Hei virtahepo

[Madicken04]

Kuvaavia kertomuksi Sörhipöyheröllä ja Nöppösellä, asiat eivät todellakaan ole aina niin yksiselitteisiä. :hug: On helppo tuomita toinen tuntematta tämän koko tarinaa, varsinkin kun meillä äideillä usein on tarve näyttää ulospäin kaiken olevan paremmassa kunnossa mitä todellisuudessa onkaan. Tavoitteina nuo virtahevon kohdat olivat ihan hyviä, mutta sopisi vain jokaisen ymmärtää ettei ne kaikilta vain onnistu.

Mitä vaikka imetykseen tulee, meilla kuopus on ollut siinä mallilapsi. Tarvitsi tosin lisämaitoa ensimmäisinä vuorokausina kun sokerit laskivat, mutta sen jälkeen pärjäsi puoli vuotta pelkällä rintamaidolla komeasti ja 1v3kk iässä vieroittuminen rinnalta sujui itsestään sekin. Imettäminen oli helppoa ja mukavaa, sujui missä tahansa mikä olikin hyvä juttu, sillä esikoinen oli vain 15kk vanhempi ja täysin vauva vielä kehitykseltään. Kuopus kantoliinassa ruokailemassa pystyin kuitenkin esikoisen kanssa touhuamaan.

Tuon perusteella olisi ollut helppo kummastella ihmisiä jotka mielummin antavat vauvalle maidon pullosta. Onneksi esikoisen kohdalla oli saanut sitä muutakin kokemusta kun lapsi ei meinannut oppia rinnalle millään. Mikä oudointa, maitoa tuli hyvin mutta vauva ei vaan imenyt silti millään. :/ Lopettaminen kävi mielessä useasti ja silloinkaan en olisi voinut edes sanoa syyksi sitä ettei maitoa tullut. Lopulta monien vaikeuksien kautta imettäminen lähti käyntiin ja siitä muodostui mitä positiivisin kokemus, mutta alun vaikeuksien jälkeen en menisi ketään tuomitsemaan siitä että luovuttaa. Varmasti olisin itse ollut ihan yhtä hyvä äiti vaikka olisinkin suosiolla siirtynyt pullolle. :heart: Mitä muuten imettämisen helppouteen tulee, esikoisen aknssa sekään ei sujunut missä vaan. makuultaan en oppinut koskaan imettämään (=lapsi ei oppinut imemään?), joten yöllä/aamuvarhaisesta piti aina nousta sohvalle imettämään. Ei ihan yhtä helppoa sekään mitä kuopuksen kanssa.

Esikoisen ollessa vuoden haaveilin todella olevani kotona lasten kanssa niin pitkään kuin mahdollista. Kuopuksen syntymän ajattelin vielä mahdollistavan samalla esikoiselle pidemmän kotonaoloajan. Kuitenkin asioihin tuli mutkia ja esikoinen päätyi aloittamaan päivähoidossa jo 1v10kk iässä samalla kun itse olin vielä kotona vauvan kanssa. Siinä vaiheessa kun kuopus täytti vuoden ja mies jäi koti-isäksi olin todellakin valmis palaamaan töihin. Tällä hetkellä ajatus kotiäitiydestä ei nappaa yhtään. Vaikka vielä henkinen puoli kestäisi, niin fyysisellä on rajat ja siksi parempi että lapset ovat vajaata viikkoa hoidossa ja vapaa-ajat kotona ovat nautittavia. =) Nyt olen jäämässä heinä-elokuuksi kotiin lasten aknssa ja jo vähän mietityttää miten selkä kestää. Pidän kuitenkin peukkuja pystyssä sen eteen että silloi kuopuksen kävely sujuisi jo niin mallikkaasti että riittäisi kun kantaa esikoista (käveleehän lapset hyvin jo 3kk taidon opittuaan, käveleehän...???).

 

[virtahepo]

On minulla aikkaa niitä teidän keromuksianne kommentoida, mutta en halua vietää kaikkea aikaani palstalla, enkä koe olevani velvollinen vastailemaan tiedän kysymyksiinne heti. Haluan kuitenkin käydä keskustelua ja olisi epäkohteliasta, jos en täällä oleviin kysymyksiin vastaisi. Itseasiassa olin yöllä tulossa tänne kirjoittamaan, mutta ainekaan minulla ei palsta tominut, joten.. Nytkään valitettavasti en ehdi varmaankaan kummemmin perehtyä teidän kirjoituksiin, sillä en pysty/halua notkua tässä koneella paljon samalla kun lapseni leikkii vieressä. Ja minusta on erittäin ärsyttää tulla tänne kirjoittmaan asiallisesti, kun minut haukutaan täällä vaikka miksi. Tokihan minun täytyy olla oksettava provoilija, kun minulla on oma käsitykseni hyvän äitiyden kriteereistä ja satun vielä kaiken lisäksi olla onnellinen äiti, joka nautii täysillä omasta lapsestaan :xmas:.

 

[virtahepo]

Olen paremminkin erittäin utelias ja ihmettelevä, en niinkään sanoisi itseäni arvostelijaksi

Oho, pianpa olet unohtanut mitä olet kirjoitellut.

Olit sitä mieltä, ettei hyvä äiti vie lastaan hoitoon alle kolmivuotiaana ja mene töihin. Äsken sanoit, että huolehdit jaksamisestasi ja niin mielestäsi onkin hyvä tehdä. Mutta olet valmis pitämään huonona äitinä sellaista joka huolehtii omasta jaksamisestaan siten, että palaa työelämään jo ennen kuin lapsi on kolmen.

Minä niinkin sanoisin sinua arvostelijaksi

En ole unohtanut, että mitä olen kirjoittanut. Minussa vaan se herättää syvää ihmettelyä, että kuinka jonkun mielenterveys ja jaksaminen on uhattuna, jos saa olla oman rakkaan lapsensa kanssa kotona. Edelleen olen sitä mieltä, että alle kolmevuotiaiden paikka on kotona, eikä korvikeäitien huollettavana muualla. Sitäkin ihmettelen miten joku ei halua olla läsnä "koko ajan" lapsensa elämässä seuraamassa tämän ensimmäisien vuosien kehitystä läheltä ja näkemässä ensimmäisenä ne kaikki ihmeellisyydet, joita pieni vauva/lapsi oppii.. Minä ajattelen jaksamista etukäteen, enkä vasta sitten, kun olen monen lapsen onneton/väsynyt äiti.

Minä esimerkiksi sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Halusin olla täydellinen äiti, mutta oma asiat eivät menneet niin kuin olin suunnitellut. Ensinnäkin 2,5 vuorokautta kestänyt synnytykseni päättyi sektioon ja siitä toipuminen kestio paitsi fyysisesti, etenkin henkisesti todella kauan. Imetys ei lähtenyt käyntiin; maitoa ei vain tullut tarpeeksi. Koin epäonnistuneeni, tunsin valtavaa syyllisyyttä, enkä osannut iloita maailman ihanimmasta ja terveestä vauvasta kuin olisin halunnut. Mielestäni en ansainnut onnea, olinhan "mokannut" tärkeimmän asian maailmassa.

Äitiyden lisäksi olisin halunnut onnistua puolisona. Halusin olla kodin hengetär, jolla on koti puhdas ja siisti perimmäistä kaapinnurkkaa myöten ja jolla on aina valmis ruoka miestä odottamassa. Pullantuoksuakin kaipasin. Yritin vain niin kovasti onnistua äitiydessä, ettei aika riittänyt kaappien siivoamiseen ja pullan leipomiseen (josta en oikeasti edes pidä). Olin miehelleni kamala, nalkuttava akka, jolla koskaan mikään ei ollut hyvin.

Onneksi tajusin siskoni kanssa keskusteltuani, että tarvitsen apua. Neuvolan kautta pääsin psykologin vastaanotolle, terapiaan, joka kesti lopulta yli puoli vuotta. Sen aikana oivalsin, ettei minun tarvitse edes yrittää pyrkiä täydellisyyteen; omana itsenäni olen riittävän hyvä äiti ja vaimo. Minä kelpaan vähemmän pullantuoksuisena, eikä onnellisuus merkitse siistiä liinavaatekaappia.

