullaan, mutta rikastumaan ei pääse, muuta kuin henkisesti, kun saan nähdä rakkaan lapseni kasvavan. Olisi kait se lapsellekkin hyvä, jos saisi viettää molempien vanhempien kanssa yht'aikaa aikaa(olipahan ilmaisu, paremmin en saanut nyt sitä laitettua)... Tiedän kyllä vuorotyöstä. Kolmanneksi viimeinen lauseesi meni hiukan ohi minulta, mitä tarkoitit? En tietenkään voi olla kahdessa paikkaa samanaikaisesti.

Mitä eroa on sillä, onko lapsi päiväkodissa vai hoitaja kotona? Jos vanhemmat on joka tapauksessa töissä ja siis pois kotoa ja lapsi vieraan hoivissa?

 

[vieras]

Olisi kait se lapsellekkin hyvä, jos saisi viettää molempien vanhempien kanssa yht'aikaa aikaa(olipahan ilmaisu, paremmin en saanut nyt sitä laitettua)... Tiedän kyllä vuorotyöstä. Kolmanneksi viimeinen lauseesi meni hiukan ohi minulta, mitä tarkoitit? En tietenkään voi olla kahdessa paikkaa samanaikaisesti.

Sitä vaan, että sillon kun esim. menet itteksesi vaikka kävelylle ja lapsi jää isän kanssa ette tekään ole yhdessä perheenä.

Taas puhut tuosta raha vs. lapsi -jutusta. Ihan kuin se lapsi ei voisi olla rakastettu jos äiti menee töihin? Se työssäkäynti kun voi olla äidille se henkireikä (sanot itsekin, että äidin oma aika ja jaksaminen on tärkeää!), niin kuinka teet siitä pelkästään sen päätelmä, että raha ratkaisee? Anteeksi vain, jutuissasi on ristiriitaa.

 

[virtahepo]

Olen paremminkin erittäin utelias ja ihmettelevä, en niinkään sanoisi itseäni arvostelijaksi

Oho, pianpa olet unohtanut mitä olet kirjoitellut.

Olit sitä mieltä, ettei hyvä äiti vie lastaan hoitoon alle kolmivuotiaana ja mene töihin. Äsken sanoit, että huolehdit jaksamisestasi ja niin mielestäsi onkin hyvä tehdä. Mutta olet valmis pitämään huonona äitinä sellaista joka huolehtii omasta jaksamisestaan siten, että palaa työelämään jo ennen kuin lapsi on kolmen.

Minä niinkin sanoisin sinua arvostelijaksi

En ole unohtanut, että mitä olen kirjoittanut. Minussa vaan se herättää syvää ihmettelyä, että kuinka jonkun mielenterveys ja jaksaminen on uhattuna, jos saa olla oman rakkaan lapsensa kanssa kotona. Edelleen olen sitä mieltä, että alle kolmevuotiaiden paikka on kotona, eikä korvikeäitien huollettavana muualla. Sitäkin ihmettelen miten joku ei halua olla läsnä "koko ajan" lapsensa elämässä seuraamassa tämän ensimmäisien vuosien kehitystä läheltä ja näkemässä ensimmäisenä ne kaikki ihmeellisyydet, joita pieni vauva/lapsi oppii.. Minä ajattelen jaksamista etukäteen, enkä vasta sitten, kun olen monen lapsen onneton/väsynyt äiti.

Minä esimerkiksi sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Halusin olla täydellinen äiti, mutta oma asiat eivät menneet niin kuin olin suunnitellut. Ensinnäkin 2,5 vuorokautta kestänyt synnytykseni päättyi sektioon ja siitä toipuminen kestio paitsi fyysisesti, etenkin henkisesti todella kauan. Imetys ei lähtenyt käyntiin; maitoa ei vain tullut tarpeeksi. Koin epäonnistuneeni, tunsin valtavaa syyllisyyttä, enkä osannut iloita maailman ihanimmasta ja terveestä vauvasta kuin olisin halunnut. Mielestäni en ansainnut onnea, olinhan "mokannut" tärkeimmän asian maailmassa.

Äitiyden lisäksi olisin halunnut onnistua puolisona. Halusin olla kodin hengetär, jolla on koti puhdas ja siisti perimmäistä kaapinnurkkaa myöten ja jolla on aina valmis ruoka miestä odottamassa. Pullantuoksuakin kaipasin. Yritin vain niin kovasti onnistua äitiydessä, ettei aika riittänyt kaappien siivoamiseen ja pullan leipomiseen (josta en oikeasti edes pidä). Olin miehelleni kamala, nalkuttava akka, jolla koskaan mikään ei ollut hyvin.

Onneksi tajusin siskoni kanssa keskusteltuani, että tarvitsen apua. Neuvolan kautta pääsin psykologin vastaanotolle, terapiaan, joka kesti lopulta yli puoli vuotta. Sen aikana oivalsin, ettei minun tarvitse edes yrittää pyrkiä täydellisyyteen; omana itsenäni olen riittävän hyvä äiti ja vaimo. Minä kelpaan vähemmän pullantuoksuisena, eikä onnellisuus merkitse siistiä liinavaatekaappia.