Vähitellen rakkaan siskoni tukemana opin olemaan onnellinen "saavutuksestani", ihanasta pojastani ilman syyllisyyttä. Missä muka olin epäonnistunut? Sektio tai pulloruokinta eivät ole sen huonompia tai parempia vaihtoehtoja kuin täysimetys ja alatiesynnytys. Ne ovat erilaisia tapoja. Lapseni oli onnellinen, hyvinvoiva ja hienosti kasvanut ja kehittynyt; touhukas ja seurallinen tyyppi. Luojaani kiitän siitä, että masennukseni ei purkautunut missään vaiheessa lapseen eikä vaikuttanut häneen tai meidän väliseemme vuorovaikutukseen - tästä saimme asiantuntijalausunnonkin oikein.

Psykologin, mieheni, siskoni ja ystävieni kanssa keskusteltuani tulin siihen tulokseen, että minun mielenterveyteni kannalta on parasta, että lähden töihin heti vanhempainvapaan jälkeen, kun sopiva tarjous tuli eteen. Ja ihme tapahtui: minä paranin. Opin olemaan stressaamatta joutavista asioista, niin kuin vaikka pyykkivuoresta - se hoituu kyllä ajallaan. Opin vaatimaan itseltäni vähemmän.

En tiedä, olisinko voinut tehdä jotakin lapseni elämän alkumetreillä jotakin paremmin. Olisiko minun todella pitänyt yrittää vielä enemmän esim. imetyksen suhteen, vaikka tiedän tehneeni kaikkeni, mihin siinä kunnossa (esim. sairaalasta lähtiessäni hemoglobiinini oli 88, ja sen nouseminen kesti kauan) pystyin. Itse näen asian niin, että parhaansa tekeminen riittää, enempää ei voi keneltäkään vaatia. Ihmisten valinnat ovat erilaisia, ja valintojen taustalla olevat syyt ovat erilaisia. Muut saavat ihmetellä näitä valintoja ihan vapaasti, mutta syyllisyyttä en itse ainakaan suostu kantamaan. Uskon, että lapsille kaikkein parasta pitkässä juoksussa ovat onnelliset ja hyvinvoivat vanhemmat - sellaiset, jotka jaksavat oikeasti huoletia lapsistaan ja ajatella näiden parasta.

Luitko tarkasti minun kirjoitukseni, sillä mainitsin jo aivan alussa, että masentuneet äidit ovat sitten eri asia. Laitan tähän perään sen kohdan, jossa näin kirjoitin:"Hyvä äiti ymmärtää, että vauvalla/lapsella on tarpeensa, eikä näin ollen ole heti muutaman viikon jälkeen valittamassa väsysmystään ja mielenterveyttään, kun vauva sattuu yöllä heräämään usein syömään. Toki en nyt tässä puhu masentuneita äideistä, vaan niistä jolla muka mielenterveys ei kestä normaaleja vauvan vaatimuksia".

Itselläni ei ole koskaan ollut masennusta, joten en tiedä asiasta mitään, siksi kirjoitinkin, etten nyt puhu masentuneista äideistä. Voin toki silti yrittää kommentoida tekstiäsi. Harmi, että olet kasannut itsellesi valtavat paineet äitiyttä kohtaan, joka sitten laukesi stressinä ja masennuksena. Rennolla asenteella pääsee pitkälle, kun osaa olla välittämättä muista, jotka jo itsestään kykenevät huolehtimaan ja keskittyä vain uuteen vauvaan. Minun mieheni ainenkin on jo sen verran "iso", että osaa itse tehdä ruokansa ja samalla minulle ja myös siivoaminen luonnistuu, jolloin minä sain keskittyä vain äitiyteen. Hän myös ymmärti, että olen nyt ensijaisesti äiti,en puoliso. Hän oli myös ensijaisesti isä, ei puoliso. Tiesimme, että vauvaan on nyt paras keskittyä ja meidän parisuhteelle tulee kyllä olemaan aikaa myöhemmin tulevaisuudessa. Se halu tutustua vauvaan ja antaa meidän uudelle perheenjäsenelle hellää hoivaa oli meille itsestäänselvyys, parisuhde sai odottaa. Myöhemmin on oikeastaan tajunnut, että me ollaan nyt perhe ja näin onnellisia, emme juuri kaipaa mitään parisuhde aikaa. No tietysti joskus.. Eikö sinun miehesi huomannut sinun paineitasi toimia hyvänä äitinä/puolisona? Eikö hän olisi voinut olla sinulle apuna ja sanoa, ettei hän kaipaa mitää lämmintä ruokaa töistä tullessaan, eikä leipomuksia ja kodin siisteyskin on varmasti toissijainenjuttu. Miksei miehesi auttanut sinua onnistumaan? Olikoo sinusta sektisynnytys jotenkin mokaamista? Ihan yhtä arvokas tapa on syntyä alakautta kuin sektiolla, mistä oikein olit saanut päähäsi muunlaisia ajatuksia? Hyvä, että sinulla on ihana sisko, joka on jaksanut tukea sinua ja saanut ymmärtämään, että olit hoidontarpeessa. Nyt kun olet parantunut, niin uskotko sairastuvasi uudelleen, jos jäisit pois työelämästä ja nauttisit nyt lapsestasi, kerta se meni sinulta vähän niinkuin ohi masennuksen vuoksi? Toki olen samaan mieltä, että lapsella on hyvä olla hyvinvoivat ja onnelliset vanhemmat, mutta luuletko ettet sinä psytyisi olemaan onnellinen nyt lapsesi kanssa kotona, hänhän on vielä pieni lapsi..? Onko sinulle se masennus sama asia kuin kotona olo, vai oletko päässyt masennuksestasi täysin ymmärtämällä, että aina ei tarvitse pystyä kaikkeen?

 

[virtahepo]

Kysynpähän tähän väliin miten voi nukkua varastoon? Tuo jotenkin pomppasi tuolta virtahepon tekstistä aika kovin. Minä kun en ole onnistunut siinä vaikka yli viisivuotta olen kovin koittanut asiaa aina harjoittaa kun olen "lapsista vapaa" pidempää kuin yhden yön.

Tarkoitin tällä sitä, kun käytin oikeastaan koko raskausajan nukkumiseen. Nukuin vuorokaudessa keskimäärin varmaankin 15h, olin todella väsynyt. Toki tein muutakin, kuten näin kavereita, söin, liikuin ym. mutta pääasiassa käytin odotusajan lepäämiseen. Minulla on itsellä olo, että se kannatti, sillä vauvan kanssa ei sitten tullutkkaan paljoakaan nukuttua ja synnytyksestä saakka alkoi univajetta kertyä. Kuitenkin olen hienosti jaksanut. Voi olla, että tuolla raskausaikana nukkumisella on ollut psykologinenvaikutus ja uskoin nukkuvani varastoon ja näinollen jaksoin.

 

[muuhahainen]

olen tosi pahoillani,mutta menee yli hilseen mulla ..kiehuttaa edelleen :|

muuta ei sanottavaa ..poistun enkä palaa :saint:

 

[virtahepo]

Ymmärrän kyllä, että mies voi muuttua tai kuolla. Jos se mies on täysin paska, eikä kykenenvä ollenkaan kunnioittamaan naistaan ja ei arvosta lapsiaan, saati ole heidän kanssaan, niin toki on parempi erota. Yksinhuoltajaäiti on äiti siinä missä muutkin ja myös hänellä on mahdollisuus saada arkeensa apua, vaikka sieltä sosiaalitoimistosta. Tahallasi haluat haastaa riitaa, etkä olevinaan ymmärrä minun kirjoituksiani.

Eipäs ole.
Turussa apua saavat ainoastaan lastensuojelutapaukset. Eli olit miten uupunut yh-äiti (tai ydinperheen äiti) tahansa, apua ei tipu sosiaalitoimen puolelta, ellet ole lastensuojelun syynissä jostain syystä (alkoholismi, väkivalta, laiminlyönti tms). Eli jos suku tai ystävät eivät ole halukkaita auttamaan, on mahdollinen apu maksettava itse, ja jos & kun rahaa ei ole, olet omillasi. Näin se täällä meilläpäin menee :|

Harmi, ettei apua joka paikassa saa sosiaalitoimenpuolelta.Jokaisen olisikin hyvä pitää suhteet kunnossa läheisiinsä, jotta sitä tukiverkkoa olisi ympärillä tarvittaessa.