Vähitellen rakkaan siskoni tukemana opin olemaan onnellinen "saavutuksestani", ihanasta pojastani ilman syyllisyyttä. Missä muka olin epäonnistunut? Sektio tai pulloruokinta eivät ole sen huonompia tai parempia vaihtoehtoja kuin täysimetys ja alatiesynnytys. Ne ovat erilaisia tapoja. Lapseni oli onnellinen, hyvinvoiva ja hienosti kasvanut ja kehittynyt; touhukas ja seurallinen tyyppi. Luojaani kiitän siitä, että masennukseni ei purkautunut missään vaiheessa lapseen eikä vaikuttanut häneen tai meidän väliseemme vuorovaikutukseen - tästä saimme asiantuntijalausunnonkin oikein.

Psykologin, mieheni, siskoni ja ystävieni kanssa keskusteltuani tulin siihen tulokseen, että minun mielenterveyteni kannalta on parasta, että lähden töihin heti vanhempainvapaan jälkeen, kun sopiva tarjous tuli eteen. Ja ihme tapahtui: minä paranin. Opin olemaan stressaamatta joutavista asioista, niin kuin vaikka pyykkivuoresta - se hoituu kyllä ajallaan. Opin vaatimaan itseltäni vähemmän.

En tiedä, olisinko voinut tehdä jotakin lapseni elämän alkumetreillä jotakin paremmin. Olisiko minun todella pitänyt yrittää vielä enemmän esim. imetyksen suhteen, vaikka tiedän tehneeni kaikkeni, mihin siinä kunnossa (esim. sairaalasta lähtiessäni hemoglobiinini oli 88, ja sen nouseminen kesti kauan) pystyin. Itse näen asian niin, että parhaansa tekeminen riittää, enempää ei voi keneltäkään vaatia. Ihmisten valinnat ovat erilaisia, ja valintojen taustalla olevat syyt ovat erilaisia. Muut saavat ihmetellä näitä valintoja ihan vapaasti, mutta syyllisyyttä en itse ainakaan suostu kantamaan. Uskon, että lapsille kaikkein parasta pitkässä juoksussa ovat onnelliset ja hyvinvoivat vanhemmat - sellaiset, jotka jaksavat oikeasti huoletia lapsistaan ja ajatella näiden parasta.

Ensinnäkin, kiitos, että jaksoit vastata asiallisesti, vaikka minä olen sinulle muissa ketjuissa kärkkäästi kirjoittanutkin. Pysyy mukavasti asiallisen tämä ketju. Palaan myöhemmin kommentoimaan kirjoitustasi, sillä nyt poistun taas koneelta

 

[Rieputarallaa]

Olen paremminkin erittäin utelias ja ihmettelevä, en niinkään sanoisi itseäni arvostelijaksi

Oho, pianpa olet unohtanut mitä olet kirjoitellut.

Olit sitä mieltä, ettei hyvä äiti vie lastaan hoitoon alle kolmivuotiaana ja mene töihin. Äsken sanoit, että huolehdit jaksamisestasi ja niin mielestäsi onkin hyvä tehdä. Mutta olet valmis pitämään huonona äitinä sellaista joka huolehtii omasta jaksamisestaan siten, että palaa työelämään jo ennen kuin lapsi on kolmen.

Minä niinkin sanoisin sinua arvostelijaksi

En ole unohtanut, että mitä olen kirjoittanut. Minussa vaan se herättää syvää ihmettelyä, että kuinka jonkun mielenterveys ja jaksaminen on uhattuna, jos saa olla oman rakkaan lapsensa kanssa kotona. Edelleen olen sitä mieltä, että alle kolmevuotiaiden paikka on kotona, eikä korvikeäitien huollettavana muualla. Sitäkin ihmettelen miten joku ei halua olla läsnä "koko ajan" lapsensa elämässä seuraamassa tämän ensimmäisien vuosien kehitystä läheltä ja näkemässä ensimmäisenä ne kaikki ihmeellisyydet, joita pieni vauva/lapsi oppii.. Minä ajattelen jaksamista etukäteen, enkä vasta sitten, kun olen monen lapsen onneton/väsynyt äiti.

Minä esimerkiksi sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Halusin olla täydellinen äiti, mutta oma asiat eivät menneet niin kuin olin suunnitellut. Ensinnäkin 2,5 vuorokautta kestänyt synnytykseni päättyi sektioon ja siitä toipuminen kestio paitsi fyysisesti, etenkin henkisesti todella kauan. Imetys ei lähtenyt käyntiin; maitoa ei vain tullut tarpeeksi. Koin epäonnistuneeni, tunsin valtavaa syyllisyyttä, enkä osannut iloita maailman ihanimmasta ja terveestä vauvasta kuin olisin halunnut. Mielestäni en ansainnut onnea, olinhan "mokannut" tärkeimmän asian maailmassa.