 

[weballergy]

Kysynpähän tähän väliin miten voi nukkua varastoon? Tuo jotenkin pomppasi tuolta virtahepon tekstistä aika kovin. Minä kun en ole onnistunut siinä vaikka yli viisivuotta olen kovin koittanut asiaa aina harjoittaa kun olen "lapsista vapaa" pidempää kuin yhden yön.

Tarkoitin tällä sitä, kun käytin oikeastaan koko raskausajan nukkumiseen. Nukuin vuorokaudessa keskimäärin varmaankin 15h, olin todella väsynyt. Toki tein muutakin, kuten näin kavereita, söin, liikuin ym. mutta pääasiassa käytin odotusajan lepäämiseen. Minulla on itsellä olo, että se kannatti, sillä vauvan kanssa ei sitten tullutkkaan paljoakaan nukuttua ja synnytyksestä saakka alkoi univajetta kertyä. Kuitenkin olen hienosti jaksanut. Voi olla, että tuolla raskausaikana nukkumisella on ollut psykologinenvaikutus ja uskoin nukkuvani varastoon ja näinollen jaksoin.

Ymmärräthän, että ensimmäisen lapsen kohdalle tuo onnistuu ehkä joo.
Mutta seuraavien? Ei alkuunkaan.

 

[ZäDäM]

Sanoisinpa tähän että jotkut miehet saattavat muuttua peukku keskellä kämmentä oleviksi miehiksi kun vauva tulee taloon. Olipa se sitten esikoinen, toinen tne.

 

[virtahepo]

lyktä lapsi viidesti viikossa hoitoon moneksi moneksi tunniksi ryhmään, jossa ei huomiota saa samalla tavoin, koska lapsia on paljon.

Ei kaikki ole viitenä päivänä viikssa 8 tuntia joka päivä. Jos hoitopäivä on esim. 6 tuntia, joista 2 menee päivänien merkeissä, jää 4 tuntia. Ja hoitopäiviä esim. 10 / kk. Tämäkin esimerkkinä siitä että asiat eivät ole mustavalkoisia.

Tätä en sitten tajua, että jos hoidossa joutuisi olemaan vaan näin vähän, ni miksi viedä pieni lapsi päiväkotiin, kun ihan hyvin muutamaksi tunniksi voisi palkata hoitajan kotiin, joka jaksaa huomioida lapsen, jos siis itse ei millään voi oman lapsen kanssa kotona olla. Tai jos töitä tekee vain vähän, ni onko se sitten kannattavaa jos siitä ei rahallisestikkaan ole älytöntä apua, ni viedä lapsi hoitoon. Eikö silloin voisi elää niukemmin ja olla lasten kanssa kotona. Tai jos tekee miehensä kanssa eri vuoroa töissä, jotta lapsi olisi vain vähän ulkopuolisella hoidossa, niin onko sekään sitten mukavaa, kun tosi vähän voi viettää aikaa perheenä, kun "aina" on jompikumpi vanhemmista töissä. Rahako ratkaisee..

Hoitaja kotin olisi kalliimpi ja se vaatisi enemmän työvuoroja, jotta olisi varaa maksaa. Toisaalta, tarvitseeko sen olla rahallisesti hirmuisen tuottavaakaan, jos äiti tarvitsee sen ajan ihan vain "pysyäkseen tolpillaan"? Ja vaikka eri vuoroissa olisikin, ei "aina" ole jompi kumpi töissä Vuorotyöläisellä saattaa olla jopa useampi vapaapäivä peräkkäin jolloin voi olla lapsen kanssa. Okei, toinen vanhemmista voi olla silloin töissä, mutta ethän sinäkään voi olla läsnä ja poissa yhtä aikaa

Tottakai rahakin vaikuttaa. Ilman rahaa ei voi oikein perhettä elättää.

No en tiedä mitä hoitajat maksaa, mutta jos kuussa tarvitsee muutaman tunnin hoitoapua, niin ei kait se yhtä kalliiksi tule kuin päiväkoti, en tiedä.. Pienelläkin rahalla tulee toimeen, kun vaan pistää asiat tärkeysjärjestykseen, joten on hyvä miettiä ,että kumpi on tärkeämpää; paljon rahaa ja vähemmän kotonaoloa vai vähemmän tuloja ja enemmän aikaa lasten kanssa. Itse valitsen jälkimmäisen, toimeentullaan, mutta rikastumaan ei pääse, muuta kuin henkisesti, kun saan nähdä rakkaan lapseni kasvavan. Olisi kait se lapsellekkin hyvä, jos saisi viettää molempien vanhempien kanssa yht'aikaa aikaa(olipahan ilmaisu, paremmin en saanut nyt sitä laitettua)... Tiedän kyllä vuorotyöstä. Kolmanneksi viimeinen lauseesi meni hiukan ohi minulta, mitä tarkoitit? En tietenkään voi olla kahdessa paikkaa samanaikaisesti.

Mitä eroa on sillä, onko lapsi päiväkodissa vai hoitaja kotona? Jos vanhemmat on joka tapauksessa töissä ja siis pois kotoa ja lapsi vieraan hoivissa?

Tietysti parasta olisi jos lapsi saisi olla jommankumman vanhemman kanssa kotona.. Jos tämä ei mitenkään onnistu, niin silloin minusta olisi parempi, kun pienellä lapsella olisi vain yksi hoitaja, aina se sama, josta tulisi lapselle tuttu ja turvallinen henkilö lapsen elämään. Myös koti on ympäristönä mukavampi lapselle, kuin se että yht'äkkiä joutuukin vieraaseen päiväkotiympäristöön. Päiväkodissa on myös paljon lapsia, eikä siellä riitä huomiota tarpeeksi jokaiselle. Jos siis kotona on yksi hoitaja, niin saa lapsi tarvitsemansa määrän läheisyyttä, syliä ja huomiota. Kotona hoitaja voi myös toimia lapselle tutun rytmin mukaisesti, eikä lapsi joudu opettelemaan kaikkia uusia tapoja, joita päiväkoti toisi tullessaan.

 

[virtahepo]

Kysynpähän tähän väliin miten voi nukkua varastoon? Tuo jotenkin pomppasi tuolta virtahepon tekstistä aika kovin. Minä kun en ole onnistunut siinä vaikka yli viisivuotta olen kovin koittanut asiaa aina harjoittaa kun olen "lapsista vapaa" pidempää kuin yhden yön.

Tarkoitin tällä sitä, kun käytin oikeastaan koko raskausajan nukkumiseen. Nukuin vuorokaudessa keskimäärin varmaankin 15h, olin todella väsynyt. Toki tein muutakin, kuten näin kavereita, söin, liikuin ym. mutta pääasiassa käytin odotusajan lepäämiseen. Minulla on itsellä olo, että se kannatti, sillä vauvan kanssa ei sitten tullutkkaan paljoakaan nukuttua ja synnytyksestä saakka alkoi univajetta kertyä. Kuitenkin olen hienosti jaksanut. Voi olla, että tuolla raskausaikana nukkumisella on ollut psykologinenvaikutus ja uskoin nukkuvani varastoon ja näinollen jaksoin.

Ymmärräthän, että ensimmäisen lapsen kohdalle tuo onnistuu ehkä joo.
Mutta seuraavien? Ei alkuunkaan.

Ymmärrän toki. Kerroinkin tässä vain miten itse toimin odottaessa esikoistani, eikä tämä ollut kenellekkään neuvo, että tehkää näin.

 

[virtahepo]

Sanoisinpa tähän että jotkut miehet saattavat muuttua peukku keskellä kämmentä oleviksi miehiksi kun vauva tulee taloon. Olipa se sitten esikoinen, toinen tne.

Ai miksi? Mikä miesten oikeus tämä taas on olevinaan, ettei mitään asioita tarvitse kyetä tekemään, kun vauva on talossa..? En ymmärrä... Kyllä aikuisen ihmisen luulisi osaavan siivota/tehdä ruokaa/hoitaa pientä lasta, vaikka olisikin uusi tilanne(ja vielä tarkennus, en puhu masentuneista ihmisistä tässä).

 

[virtahepo]

olen tosi pahoillani,mutta menee yli hilseen mulla ..kiehuttaa edelleen :|

muuta ei sanottavaa ..poistun enkä palaa :saint:

En sinuna kiehuisi, jos et ymmärrä lukemaasi. Miten edes voi kiehua, jos ei ymmärrä tekstiä, eikö silloin suhtauduta neutraalisti. Olisi kiva tietää, että mitä et ymmärtänyt, niin olisin kyllä selventänyt sen sinulle. No joka tapauksessa tässähän on vaan kyse siitä, että joku on esittänyt alussa minulle kysymyksen, että millainen on virtahevon miellestä hyvä äiti. Ja minä, virtahepo olen kertonut tässä ihan oman vastauksen kysymykseen, että mitä asioita minä näen hyvän äidin omaavan. Ei se kummenpaan. Harmi, ette enää lue tätä, niin olisi ehkä sinunkin jakeluun mennyt tämän pointti.

 

[ZäDäM]

Sanoisinpa tähän että jotkut miehet saattavat muuttua peukku keskellä kämmentä oleviksi miehiksi kun vauva tulee taloon. Olipa se sitten esikoinen, toinen tne.

Ai miksi? Mikä miesten oikeus tämä taas on olevinaan, ettei mitään asioita tarvitse kyetä tekemään, kun vauva on talossa..? En ymmärrä... Kyllä aikuisen ihmisen luulisi osaavan siivota/tehdä ruokaa/hoitaa pientä lasta, vaikka olisikin uusi tilanne(ja vielä tarkennus, en puhu masentuneista ihmisistä tässä).

En minäkään puhu masentuneista.
.Mun fiksu mieheni joka osaa tehdä ruokaa ja siivota. On kummakin lapsen kohdalla muuttunut ensimmäisiksi viikoiksi muuttunut kädettömäksi. On vissiin joutunut hämmennyksiin.

Joten avarrappa sitä näkövinkkeliä vähän. Asiat ei ole aina niin yksiselitteisiä.

 

[virtahepo]

Sanoisinpa tähän että jotkut miehet saattavat muuttua peukku keskellä kämmentä oleviksi miehiksi kun vauva tulee taloon. Olipa se sitten esikoinen, toinen tne.

Ai miksi? Mikä miesten oikeus tämä taas on olevinaan, ettei mitään asioita tarvitse kyetä tekemään, kun vauva on talossa..? En ymmärrä... Kyllä aikuisen ihmisen luulisi osaavan siivota/tehdä ruokaa/hoitaa pientä lasta, vaikka olisikin uusi tilanne(ja vielä tarkennus, en puhu masentuneista ihmisistä tässä).

En minäkään puhu masentuneista.
.Mun fiksu mieheni joka osaa tehdä ruokaa ja siivota. On kummakin lapsen kohdalla muuttunut ensimmäisiksi viikoiksi muuttunut kädettömäksi. On vissiin joutunut hämmennyksiin.

Joten avarrappa sitä näkövinkkeliä vähän. Asiat ei ole aina niin yksiselitteisiä.

Voi se minun mielestäni kuulostaa oudolle, että miehestä tulee ihan kädetön, kun vauva syntyy taloon. No sepä hyvä, ettei miehesi kädettömyys kuitenkaan kestänyt paria viikoa kauemmin, olisi siinä sinulla pidemmän päälle ollut kestämistä, kun uutta vauvaa haluaa hoitaa ja vieressä on joku avuton ukkeli. Miksi ihmeessä minun pitäsi avartaa koko ajan näkemystä ja ymmärtää, että maailma on täynnä vaikka mitä? Mihin asti minun ymmärrykseni pitäsi riittää, alanko ymmärtämään seuraavaksi vaikka raiskaajaia, pedofiilejä, vaimonhakkaajia ym.? Missä se raja kulkee ymmärryksessä ja kuka sen määrittelee?

 

[virtahepo]

Olisi kait se lapsellekkin hyvä, jos saisi viettää molempien vanhempien kanssa yht'aikaa aikaa(olipahan ilmaisu, paremmin en saanut nyt sitä laitettua)... Tiedän kyllä vuorotyöstä. Kolmanneksi viimeinen lauseesi meni hiukan ohi minulta, mitä tarkoitit? En tietenkään voi olla kahdessa paikkaa samanaikaisesti.

Sitä vaan, että sillon kun esim. menet itteksesi vaikka kävelylle ja lapsi jää isän kanssa ette tekään ole yhdessä perheenä.

Taas puhut tuosta raha vs. lapsi -jutusta. Ihan kuin se lapsi ei voisi olla rakastettu jos äiti menee töihin? Se työssäkäynti kun voi olla äidille se henkireikä (sanot itsekin, että äidin oma aika ja jaksaminen on tärkeää!), niin kuinka teet siitä pelkästään sen päätelmä, että raha ratkaisee? Anteeksi vain, jutuissasi on ristiriitaa.

Lienee hieman eriasia, että minä olen vaikka tunnin päivässä erossa lapsestani ja mieheni on sen perus 8 tuntia erossa meistä, jonka hän on töissä. Jos loppu aika vietetään perheenä, josta minä yhden tunnin olen muualla ja mies on lapsen kanssa kahdestaa, niin silti miellä on paljon yhteistä aikaa. Sellainen perhe, jossa molemmat tekevät vuorotyötä eri vuoroissa ja ovat molemmat 8 tuntia töissä, tekee yhteensä 16 tuntia. Jos siis lapsi ei 16 tuntiin nää vanhempiaan, niin heille jää erittäin vähänviettää koko perheen voimin aikaa, varsinkin kun pitäisi nukkuakkin jossain välissä. Joten ei ole ollenkaan sama asia, että minä vietän hetken silloin tällöin yksinään kuin se, että olisin töissä ja tekisin veilä erivuoroa mieheni kanssa.

Onko sekin sitten kovin yleistä, että pienen vauvan äidille ainut henkireikä on töissäkäynti? Eikö jokin harrastus paristi viikkoon ajaisi saman asian ja äiti taas osaisi nauttia kotona olostaan? Ja toki lapsi voi olla rakastettu, vaikka vanhemmat olisivatkin töissä. Jos se töissä käynti ei edes ole rahasta kiinni, ni miksi ihmeessä joku ei halua olla lapsensa kanssa kotona katsomassa kun tämä kehittyy ja kasvaa? Voiko jollekkin se työteko olla tärkeämpi kuin lapsen kanssa mahdollisimman paljon oleminen?

 

[ZäDäM]

pedofiilejä tai muita ei mun mielestäni tarvitse ymmärtääkkään.

Minua ottaa päähän sellaiset ihmiset, jotka eivät voi ymmärtää että ihmiset voivat muuttua hetkellisesti tai pidemmäksi ajaksi toisenlaisiksi.

Ja se että pystyy hyväksymään sen että ihmiset voi toimia eritilanteissa erilailla, osoittaa sen että pystyy katsomaan asioita eri kantilta. Eikä vain siltä yhdeltä, johon mahtuu vain yksi toimintamalli.

 

[vuorotyön etuja]

Lienee hieman eriasia, että minä olen vaikka tunnin päivässä erossa lapsestani ja mieheni on sen perus 8 tuntia erossa meistä, jonka hän on töissä. Jos loppu aika vietetään perheenä, josta minä yhden tunnin olen muualla ja mies on lapsen kanssa kahdestaa, niin silti miellä on paljon yhteistä aikaa. Sellainen perhe, jossa molemmat tekevät vuorotyötä eri vuoroissa ja ovat molemmat 8 tuntia töissä, tekee yhteensä 16 tuntia. Jos siis lapsi ei 16 tuntiin nää vanhempiaan, niin heille jää erittäin vähänviettää koko perheen voimin aikaa, varsinkin kun pitäisi nukkuakkin jossain välissä. Joten ei ole ollenkaan sama asia, että minä vietän hetken silloin tällöin yksinään kuin se, että olisin töissä ja tekisin veilä erivuoroa mieheni kanssa.

"Lapsi ei 16 tuntiin näe vanhempiaan?"