Äitiyden lisäksi olisin halunnut onnistua puolisona. Halusin olla kodin hengetär, jolla on koti puhdas ja siisti perimmäistä kaapinnurkkaa myöten ja jolla on aina valmis ruoka miestä odottamassa. Pullantuoksuakin kaipasin. Yritin vain niin kovasti onnistua äitiydessä, ettei aika riittänyt kaappien siivoamiseen ja pullan leipomiseen (josta en oikeasti edes pidä). Olin miehelleni kamala, nalkuttava akka, jolla koskaan mikään ei ollut hyvin.

Onneksi tajusin siskoni kanssa keskusteltuani, että tarvitsen apua. Neuvolan kautta pääsin psykologin vastaanotolle, terapiaan, joka kesti lopulta yli puoli vuotta. Sen aikana oivalsin, ettei minun tarvitse edes yrittää pyrkiä täydellisyyteen; omana itsenäni olen riittävän hyvä äiti ja vaimo. Minä kelpaan vähemmän pullantuoksuisena, eikä onnellisuus merkitse siistiä liinavaatekaappia.

Vähitellen rakkaan siskoni tukemana opin olemaan onnellinen "saavutuksestani", ihanasta pojastani ilman syyllisyyttä. Missä muka olin epäonnistunut? Sektio tai pulloruokinta eivät ole sen huonompia tai parempia vaihtoehtoja kuin täysimetys ja alatiesynnytys. Ne ovat erilaisia tapoja. Lapseni oli onnellinen, hyvinvoiva ja hienosti kasvanut ja kehittynyt; touhukas ja seurallinen tyyppi. Luojaani kiitän siitä, että masennukseni ei purkautunut missään vaiheessa lapseen eikä vaikuttanut häneen tai meidän väliseemme vuorovaikutukseen - tästä saimme asiantuntijalausunnonkin oikein.

Psykologin, mieheni, siskoni ja ystävieni kanssa keskusteltuani tulin siihen tulokseen, että minun mielenterveyteni kannalta on parasta, että lähden töihin heti vanhempainvapaan jälkeen, kun sopiva tarjous tuli eteen. Ja ihme tapahtui: minä paranin. Opin olemaan stressaamatta joutavista asioista, niin kuin vaikka pyykkivuoresta - se hoituu kyllä ajallaan. Opin vaatimaan itseltäni vähemmän.

En tiedä, olisinko voinut tehdä jotakin lapseni elämän alkumetreillä jotakin paremmin. Olisiko minun todella pitänyt yrittää vielä enemmän esim. imetyksen suhteen, vaikka tiedän tehneeni kaikkeni, mihin siinä kunnossa (esim. sairaalasta lähtiessäni hemoglobiinini oli 88, ja sen nouseminen kesti kauan) pystyin. Itse näen asian niin, että parhaansa tekeminen riittää, enempää ei voi keneltäkään vaatia. Ihmisten valinnat ovat erilaisia, ja valintojen taustalla olevat syyt ovat erilaisia. Muut saavat ihmetellä näitä valintoja ihan vapaasti, mutta syyllisyyttä en itse ainakaan suostu kantamaan. Uskon, että lapsille kaikkein parasta pitkässä juoksussa ovat onnelliset ja hyvinvoivat vanhemmat - sellaiset, jotka jaksavat oikeasti huoletia lapsistaan ja ajatella näiden parasta.

Ensinnäkin, kiitos, että jaksoit vastata asiallisesti, vaikka minä olen sinulle muissa ketjuissa kärkkäästi kirjoittanutkin. Pysyy mukavasti asiallisen tämä ketju. Palaan myöhemmin kommentoimaan kirjoitustasi, sillä nyt poistun taas koneelta

Juu, ei ongelmaa. Minähän en ole tietääkseni aiemminkaan syyttänyt, arvostellut, vähätellyt tms. sinua mistään =). Toivottavasti voidaan jatkaakin asialinjalla.

 

[Rieputarallaa]

Kylläpäs kestää virtahevon kommentointi nyt

 

[nöppönen]

mäkin jäin kaipaamaan kommentointia tuohon sörhipöykerön kertomukseen..

 

[Rieputarallaa]

mäkin jäin kaipaamaan kommentointia tuohon sörhipöykerön kertomukseen..

Aloita vaikka sä, jos se virtahepokin sit vaikka uskaltais

 

[muuhahainen]

mää oon niin huono äiti :ashamed:
meen vetäseen ranteet auki just..lapsiparkamme.
kyllä hepo tietää mikä minun lapsille olisi ollut parasta kohdusta lähtien..

:headwall: anteeksi pyydän jo etukäteen,mutta käsittämätöntä tekstiä... :|
kuinka joku voi tuomita ihmisiä noin.. hyvä äiti kriteerit on aika korkeat.. :saint: aika musta- valkoinen ajattelutapa. en ole koko ketjua lukenut..mutta mutta..

harvemmin viitsin edes negatiiviisiin kirjoittaa,mutta jotenkin oksettaa tämmöinen ajattelematon harmaa tuomitsija täällä ,joka varmasti tietää mitä teksteillään tekee..aiheuttaa mielipahaa ,kiukkua.. :|

 

[nöppönen]

mäkin jäin kaipaamaan kommentointia tuohon sörhipöykerön kertomukseen..