Meillä on omakohtaista ja tuttavien kautta saatua kokemusta vuorotöistä ja lähinnä ollaan nähty nuo positiivisena. Siis sitä kautta että eri vuoroissa olevat vanhemmat pystyvät takaamaan lapsilleen lyhyemmät hoitopäivät mitä pelkkää päivävuoroa tekevät, vieläpä vapaa-päiviä joukkoon.

Yksi syy miksi jatkoin vuorotyössä oli juuri se että lapsi saa noin enemmän aikaa vanhempiensa kanssa. Näen sen tärkeänä vaikkei molemmat vanhemmat sitten oelkaan aina yhtäaikaa paikalla. Lapselle kuitenkin rennompaa kun iltavuoroon menevä vanhempi voi viedä hoitooon myöhemmin ja aamusta palaava hakea aikaisemmin. Tai vaikka aamuun menevä viedä työmatkalla hoitoon ja yönjälkeen nukkunut vanhempi hakea kotiin heti päikkäreiden jälkeen.

Meillä siis mies tekee pelkkää päivää ja minä vuoroa, lapsi näkisi vanhempia huomattavasti vähemmän jos minäkin tekisin päivää.

 

[pihlis]

En jaksanut lukea koko ketjua ja mielestäni virtahepo on kirjoittanut ja vastannut ihan hyvin. Hänen hyvän äidin vaatimukset eivät ole mielestäni mitenkään utopistisia.

Ainut asia mikä minut laittoi asiaa miettimään ja kirjoittamaan on se, että hyvänä äitinä tulisi olla lasten aikuisikään asti. Tuo vauvan eka vuosi on lapselle tärkeä, mutta mielestäni (itselläni 6 ja 10 vuotiaat lapset) äidin ja isän rooli lapsen kasvatuksessa ja turvallisuuden tunteessa korostuu vasta myöhemmin, mikä heijastuu siihen mitä lapsista tulee esim. murkkuiässä. Suurimmat vahingot lapselle tulee (jos tulee) pikkuhiljaa lapsuusvuosien myötä.

 

[virtahepo]

Lienee hieman eriasia, että minä olen vaikka tunnin päivässä erossa lapsestani ja mieheni on sen perus 8 tuntia erossa meistä, jonka hän on töissä. Jos loppu aika vietetään perheenä, josta minä yhden tunnin olen muualla ja mies on lapsen kanssa kahdestaa, niin silti miellä on paljon yhteistä aikaa. Sellainen perhe, jossa molemmat tekevät vuorotyötä eri vuoroissa ja ovat molemmat 8 tuntia töissä, tekee yhteensä 16 tuntia. Jos siis lapsi ei 16 tuntiin nää vanhempiaan, niin heille jää erittäin vähänviettää koko perheen voimin aikaa, varsinkin kun pitäisi nukkuakkin jossain välissä. Joten ei ole ollenkaan sama asia, että minä vietän hetken silloin tällöin yksinään kuin se, että olisin töissä ja tekisin veilä erivuoroa mieheni kanssa.

"Lapsi ei 16 tuntiin näe vanhempiaan?"

Meillä on omakohtaista ja tuttavien kautta saatua kokemusta vuorotöistä ja lähinnä ollaan nähty nuo positiivisena. Siis sitä kautta että eri vuoroissa olevat vanhemmat pystyvät takaamaan lapsilleen lyhyemmät hoitopäivät mitä pelkkää päivävuoroa tekevät, vieläpä vapaa-päiviä joukkoon.

Yksi syy miksi jatkoin vuorotyössä oli juuri se että lapsi saa noin enemmän aikaa vanhempiensa kanssa. Näen sen tärkeänä vaikkei molemmat vanhemmat sitten oelkaan aina yhtäaikaa paikalla. Lapselle kuitenkin rennompaa kun iltavuoroon menevä vanhempi voi viedä hoitooon myöhemmin ja aamusta palaava hakea aikaisemmin. Tai vaikka aamuun menevä viedä työmatkalla hoitoon ja yönjälkeen nukkunut vanhempi hakea kotiin heti päikkäreiden jälkeen.

Meillä siis mies tekee pelkkää päivää ja minä vuoroa, lapsi näkisi vanhempia huomattavasti vähemmän jos minäkin tekisin päivää.

Taisit nyt ymmärtää väärin. Juu, on vuorotyössä en etunsa ja minusta jos toinen vanhempi tekee vuorotyötä, niin se on hyväkin juttu. Minunkin mies tekee vuorotyötä ja näin hän voi olla kotona joskus aamuisin, joskus iltaisin ym. Tuo lause, että lapsi ei nää vanhempiaan 16 tuntiin, niin oli viittaus noihin aikaisempiin kirjoituksiin ja tässä oli kyse siitä, ettei lapsi vietä näin ollen molempien vanhempien kanssa niin paljon aikaa, siis koko perheenä..

 

[virtahepo]

En jaksanut lukea koko ketjua ja mielestäni virtahepo on kirjoittanut ja vastannut ihan hyvin. Hänen hyvän äidin vaatimukset eivät ole mielestäni mitenkään utopistisia.

Ainut asia mikä minut laittoi asiaa miettimään ja kirjoittamaan on se, että hyvänä äitinä tulisi olla lasten aikuisikään asti. Tuo vauvan eka vuosi on lapselle tärkeä, mutta mielestäni (itselläni 6 ja 10 vuotiaat lapset) äidin ja isän rooli lapsen kasvatuksessa ja turvallisuuden tunteessa korostuu vasta myöhemmin, mikä heijastuu siihen mitä lapsista tulee esim. murkkuiässä. Suurimmat vahingot lapselle tulee (jos tulee) pikkuhiljaa lapsuusvuosien myötä.

Juuri näin. Tottakai tulisi olla hyvänä äitinä ihan aikuisikään saakka, mutta minun tekstissäni korostuu sen takia tämä ensimmäinen ikävuosi, sillä olen yhden yksivuotiaan pojan äiti. On varmaan ymmärrettävvää, etten osaa pohtia asioita sen laajemmin, kun minulla ei ole vielä kokemusta isompien lapsien äitinä olosta. Ja minustakaan kirjoittamani vaatimukset hyvään äitiyteen ei ole mitenkään utopistisia, olenhan minä ne miettinyt omalle kohdalle, että miten minä voisin olla lapselleni hyvä äiti. Nämä hyvä äiti kriteerit kun ovat varmasti jokaisella erilaiset ja minulle ne on nämä ja vaikkakin ne olen tähän kirjoittanut kaikkien näkyville luettavaksi, ei se sitä tarkoita, että näin tulisi muiden toimia.

 

[virtahepo]

pedofiilejä tai muita ei mun mielestäni tarvitse ymmärtääkkään.

Minua ottaa päähän sellaiset ihmiset, jotka eivät voi ymmärtää että ihmiset voivat muuttua hetkellisesti tai pidemmäksi ajaksi toisenlaisiksi.

Ja se että pystyy hyväksymään sen että ihmiset voi toimia eritilanteissa erilailla, osoittaa sen että pystyy katsomaan asioita eri kantilta. Eikä vain siltä yhdeltä, johon mahtuu vain yksi toimintamalli.

En aina vain ymmärrä toisia ihmisiä ja siksi ihmettelen heidän toimintatapojaan ja täällä asiasta keskustelen. Näin ehkä opin ymmärtämään, että mitä kenenkin päässä liikkuu ja miksi joku tekee asian toisella tapaa ja siksi minusta on tärkeää, että myös minulle perustellaan omat ratkaisut, eikä vain haukuta minua, kun satun olemaan jostain erimieltä. Kyllä myös hyväksyn erilaisia ihmisiä ja toimintatapoja ja moni ystävistänikin on tässä oikeassa elämässäni eri mieltä äitiyteen liittyvistä asioista. Siltikin me voidaan olla kavereita, vaikka omaamme erilaiset näkemykset, eikä se meitä haittaa. Minä vaan olen utelias, joidenkin mielestä taas arvosteleva, kun haluan tietää miksi joku tekee asian eritavalla kuin minä.

 

[Rieputarallaa]

Olen paremminkin erittäin utelias ja ihmettelevä, en niinkään sanoisi itseäni arvostelijaksi

Oho, pianpa olet unohtanut mitä olet kirjoitellut.