Aloita vaikka sä, jos se virtahepokin sit vaikka uskaltais

en mä osaa.. jos kertoisin kaiken oman paskani täällä niin virtahepo soittas jo sossuun. :xmas: mut kun oikeasti.. kaikki ei mene kuten on suunnitellut ja yksi tapa elämässä ei nyt vaan sovi kaikille.

 

[nöppönen]

kaipa se minäkin sitten kirjoitan tästä äitiydestäni ja niistä haasteista mitä mulla on ollut.

esikoista odottaessani suunnittelin kovasti tulevaa äitiyttäni. sitä kuinka imetän ja millainen olen äitinä. kuinka teen ruoat itse lapselle jne. no, poikani syntyi, mutta maitopa ei noussut. ei mitään, join kunnolla, söin hyvin ja imetin aina kun poika halus mut ei.. kun ei tule niin ei. poika saattoi roikkua kaksi tuntia rinnalla.. ja sen parin tunnin aikana nielaista pari kertaa. tätä se oli heti sairaalasta alkaen. siellä sitten hoitajat antoivatkin pojalle lisämaitoa ja sanoivat ei ei hätiä.. kysyntä ja tarjonta ei vaan vielä kohtaa. mut ne ei sit kohdannut ikinä. mä olen jo aiemminkin sanonut et ehkä jo liika yritys sai imetyksen epäonnistumaan. lisäks esikoisen kohdalla tein sen virheen et kun poika yöllä heräs niin jäin touhuilemaan pojan kanssa.. se sit aiheutti sen että jossain vaiheessa olin niin uupunut etten yöllä edes ymmärtänyt mistä se ääni tulee kun poika itki. siinä vaiheessa, pojan ollessa 2kk jäi rinta kokonaan pois. lapsen isä huolehti viikon verran yöheräilyt että sain levätä hetken kunnolla. poika söi tosi paljon.. korviketta meni yli litra päivässä 3kk ikäisenä. silloin saimmekin ohjeen neuvolasta siirtyä jo kiinteisiin kun ei lapsen maha älyttömiä määriä maitoakaan kestä.

toista lasta kun aloin odottamaan, valmistauduin henkisesti siihen ettei imetys onnistu kuitenkaan. en stressannut koko asialla yhtään kun tiesin mielessäni kuinka se tulee menemään. no.. tyttö tyntyi ja eka saikin sairaalassa lisämaitoa, mutta jo sairaala aikaan maito tosiaan tuntui nousevan rintoihin. olin yllättynyt, koska en ollut aiemin moista kokenut. tyttö sai jonkin verran (vähän) lisämaitoa kuitenkin 2kk ikään asti ja sitten todettiin ettei lisämaidolle ole tarvetta. imetin ja olin tyytyväinen siitä että sain imetettyä.

tytön ollessa 3kk ja pojan ollessa 2v, mieheni ei saapunut enää erään työpäivän jälkeen kotiin. laittoi vaan tesktiviestin ettei halua enää jatkaa elämää kanssani. oltiin juuri muutettu uuteen kotiimme ja luonnollisesti menin ihan paniikkiin. ensin ajattelin että nyt on vaan joku kriisi menossa, kunnes sitten viikon jälkeen mies kävi kertomassa suhteestaan toiseen. maailmani romahti. sinä samaisena päivänä muutettiin lasten kanssa vanhempieni luo. tuli itsemurha ajatukset ja jonki sortin masennus ja toisaalta ei edes ymmärtänyt kunnolla sitä mitä oli tapahtunut. puoli vuotta asuttiin lasten kanssa mun vanhemmilla.. en uskaltanut muuttaa yksin.

vanhempien luona asuessamme minun väsymiseni pääsi silloiseen huippuunsa. imetin yöt ja imetin päivät.. siinä sivussa yritin hoitaa esikoista joka joutui kyl oppimaan uutta ja itsenäistymään pelottavan nopeasti. kuopus söi öisin puolen tunnin välein enkä enää lopulta tiennyt olinko imettänyt vai en ja nukuinko lapsen päällä vai en.. joskus olin nukahtanut istuilteen vauva sylissä. neuvolaan kun astuin jalallani sisään alkoi itku.. luojan kiitos meidän lastenlääkäri älysi tilanteen ja passitti kupuksen rintavieroitukseen. näki etten jaksa enää.

rintavieroituksen jälkeen muutimme suht pian lasten kanssa omaan asuntoon. kaikki sujui muutaman kuukauden hyvin. lapset tapasi isäänsä ja minäkin jaksoin.. kiitos lasten hyvien yöunien. sitten lasten isä lopetti tapaamiset (omassa elämässään omat kiekuransa).. ensin tietty sitkuttelin ilman tapaamisia aikani, kunnes hain apua jaksamiseeni ja sain perhetyön avukseni. jaksamiseeni vaikutti olennaisesti kaikki ylimääräinen riita.. haukkumiset ja kirityksen ex:n puolelta. olin henkisesti loppu kaikkeen siihen jo paljon ennen tapaamisten loppumista, mut se ajoi mut taas loppuun.

viime vuoden aikana meni yhteesnsä 10kk joiden aikana lasten isä ei lapsia tavannut ollenkaan, niiden 2kk aikana muutamia kertoja. ex jätti elatukset maksamatta parilta kuukaudelta ja ajauduin velkakierteeseen.. se toi mukanaan myös tavattoman henkisen paineen ja huonommuuden tunteen. hain tukiperhettä ja sain sellaisen.. luojan kiitos. siitäkös ex taas riemastui.. ja minä tunsin huonommuutta, kuinkas muuten. mikä äiti se sellainen on mikä ei kaikkea jaksa yksin ja selvittää päänsä noin vaan. minulle on ehdotettu että olisin laittanut oman jaksamiseni takia lapset osapäiväisesti hoitoon.. en hennonut. tukiperhettäkin ehdotettiin jo aiemmin.. mut leimautumisen takia en sitä uskaltanut edes ajatella. nyt koen et on pakko saada elämään jotain muuta.. ja se on työnteko. ylimääräinen raha ja lisääntyvä aikuisten tapaaminen on enemmän kuin odotettua. psykologilla olen koko ajan käynyt säännöllisesti eron jälkeen.

tässä on minun osaltani asioita jotka on siellä ratkaisujeni takana..

 

[virtahepo]

Minulla on muutakin elämää palstan lisäksi, joten en jouda olemaan täällä aina vastailemassa ja vietän mielelläni aikaa perheeni kanssa. Nytkin tulin vain pikaiseen lukemaan, että onko tähän ketjuun tullut uusia kirjoituksia, mutta en jouda jäämään vastailemaan. Aion kyllä vastata, kunhan riittää aika palstailuun, joten kärsivällisyyttä. Ja tuolla Muuhahaiselle tiedoksi, oksenna rauhassa, minulla saa olla oma näkemys siitä minkäinen on minusta hyvä äiti ja mihin pitäisi pyrkiä ja tuon kyllä oman näkemyksen siitä esille, varsinkin silloin kun sitä minulta kysytään. Suosittelen lukemaan koko ketjun, olen kirjoittanut tähän asiallisesti ja perustellen, mutta en ole tuominnut. Kun olet lukenut, voit tulla uudestaan kertomaan mielipiteesi siitä, olenko vieläkin oksettava ja aiheutanko tahallani mielipahaa ja kiukustumista teille.

 

[kielletty]

kaipa se minäkin sitten kirjoitan tästä äitiydestäni ja niistä haasteista mitä mulla on ollut.

esikoista odottaessani suunnittelin kovasti tulevaa äitiyttäni. sitä kuinka imetän ja millainen olen äitinä. kuinka teen ruoat itse lapselle jne. no, poikani syntyi, mutta maitopa ei noussut. ei mitään, join kunnolla, söin hyvin ja imetin aina kun poika halus mut ei.. kun ei tule niin ei. poika saattoi roikkua kaksi tuntia rinnalla.. ja sen parin tunnin aikana nielaista pari kertaa. tätä se oli heti sairaalasta alkaen. siellä sitten hoitajat antoivatkin pojalle lisämaitoa ja sanoivat ei ei hätiä.. kysyntä ja tarjonta ei vaan vielä kohtaa. mut ne ei sit kohdannut ikinä. mä olen jo aiemminkin sanonut et ehkä jo liika yritys sai imetyksen epäonnistumaan. lisäks esikoisen kohdalla tein sen virheen et kun poika yöllä heräs niin jäin touhuilemaan pojan kanssa.. se sit aiheutti sen että jossain vaiheessa olin niin uupunut etten yöllä edes ymmärtänyt mistä se ääni tulee kun poika itki. siinä vaiheessa, pojan ollessa 2kk jäi rinta kokonaan pois. lapsen isä huolehti viikon verran yöheräilyt että sain levätä hetken kunnolla. poika söi tosi paljon.. korviketta meni yli litra päivässä 3kk ikäisenä. silloin saimmekin ohjeen neuvolasta siirtyä jo kiinteisiin kun ei lapsen maha älyttömiä määriä maitoakaan kestä.

toista lasta kun aloin odottamaan, valmistauduin henkisesti siihen ettei imetys onnistu kuitenkaan. en stressannut koko asialla yhtään kun tiesin mielessäni kuinka se tulee menemään. no.. tyttö tyntyi ja eka saikin sairaalassa lisämaitoa, mutta jo sairaala aikaan maito tosiaan tuntui nousevan rintoihin. olin yllättynyt, koska en ollut aiemin moista kokenut. tyttö sai jonkin verran (vähän) lisämaitoa kuitenkin 2kk ikään asti ja sitten todettiin ettei lisämaidolle ole tarvetta. imetin ja olin tyytyväinen siitä että sain imetettyä.