Olit sitä mieltä, ettei hyvä äiti vie lastaan hoitoon alle kolmivuotiaana ja mene töihin. Äsken sanoit, että huolehdit jaksamisestasi ja niin mielestäsi onkin hyvä tehdä. Mutta olet valmis pitämään huonona äitinä sellaista joka huolehtii omasta jaksamisestaan siten, että palaa työelämään jo ennen kuin lapsi on kolmen.

Minä niinkin sanoisin sinua arvostelijaksi

En ole unohtanut, että mitä olen kirjoittanut. Minussa vaan se herättää syvää ihmettelyä, että kuinka jonkun mielenterveys ja jaksaminen on uhattuna, jos saa olla oman rakkaan lapsensa kanssa kotona. Edelleen olen sitä mieltä, että alle kolmevuotiaiden paikka on kotona, eikä korvikeäitien huollettavana muualla. Sitäkin ihmettelen miten joku ei halua olla läsnä "koko ajan" lapsensa elämässä seuraamassa tämän ensimmäisien vuosien kehitystä läheltä ja näkemässä ensimmäisenä ne kaikki ihmeellisyydet, joita pieni vauva/lapsi oppii.. Minä ajattelen jaksamista etukäteen, enkä vasta sitten, kun olen monen lapsen onneton/väsynyt äiti.

Minä esimerkiksi sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Halusin olla täydellinen äiti, mutta oma asiat eivät menneet niin kuin olin suunnitellut. Ensinnäkin 2,5 vuorokautta kestänyt synnytykseni päättyi sektioon ja siitä toipuminen kestio paitsi fyysisesti, etenkin henkisesti todella kauan. Imetys ei lähtenyt käyntiin; maitoa ei vain tullut tarpeeksi. Koin epäonnistuneeni, tunsin valtavaa syyllisyyttä, enkä osannut iloita maailman ihanimmasta ja terveestä vauvasta kuin olisin halunnut. Mielestäni en ansainnut onnea, olinhan "mokannut" tärkeimmän asian maailmassa.

Äitiyden lisäksi olisin halunnut onnistua puolisona. Halusin olla kodin hengetär, jolla on koti puhdas ja siisti perimmäistä kaapinnurkkaa myöten ja jolla on aina valmis ruoka miestä odottamassa. Pullantuoksuakin kaipasin. Yritin vain niin kovasti onnistua äitiydessä, ettei aika riittänyt kaappien siivoamiseen ja pullan leipomiseen (josta en oikeasti edes pidä). Olin miehelleni kamala, nalkuttava akka, jolla koskaan mikään ei ollut hyvin.

Onneksi tajusin siskoni kanssa keskusteltuani, että tarvitsen apua. Neuvolan kautta pääsin psykologin vastaanotolle, terapiaan, joka kesti lopulta yli puoli vuotta. Sen aikana oivalsin, ettei minun tarvitse edes yrittää pyrkiä täydellisyyteen; omana itsenäni olen riittävän hyvä äiti ja vaimo. Minä kelpaan vähemmän pullantuoksuisena, eikä onnellisuus merkitse siistiä liinavaatekaappia.

Vähitellen rakkaan siskoni tukemana opin olemaan onnellinen "saavutuksestani", ihanasta pojastani ilman syyllisyyttä. Missä muka olin epäonnistunut? Sektio tai pulloruokinta eivät ole sen huonompia tai parempia vaihtoehtoja kuin täysimetys ja alatiesynnytys. Ne ovat erilaisia tapoja. Lapseni oli onnellinen, hyvinvoiva ja hienosti kasvanut ja kehittynyt; touhukas ja seurallinen tyyppi. Luojaani kiitän siitä, että masennukseni ei purkautunut missään vaiheessa lapseen eikä vaikuttanut häneen tai meidän väliseemme vuorovaikutukseen - tästä saimme asiantuntijalausunnonkin oikein.

Psykologin, mieheni, siskoni ja ystävieni kanssa keskusteltuani tulin siihen tulokseen, että minun mielenterveyteni kannalta on parasta, että lähden töihin heti vanhempainvapaan jälkeen, kun sopiva tarjous tuli eteen. Ja ihme tapahtui: minä paranin. Opin olemaan stressaamatta joutavista asioista, niin kuin vaikka pyykkivuoresta - se hoituu kyllä ajallaan. Opin vaatimaan itseltäni vähemmän.

En tiedä, olisinko voinut tehdä jotakin lapseni elämän alkumetreillä jotakin paremmin. Olisiko minun todella pitänyt yrittää vielä enemmän esim. imetyksen suhteen, vaikka tiedän tehneeni kaikkeni, mihin siinä kunnossa (esim. sairaalasta lähtiessäni hemoglobiinini oli 88, ja sen nouseminen kesti kauan) pystyin. Itse näen asian niin, että parhaansa tekeminen riittää, enempää ei voi keneltäkään vaatia. Ihmisten valinnat ovat erilaisia, ja valintojen taustalla olevat syyt ovat erilaisia. Muut saavat ihmetellä näitä valintoja ihan vapaasti, mutta syyllisyyttä en itse ainakaan suostu kantamaan. Uskon, että lapsille kaikkein parasta pitkässä juoksussa ovat onnelliset ja hyvinvoivat vanhemmat - sellaiset, jotka jaksavat oikeasti huoletia lapsistaan ja ajatella näiden parasta.

Luitko tarkasti minun kirjoitukseni, sillä mainitsin jo aivan alussa, että masentuneet äidit ovat sitten eri asia. Laitan tähän perään sen kohdan, jossa näin kirjoitin:"Hyvä äiti ymmärtää, että vauvalla/lapsella on tarpeensa, eikä näin ollen ole heti muutaman viikon jälkeen valittamassa väsysmystään ja mielenterveyttään, kun vauva sattuu yöllä heräämään usein syömään. Toki en nyt tässä puhu masentuneita äideistä, vaan niistä jolla muka mielenterveys ei kestä normaaleja vauvan vaatimuksia".

Itselläni ei ole koskaan ollut masennusta, joten en tiedä asiasta mitään, siksi kirjoitinkin, etten nyt puhu masentuneista äideistä. Voin toki silti yrittää kommentoida tekstiäsi. Harmi, että olet kasannut itsellesi valtavat paineet äitiyttä kohtaan, joka sitten laukesi stressinä ja masennuksena. Rennolla asenteella pääsee pitkälle, kun osaa olla välittämättä muista, jotka jo itsestään kykenevät huolehtimaan ja keskittyä vain uuteen vauvaan. Minun mieheni ainenkin on jo sen verran "iso", että osaa itse tehdä ruokansa ja samalla minulle ja myös siivoaminen luonnistuu, jolloin minä sain keskittyä vain äitiyteen. Hän myös ymmärti, että olen nyt ensijaisesti äiti,en puoliso. Hän oli myös ensijaisesti isä, ei puoliso. Tiesimme, että vauvaan on nyt paras keskittyä ja meidän parisuhteelle tulee kyllä olemaan aikaa myöhemmin tulevaisuudessa. Se halu tutustua vauvaan ja antaa meidän uudelle perheenjäsenelle hellää hoivaa oli meille itsestäänselvyys, parisuhde sai odottaa. Myöhemmin on oikeastaan tajunnut, että me ollaan nyt perhe ja näin onnellisia, emme juuri kaipaa mitään parisuhde aikaa. No tietysti joskus.. Eikö sinun miehesi huomannut sinun paineitasi toimia hyvänä äitinä/puolisona? Eikö hän olisi voinut olla sinulle apuna ja sanoa, ettei hän kaipaa mitää lämmintä ruokaa töistä tullessaan, eikä leipomuksia ja kodin siisteyskin on varmasti toissijainenjuttu. Miksei miehesi auttanut sinua onnistumaan? Olikoo sinusta sektisynnytys jotenkin mokaamista? Ihan yhtä arvokas tapa on syntyä alakautta kuin sektiolla, mistä oikein olit saanut päähäsi muunlaisia ajatuksia? Hyvä, että sinulla on ihana sisko, joka on jaksanut tukea sinua ja saanut ymmärtämään, että olit hoidontarpeessa. Nyt kun olet parantunut, niin uskotko sairastuvasi uudelleen, jos jäisit pois työelämästä ja nauttisit nyt lapsestasi, kerta se meni sinulta vähän niinkuin ohi masennuksen vuoksi? Toki olen samaan mieltä, että lapsella on hyvä olla hyvinvoivat ja onnelliset vanhemmat, mutta luuletko ettet sinä psytyisi olemaan onnellinen nyt lapsesi kanssa kotona, hänhän on vielä pieni lapsi..? Onko sinulle se masennus sama asia kuin kotona olo, vai oletko päässyt masennuksestasi täysin ymmärtämällä, että aina ei tarvitse pystyä kaikkeen?

Mieheni tuki ja auttoi minua kaikin tavoin niin raskaudessa, synnytyksessä kuin vauvanhoidossakin - häntä voin vain kiittää. Niin kuin kirjoitin, päänsisäisistä möröistäni pääsemisessä hänellä oli ratkaiseva merkitys. Koskaan hän ei ole vaatinut tai pyytänyt valmista ruokaa tai puhdasta kotia, vaan päinvastoin kannustanut minua ottamaan rennommin ja viettämään omaa aikaa. Kotitöihin ja lapsen elämään/hoitoon hän osallistuu esimerkillisesti. Sitä en kiellä, etteikö masennukseni olisi ollut paresuhteellemme rankkaa aikaa, sen jälkiä meillä korjataan edelleen.

Sektiosynnytys soti itselleni asettamiani "vaatimuksia" vastaan: olisin halunnut synnyttää alakautta imettää pitkään, koska olin saanut sellaisen käsityksen, että hyvä äiti tekee niin.

Uskon, että nyt mielenterveyteni jo kestäisi kotonaolon, vaikka olenkin luonteeltani kaikkea muuta kuin ns. kotiäitityyppi. Kaipaan aikuisten seuraa ja älyllisiä haasteita. Juuri nyt minulla vain ei ole tilaisuutta jäädä kotiin: jatkoin syksyllä yliopisto-opintojani; tarkoitukseni on valmistua tämän lukuvuoden aikana. Tietenkin tämäkin on valintakysymys, mutta koen opiskelun ajan olevan nyt, kun pojalla on hyvä hoitopaikka ja hän viihtyy ryhmässä mainiosti. Valmistumisen myötä pääsen tästä toisestakin alemmuuskompleksista, ei nimittäin ole mukavaa olla ikuisesti FM GVV.

 

[Rieputarallaa]

Kysynpähän tähän väliin miten voi nukkua varastoon? Tuo jotenkin pomppasi tuolta virtahepon tekstistä aika kovin. Minä kun en ole onnistunut siinä vaikka yli viisivuotta olen kovin koittanut asiaa aina harjoittaa kun olen "lapsista vapaa" pidempää kuin yhden yön.

Tarkoitin tällä sitä, kun käytin oikeastaan koko raskausajan nukkumiseen. Nukuin vuorokaudessa keskimäärin varmaankin 15h, olin todella väsynyt. Toki tein muutakin, kuten näin kavereita, söin, liikuin ym. mutta pääasiassa käytin odotusajan lepäämiseen. Minulla on itsellä olo, että se kannatti, sillä vauvan kanssa ei sitten tullutkkaan paljoakaan nukuttua ja synnytyksestä saakka alkoi univajetta kertyä. Kuitenkin olen hienosti jaksanut. Voi olla, että tuolla raskausaikana nukkumisella on ollut psykologinenvaikutus ja uskoin nukkuvani varastoon ja näinollen jaksoin.

Et sitten töissä käynyt edes raskausaikana? Saatoit keskittyä vain ja ainoastaan raskaanaolemiseen ja omaan sekä lapsesi hyvinvointiin? Sepä hienoa.

 

[virtahepo]

Kysynpähän tähän väliin miten voi nukkua varastoon? Tuo jotenkin pomppasi tuolta virtahepon tekstistä aika kovin. Minä kun en ole onnistunut siinä vaikka yli viisivuotta olen kovin koittanut asiaa aina harjoittaa kun olen "lapsista vapaa" pidempää kuin yhden yön.

Tarkoitin tällä sitä, kun käytin oikeastaan koko raskausajan nukkumiseen. Nukuin vuorokaudessa keskimäärin varmaankin 15h, olin todella väsynyt. Toki tein muutakin, kuten näin kavereita, söin, liikuin ym. mutta pääasiassa käytin odotusajan lepäämiseen. Minulla on itsellä olo, että se kannatti, sillä vauvan kanssa ei sitten tullutkkaan paljoakaan nukuttua ja synnytyksestä saakka alkoi univajetta kertyä. Kuitenkin olen hienosti jaksanut. Voi olla, että tuolla raskausaikana nukkumisella on ollut psykologinenvaikutus ja uskoin nukkuvani varastoon ja näinollen jaksoin.

Et sitten töissä käynyt edes raskausaikana? Saatoit keskittyä vain ja ainoastaan raskaanaolemiseen ja omaan sekä lapsesi hyvinvointiin? Sepä hienoa.

En käynyt. Ja keskityin vain ja ainoastaan raskaana olemiseen, tulevaan vauvaani, meidän perheeseen. Tiedän, että varmaan aika harvalla on mahdollista/halua lopettaa kaikki muu, mutta omalla kohdalla se onnistui ja se oli vain hyväksi minulle.

 

[virtahepo]

Olen paremminkin erittäin utelias ja ihmettelevä, en niinkään sanoisi itseäni arvostelijaksi

Oho, pianpa olet unohtanut mitä olet kirjoitellut.

Olit sitä mieltä, ettei hyvä äiti vie lastaan hoitoon alle kolmivuotiaana ja mene töihin. Äsken sanoit, että huolehdit jaksamisestasi ja niin mielestäsi onkin hyvä tehdä. Mutta olet valmis pitämään huonona äitinä sellaista joka huolehtii omasta jaksamisestaan siten, että palaa työelämään jo ennen kuin lapsi on kolmen.

Minä niinkin sanoisin sinua arvostelijaksi

En ole unohtanut, että mitä olen kirjoittanut. Minussa vaan se herättää syvää ihmettelyä, että kuinka jonkun mielenterveys ja jaksaminen on uhattuna, jos saa olla oman rakkaan lapsensa kanssa kotona. Edelleen olen sitä mieltä, että alle kolmevuotiaiden paikka on kotona, eikä korvikeäitien huollettavana muualla. Sitäkin ihmettelen miten joku ei halua olla läsnä "koko ajan" lapsensa elämässä seuraamassa tämän ensimmäisien vuosien kehitystä läheltä ja näkemässä ensimmäisenä ne kaikki ihmeellisyydet, joita pieni vauva/lapsi oppii.. Minä ajattelen jaksamista etukäteen, enkä vasta sitten, kun olen monen lapsen onneton/väsynyt äiti.

Minä esimerkiksi sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Halusin olla täydellinen äiti, mutta oma asiat eivät menneet niin kuin olin suunnitellut. Ensinnäkin 2,5 vuorokautta kestänyt synnytykseni päättyi sektioon ja siitä toipuminen kestio paitsi fyysisesti, etenkin henkisesti todella kauan. Imetys ei lähtenyt käyntiin; maitoa ei vain tullut tarpeeksi. Koin epäonnistuneeni, tunsin valtavaa syyllisyyttä, enkä osannut iloita maailman ihanimmasta ja terveestä vauvasta kuin olisin halunnut. Mielestäni en ansainnut onnea, olinhan "mokannut" tärkeimmän asian maailmassa.

Äitiyden lisäksi olisin halunnut onnistua puolisona. Halusin olla kodin hengetär, jolla on koti puhdas ja siisti perimmäistä kaapinnurkkaa myöten ja jolla on aina valmis ruoka miestä odottamassa. Pullantuoksuakin kaipasin. Yritin vain niin kovasti onnistua äitiydessä, ettei aika riittänyt kaappien siivoamiseen ja pullan leipomiseen (josta en oikeasti edes pidä). Olin miehelleni kamala, nalkuttava akka, jolla koskaan mikään ei ollut hyvin.