tytön ollessa 3kk ja pojan ollessa 2v, mieheni ei saapunut enää erään työpäivän jälkeen kotiin. laittoi vaan tesktiviestin ettei halua enää jatkaa elämää kanssani. oltiin juuri muutettu uuteen kotiimme ja luonnollisesti menin ihan paniikkiin. ensin ajattelin että nyt on vaan joku kriisi menossa, kunnes sitten viikon jälkeen mies kävi kertomassa suhteestaan toiseen. maailmani romahti. sinä samaisena päivänä muutettiin lasten kanssa vanhempieni luo. tuli itsemurha ajatukset ja jonki sortin masennus ja toisaalta ei edes ymmärtänyt kunnolla sitä mitä oli tapahtunut. puoli vuotta asuttiin lasten kanssa mun vanhemmilla.. en uskaltanut muuttaa yksin.

vanhempien luona asuessamme minun väsymiseni pääsi silloiseen huippuunsa. imetin yöt ja imetin päivät.. siinä sivussa yritin hoitaa esikoista joka joutui kyl oppimaan uutta ja itsenäistymään pelottavan nopeasti. kuopus söi öisin puolen tunnin välein enkä enää lopulta tiennyt olinko imettänyt vai en ja nukuinko lapsen päällä vai en.. joskus olin nukahtanut istuilteen vauva sylissä. neuvolaan kun astuin jalallani sisään alkoi itku.. luojan kiitos meidän lastenlääkäri älysi tilanteen ja passitti kupuksen rintavieroitukseen. näki etten jaksa enää.

rintavieroituksen jälkeen muutimme suht pian lasten kanssa omaan asuntoon. kaikki sujui muutaman kuukauden hyvin. lapset tapasi isäänsä ja minäkin jaksoin.. kiitos lasten hyvien yöunien. sitten lasten isä lopetti tapaamiset (omassa elämässään omat kiekuransa).. ensin tietty sitkuttelin ilman tapaamisia aikani, kunnes hain apua jaksamiseeni ja sain perhetyön avukseni. jaksamiseeni vaikutti olennaisesti kaikki ylimääräinen riita.. haukkumiset ja kirityksen ex:n puolelta. olin henkisesti loppu kaikkeen siihen jo paljon ennen tapaamisten loppumista, mut se ajoi mut taas loppuun.

viime vuoden aikana meni yhteesnsä 10kk joiden aikana lasten isä ei lapsia tavannut ollenkaan, niiden 2kk aikana muutamia kertoja. ex jätti elatukset maksamatta parilta kuukaudelta ja ajauduin velkakierteeseen.. se toi mukanaan myös tavattoman henkisen paineen ja huonommuuden tunteen. hain tukiperhettä ja sain sellaisen.. luojan kiitos. siitäkös ex taas riemastui.. ja minä tunsin huonommuutta, kuinkas muuten. mikä äiti se sellainen on mikä ei kaikkea jaksa yksin ja selvittää päänsä noin vaan. minulle on ehdotettu että olisin laittanut oman jaksamiseni takia lapset osapäiväisesti hoitoon.. en hennonut. tukiperhettäkin ehdotettiin jo aiemmin.. mut leimautumisen takia en sitä uskaltanut edes ajatella. nyt koen et on pakko saada elämään jotain muuta.. ja se on työnteko. ylimääräinen raha ja lisääntyvä aikuisten tapaaminen on enemmän kuin odotettua. psykologilla olen koko ajan käynyt säännöllisesti eron jälkeen.

tässä on minun osaltani asioita jotka on siellä ratkaisujeni takana..

Kamalaa, ihan liikaa yhdelle ihmiselle!
Suunta on kuitenkin ylöspäin? Kaikki sympatiat täältä ja sit kans voimahali siulle:

:hug:

 

[Rieputarallaa]

kaipa se minäkin sitten kirjoitan tästä äitiydestäni ja niistä haasteista mitä mulla on ollut.

esikoista odottaessani suunnittelin kovasti tulevaa äitiyttäni. sitä kuinka imetän ja millainen olen äitinä. kuinka teen ruoat itse lapselle jne. no, poikani syntyi, mutta maitopa ei noussut. ei mitään, join kunnolla, söin hyvin ja imetin aina kun poika halus mut ei.. kun ei tule niin ei. poika saattoi roikkua kaksi tuntia rinnalla.. ja sen parin tunnin aikana nielaista pari kertaa. tätä se oli heti sairaalasta alkaen. siellä sitten hoitajat antoivatkin pojalle lisämaitoa ja sanoivat ei ei hätiä.. kysyntä ja tarjonta ei vaan vielä kohtaa. mut ne ei sit kohdannut ikinä. mä olen jo aiemminkin sanonut et ehkä jo liika yritys sai imetyksen epäonnistumaan. lisäks esikoisen kohdalla tein sen virheen et kun poika yöllä heräs niin jäin touhuilemaan pojan kanssa.. se sit aiheutti sen että jossain vaiheessa olin niin uupunut etten yöllä edes ymmärtänyt mistä se ääni tulee kun poika itki. siinä vaiheessa, pojan ollessa 2kk jäi rinta kokonaan pois. lapsen isä huolehti viikon verran yöheräilyt että sain levätä hetken kunnolla. poika söi tosi paljon.. korviketta meni yli litra päivässä 3kk ikäisenä. silloin saimmekin ohjeen neuvolasta siirtyä jo kiinteisiin kun ei lapsen maha älyttömiä määriä maitoakaan kestä.