Onneksi tajusin siskoni kanssa keskusteltuani, että tarvitsen apua. Neuvolan kautta pääsin psykologin vastaanotolle, terapiaan, joka kesti lopulta yli puoli vuotta. Sen aikana oivalsin, ettei minun tarvitse edes yrittää pyrkiä täydellisyyteen; omana itsenäni olen riittävän hyvä äiti ja vaimo. Minä kelpaan vähemmän pullantuoksuisena, eikä onnellisuus merkitse siistiä liinavaatekaappia.

Vähitellen rakkaan siskoni tukemana opin olemaan onnellinen "saavutuksestani", ihanasta pojastani ilman syyllisyyttä. Missä muka olin epäonnistunut? Sektio tai pulloruokinta eivät ole sen huonompia tai parempia vaihtoehtoja kuin täysimetys ja alatiesynnytys. Ne ovat erilaisia tapoja. Lapseni oli onnellinen, hyvinvoiva ja hienosti kasvanut ja kehittynyt; touhukas ja seurallinen tyyppi. Luojaani kiitän siitä, että masennukseni ei purkautunut missään vaiheessa lapseen eikä vaikuttanut häneen tai meidän väliseemme vuorovaikutukseen - tästä saimme asiantuntijalausunnonkin oikein.

Psykologin, mieheni, siskoni ja ystävieni kanssa keskusteltuani tulin siihen tulokseen, että minun mielenterveyteni kannalta on parasta, että lähden töihin heti vanhempainvapaan jälkeen, kun sopiva tarjous tuli eteen. Ja ihme tapahtui: minä paranin. Opin olemaan stressaamatta joutavista asioista, niin kuin vaikka pyykkivuoresta - se hoituu kyllä ajallaan. Opin vaatimaan itseltäni vähemmän.

En tiedä, olisinko voinut tehdä jotakin lapseni elämän alkumetreillä jotakin paremmin. Olisiko minun todella pitänyt yrittää vielä enemmän esim. imetyksen suhteen, vaikka tiedän tehneeni kaikkeni, mihin siinä kunnossa (esim. sairaalasta lähtiessäni hemoglobiinini oli 88, ja sen nouseminen kesti kauan) pystyin. Itse näen asian niin, että parhaansa tekeminen riittää, enempää ei voi keneltäkään vaatia. Ihmisten valinnat ovat erilaisia, ja valintojen taustalla olevat syyt ovat erilaisia. Muut saavat ihmetellä näitä valintoja ihan vapaasti, mutta syyllisyyttä en itse ainakaan suostu kantamaan. Uskon, että lapsille kaikkein parasta pitkässä juoksussa ovat onnelliset ja hyvinvoivat vanhemmat - sellaiset, jotka jaksavat oikeasti huoletia lapsistaan ja ajatella näiden parasta.

Luitko tarkasti minun kirjoitukseni, sillä mainitsin jo aivan alussa, että masentuneet äidit ovat sitten eri asia. Laitan tähän perään sen kohdan, jossa näin kirjoitin:"Hyvä äiti ymmärtää, että vauvalla/lapsella on tarpeensa, eikä näin ollen ole heti muutaman viikon jälkeen valittamassa väsysmystään ja mielenterveyttään, kun vauva sattuu yöllä heräämään usein syömään. Toki en nyt tässä puhu masentuneita äideistä, vaan niistä jolla muka mielenterveys ei kestä normaaleja vauvan vaatimuksia".

Itselläni ei ole koskaan ollut masennusta, joten en tiedä asiasta mitään, siksi kirjoitinkin, etten nyt puhu masentuneista äideistä. Voin toki silti yrittää kommentoida tekstiäsi. Harmi, että olet kasannut itsellesi valtavat paineet äitiyttä kohtaan, joka sitten laukesi stressinä ja masennuksena. Rennolla asenteella pääsee pitkälle, kun osaa olla välittämättä muista, jotka jo itsestään kykenevät huolehtimaan ja keskittyä vain uuteen vauvaan. Minun mieheni ainenkin on jo sen verran "iso", että osaa itse tehdä ruokansa ja samalla minulle ja myös siivoaminen luonnistuu, jolloin minä sain keskittyä vain äitiyteen. Hän myös ymmärti, että olen nyt ensijaisesti äiti,en puoliso. Hän oli myös ensijaisesti isä, ei puoliso. Tiesimme, että vauvaan on nyt paras keskittyä ja meidän parisuhteelle tulee kyllä olemaan aikaa myöhemmin tulevaisuudessa. Se halu tutustua vauvaan ja antaa meidän uudelle perheenjäsenelle hellää hoivaa oli meille itsestäänselvyys, parisuhde sai odottaa. Myöhemmin on oikeastaan tajunnut, että me ollaan nyt perhe ja näin onnellisia, emme juuri kaipaa mitään parisuhde aikaa. No tietysti joskus.. Eikö sinun miehesi huomannut sinun paineitasi toimia hyvänä äitinä/puolisona? Eikö hän olisi voinut olla sinulle apuna ja sanoa, ettei hän kaipaa mitää lämmintä ruokaa töistä tullessaan, eikä leipomuksia ja kodin siisteyskin on varmasti toissijainenjuttu. Miksei miehesi auttanut sinua onnistumaan? Olikoo sinusta sektisynnytys jotenkin mokaamista? Ihan yhtä arvokas tapa on syntyä alakautta kuin sektiolla, mistä oikein olit saanut päähäsi muunlaisia ajatuksia? Hyvä, että sinulla on ihana sisko, joka on jaksanut tukea sinua ja saanut ymmärtämään, että olit hoidontarpeessa. Nyt kun olet parantunut, niin uskotko sairastuvasi uudelleen, jos jäisit pois työelämästä ja nauttisit nyt lapsestasi, kerta se meni sinulta vähän niinkuin ohi masennuksen vuoksi? Toki olen samaan mieltä, että lapsella on hyvä olla hyvinvoivat ja onnelliset vanhemmat, mutta luuletko ettet sinä psytyisi olemaan onnellinen nyt lapsesi kanssa kotona, hänhän on vielä pieni lapsi..? Onko sinulle se masennus sama asia kuin kotona olo, vai oletko päässyt masennuksestasi täysin ymmärtämällä, että aina ei tarvitse pystyä kaikkeen?

Mieheni tuki ja auttoi minua kaikin tavoin niin raskaudessa, synnytyksessä kuin vauvanhoidossakin - häntä voin vain kiittää. Niin kuin kirjoitin, päänsisäisistä möröistäni pääsemisessä hänellä oli ratkaiseva merkitys. Koskaan hän ei ole vaatinut tai pyytänyt valmista ruokaa tai puhdasta kotia, vaan päinvastoin kannustanut minua ottamaan rennommin ja viettämään omaa aikaa. Kotitöihin ja lapsen elämään/hoitoon hän osallistuu esimerkillisesti. Sitä en kiellä, etteikö masennukseni olisi ollut paresuhteellemme rankkaa aikaa, sen jälkiä meillä korjataan edelleen.

Sektiosynnytys soti itselleni asettamiani "vaatimuksia" vastaan: olisin halunnut synnyttää alakautta imettää pitkään, koska olin saanut sellaisen käsityksen, että hyvä äiti tekee niin.

Uskon, että nyt mielenterveyteni jo kestäisi kotonaolon, vaikka olenkin luonteeltani kaikkea muuta kuin ns. kotiäitityyppi. Kaipaan aikuisten seuraa ja älyllisiä haasteita. Juuri nyt minulla vain ei ole tilaisuutta jäädä kotiin: jatkoin syksyllä yliopisto-opintojani; tarkoitukseni on valmistua tämän lukuvuoden aikana. Tietenkin tämäkin on valintakysymys, mutta koen opiskelun ajan olevan nyt, kun pojalla on hyvä hoitopaikka ja hän viihtyy ryhmässä mainiosti. Valmistumisen myötä pääsen tästä toisestakin alemmuuskompleksista, ei nimittäin ole mukavaa olla ikuisesti FM GVV.

Ok. Aiemmassa viestissä ei vain tullut selväksi tuo miehesi antama tuki sinulle, mutta todella hyvä, että hän on olllut sinun tukena auttamassa sinua selviämään vaikeista ajoistasi.