toista lasta kun aloin odottamaan, valmistauduin henkisesti siihen ettei imetys onnistu kuitenkaan. en stressannut koko asialla yhtään kun tiesin mielessäni kuinka se tulee menemään. no.. tyttö tyntyi ja eka saikin sairaalassa lisämaitoa, mutta jo sairaala aikaan maito tosiaan tuntui nousevan rintoihin. olin yllättynyt, koska en ollut aiemin moista kokenut. tyttö sai jonkin verran (vähän) lisämaitoa kuitenkin 2kk ikään asti ja sitten todettiin ettei lisämaidolle ole tarvetta. imetin ja olin tyytyväinen siitä että sain imetettyä.

tytön ollessa 3kk ja pojan ollessa 2v, mieheni ei saapunut enää erään työpäivän jälkeen kotiin. laittoi vaan tesktiviestin ettei halua enää jatkaa elämää kanssani. oltiin juuri muutettu uuteen kotiimme ja luonnollisesti menin ihan paniikkiin. ensin ajattelin että nyt on vaan joku kriisi menossa, kunnes sitten viikon jälkeen mies kävi kertomassa suhteestaan toiseen. maailmani romahti. sinä samaisena päivänä muutettiin lasten kanssa vanhempieni luo. tuli itsemurha ajatukset ja jonki sortin masennus ja toisaalta ei edes ymmärtänyt kunnolla sitä mitä oli tapahtunut. puoli vuotta asuttiin lasten kanssa mun vanhemmilla.. en uskaltanut muuttaa yksin.

vanhempien luona asuessamme minun väsymiseni pääsi silloiseen huippuunsa. imetin yöt ja imetin päivät.. siinä sivussa yritin hoitaa esikoista joka joutui kyl oppimaan uutta ja itsenäistymään pelottavan nopeasti. kuopus söi öisin puolen tunnin välein enkä enää lopulta tiennyt olinko imettänyt vai en ja nukuinko lapsen päällä vai en.. joskus olin nukahtanut istuilteen vauva sylissä. neuvolaan kun astuin jalallani sisään alkoi itku.. luojan kiitos meidän lastenlääkäri älysi tilanteen ja passitti kupuksen rintavieroitukseen. näki etten jaksa enää.

rintavieroituksen jälkeen muutimme suht pian lasten kanssa omaan asuntoon. kaikki sujui muutaman kuukauden hyvin. lapset tapasi isäänsä ja minäkin jaksoin.. kiitos lasten hyvien yöunien. sitten lasten isä lopetti tapaamiset (omassa elämässään omat kiekuransa).. ensin tietty sitkuttelin ilman tapaamisia aikani, kunnes hain apua jaksamiseeni ja sain perhetyön avukseni. jaksamiseeni vaikutti olennaisesti kaikki ylimääräinen riita.. haukkumiset ja kirityksen ex:n puolelta. olin henkisesti loppu kaikkeen siihen jo paljon ennen tapaamisten loppumista, mut se ajoi mut taas loppuun.

viime vuoden aikana meni yhteesnsä 10kk joiden aikana lasten isä ei lapsia tavannut ollenkaan, niiden 2kk aikana muutamia kertoja. ex jätti elatukset maksamatta parilta kuukaudelta ja ajauduin velkakierteeseen.. se toi mukanaan myös tavattoman henkisen paineen ja huonommuuden tunteen. hain tukiperhettä ja sain sellaisen.. luojan kiitos. siitäkös ex taas riemastui.. ja minä tunsin huonommuutta, kuinkas muuten. mikä äiti se sellainen on mikä ei kaikkea jaksa yksin ja selvittää päänsä noin vaan. minulle on ehdotettu että olisin laittanut oman jaksamiseni takia lapset osapäiväisesti hoitoon.. en hennonut. tukiperhettäkin ehdotettiin jo aiemmin.. mut leimautumisen takia en sitä uskaltanut edes ajatella. nyt koen et on pakko saada elämään jotain muuta.. ja se on työnteko. ylimääräinen raha ja lisääntyvä aikuisten tapaaminen on enemmän kuin odotettua. psykologilla olen koko ajan käynyt säännöllisesti eron jälkeen.

tässä on minun osaltani asioita jotka on siellä ratkaisujeni takana..

voi nöppönen, :hug:

 

[nöppönen]

Kamalaa, ihan liikaa yhdelle ihmiselle!
Suunta on kuitenkin ylöspäin? Kaikki sympatiat täältä ja sit kans voimahali siulle:

:hug:

kyllä, suunta on ylöspäin. onneks.. sitä vaan yritin tuota tuolla virtahevolle esiin ettei ne ratkaisujen takana olevat syyt ole aina niin yksiselitteisiä. että esim ei imetetä kun ollaan laiskoja tai viedään lapset hoitoon alle kolme vuotiaana kun raha on lapsia tärkeämpää.

 

[Rieputarallaa]

Kamalaa, ihan liikaa yhdelle ihmiselle!
Suunta on kuitenkin ylöspäin? Kaikki sympatiat täältä ja sit kans voimahali siulle:

:hug:

kyllä, suunta on ylöspäin. onneks.. sitä vaan yritin tuota tuolla virtahevolle esiin ettei ne ratkaisujen takana olevat syyt ole aina niin yksiselitteisiä. että esim ei imetetä kun ollaan laiskoja tai viedään lapset hoitoon alle kolme vuotiaana kun raha on lapsia tärkeämpää.

Juuri tätä minäkin kirjoituksellani hain.

 

[nöppönen]

Kamalaa, ihan liikaa yhdelle ihmiselle!
Suunta on kuitenkin ylöspäin? Kaikki sympatiat täältä ja sit kans voimahali siulle:

:hug:

kyllä, suunta on ylöspäin. onneks.. sitä vaan yritin tuota tuolla virtahevolle esiin ettei ne ratkaisujen takana olevat syyt ole aina niin yksiselitteisiä. että esim ei imetetä kun ollaan laiskoja tai viedään lapset hoitoon alle kolme vuotiaana kun raha on lapsia tärkeämpää.

Juuri tätä minäkin kirjoituksellani hain.

niin, mä tiedän. joillekin se tuntuu olevan vaan välillä niin maustavalkoinen tuo maailma.. tai sit se johtuu siitä ettei halutakaan nähdä muita toimintatapoja kuin omansa.

 

[Rieputarallaa]

Villi veikkaus, että virtahevolla ei ole koskaan tarpeeksi aikaa kommentoida noita minun ja nöppösen kirjoituksia. Syykin on varmaan selvä.

 

[nöppönen]

Villi veikkaus, että virtahevolla ei ole koskaan tarpeeksi aikaa kommentoida noita minun ja nöppösen kirjoituksia. Syykin on varmaan selvä.

miks mulla on ihan sama tunne :xmas:

 

[vieras]

Mielestäni oikein hyvin kirjoitettu Virtahepo! :flower: Täytyy kuitenkin muistaa, että äidit, lapset ja perheet ovat erilaisia ja kaikki tekevät oman perheensä kannalta parhaat ratkaisut =). Hyvä äiti voi olla, vaikka ei täyttäisikään kaikkia noita mainitsemiasi hyvän äidin "kriteerejä". Tutkimukset ovat yleensä ihan hyödyllisiä, mutta niitä pitäisi mielestäni silti tarkastella myös kriittisesti, maalaisjärkeäkin saa käyttää =). Esim. mielestäni se on hyvin kaavamaisesti ajateltu, että lapsi kestää niin monen yön erossa vanhemmistaan kuin on ikävuosia..ei se aina noin mene, lapset ovat erilaisia ja kehittyvät omaan tahtiinsa. Mielestäni melkein jokainen äiti on maailman paras äiti juuri omalle lapselleen! Mutta mitäs minä olen puhumaan, kun en edes ole vielä äiti :ashamed:.

Silloin kun mulla ei vielä ollut omaa lasta, niin jakelin kasvatusneuvoja ahkeraan ja arvostelin muita, milloin ne ei lukenut lapselle tarpeeksi jne. Nyt kun on oma lapsi, niin huomaan ettei minusta ole arvostelijaksi.

Meillä kun ei imetykset ja muut sujuneet, niin luovutin suosiolla ennenkun olin burn outissa. Tiedän omat voimavarani ja toimin niiden mukaan. Joskus yritän päästä helpolla, mutta vain jos tiedän ettei siitä ole lapselle pysyvää haittaa. Kuitenkin rakastan lastani ja se on minulle tärkeintä maailmassa. Kaikkeen en vaan pysty. Ja jos olenkin eri mieltä joidenkin suositusten kanssa, se ei tee minusta huonoa ihmistä, jokaisella kun on oikeus mielipiteisiin. Suhtaudun kaikkii tutkimuksiin kriittisesti, niinkuin mun mielestä ihmisten kuuluukin. Niitä tulee todella pohtia oman järjen kanssa eikä sokeasti uskoa tutkimustuloksiin. Pyrin kuitenkin tekemään lapseni kanssa niinkuin mun omasta mielestä on oikein ja mihin omat voimavarat riittää. Mulle on ihan sama mitä joku harmaa provoilija on mun kasvatusmetodeista mieltä, koska tiedän olevani paras äiti, kukaan muu ei voi rakastaa mun lasta mua enemmän.