G: Elämäsi pahin henkinen tuska?

olenko kamala ihminen, jos sanon, että sellaiselle, jolle mummun kuolema on kamalinta maailmassa, ei ole paljon pahaa tapahtunutkaan? *sateenvarjo auki*
Musta vaan tuntuu, että onhan se kuitenkin normaalia elämän kiertokulkua, että vanhat ihmiset kuolee pois uusien edestä ja aikuisen ihmisen mummun voisi jo ajatella olevan siinä iässä, ettei hänen kuolemansa nyt enää ihan niin maata kaatavaa voi olla, surullista kylläkin.

Pakko kommentoida,että harvinaisen rumasti sanottu.Olkoonkin vaan elämän normaalia kiertokulkua,niin on moni muukin asia jos oikein ajattelee.Miten ikinä voisi toisen surua määritellä jollain mittarilla?!Mun elämä ei tosiaankaan ole ollut mitenkään helpoimmasta päästä mutta siltikin mikään ei ole ikinä niin koville ottanut kuin ISOMUMMUNI kuolema.Ilman häntä en olisi varmasti hengissä selvinnyt nuoruudestani. :heart:

saanko kysyä kimurantti, minkä ikäisiä olette/olitte, isomummusi ja sinä?
tarkoitukseni ei ollut sanoa rumasti, se on vain mielipiteeni. omat isovanhempani ovat kuolleet 69, 62 ja 93 vuotiaina, yks mummu on nyt elossa ja 94v. itse olen 39v. (jos ketän nämä tiedot kiinnostavat)

Saa kysyä.Mummu oli kuollessaan 94-vuotias,itse olin 22.Mummu oli mun elämäni tärkein henkilö ja mun ehdoton sielunkumppani(ikäerolla ei ollut merkitystä).En usko tässä elämässä tapaavani toista hänenkaltaistaan ihmistä! :heart:

 

Lääkkeellinen keskeytys, joka tehtiin eilen, olen surun murtama.

voi, osanottoni, miksi piti tehdä?

 

Isän itsemurha.

Asia ei varmaan niin ole, mut auttamattomasti ajattelee, et kai mä sitten olin niin kamala lapsi ettei isä jaksanu edes mun takia. Tai siskojen.

 

Pikkuveljen kuolema 18 vuotiaana

 

Kimurantti, ei kai isomummullasi olisi millään voinut olla kuitenkaan kovin montaa hyvä vuotta enää edessään? Aika korkea ikä hänellä jo. Mielestäni erittäin normaalia kiertokulkua. Toki olet itse vielä iässä, jolloin kuoleman tuleminen ajallaan on vaikeampi hyväksyä, kuin sitten, kun olet itsekin vanhempi?

 

Isän itsemurha.

Asia ei varmaan niin ole, mut auttamattomasti ajattelee, et kai mä sitten olin niin kamala lapsi ettei isä jaksanu edes mun takia. Tai siskojen.

Kaipaamaan jääneiden olo on kamala. Itse kärsin samaa tunnetta pitkän aikaa kunnes pystyin puhumaan itsestäni ulos sen järjenvastaisen syyllisyyden. :hug:

 

Isän itsemurha.

Asia ei varmaan niin ole, mut auttamattomasti ajattelee, et kai mä sitten olin niin kamala lapsi ettei isä jaksanu edes mun takia. Tai siskojen.

Kaipaamaan jääneiden olo on kamala. Itse kärsin samaa tunnetta pitkän aikaa kunnes pystyin puhumaan itsestäni ulos sen järjenvastaisen syyllisyyden. :hug:

Mä oon pian 11v sitä yksinäni mietiskelly. Enköhän mä kohta oo valmis siittä puhumaankin.

 

olenko kamala ihminen, jos sanon, että sellaiselle, jolle mummun kuolema on kamalinta maailmassa, ei ole paljon pahaa tapahtunutkaan? *sateenvarjo auki*
Musta vaan tuntuu, että onhan se kuitenkin normaalia elämän kiertokulkua, että vanhat ihmiset kuolee pois uusien edestä ja aikuisen ihmisen mummun voisi jo ajatella olevan siinä iässä, ettei hänen kuolemansa nyt enää ihan niin maata kaatavaa voi olla, surullista kylläkin.

Pakko kommentoida,että harvinaisen rumasti sanottu.Olkoonkin vaan elämän normaalia kiertokulkua,niin on moni muukin asia jos oikein ajattelee.Miten ikinä voisi toisen surua määritellä jollain mittarilla?!Mun elämä ei tosiaankaan ole ollut mitenkään helpoimmasta päästä mutta siltikin mikään ei ole ikinä niin koville ottanut kuin ISOMUMMUNI kuolema.Ilman häntä en olisi varmasti hengissä selvinnyt nuoruudestani. :heart:

samaa mietin minäkin. |O
järki taas hukassa jollain. :headwall: :headwall:

 

Mä oon pian 11v sitä yksinäni mietiskelly. Enköhän mä kohta oo valmis siittä puhumaankin.

Kun mulla se asia rupes tulemaan ulos niin se tuli sitten ja kunnolla. Mun läheiset on varmaan kurkkua myöten täynnä mun isäprosessia koska niin paljon siitä puhuin. Mut nykyään mä jo pystyn suhtautumaan asiaan liki normaalisti, viimeks tänä aamuna katsoin kuvia ja ihan hyvillä mielin pistin ne kuvat takas kaappiin.

Onneks ajalla on joskus eheyttävä vaikutus.

 

Mä oon pian 11v sitä yksinäni mietiskelly. Enköhän mä kohta oo valmis siittä puhumaankin.

Kun mulla se asia rupes tulemaan ulos niin se tuli sitten ja kunnolla. Mun läheiset on varmaan kurkkua myöten täynnä mun isäprosessia koska niin paljon siitä puhuin. Mut nykyään mä jo pystyn suhtautumaan asiaan liki normaalisti, viimeks tänä aamuna katsoin kuvia ja ihan hyvillä mielin pistin ne kuvat takas kaappiin.

Onneks ajalla on joskus eheyttävä vaikutus.

Niinhän sillä on, se on jo paljon että sen tietää.

 

Liikaa niitä on kaikenkaikkiaan, vaikee alkaa erittelemään mikä olis pahin. :/

 

petetyksi tuleminen..nyt on käsittelyssä oma elämä,sen jatkumo..yksin vai yhdessä...Ei liity tuohon pettämiseen,se sovittiin ja koitin unohtaa..

 

Pääseminen yli eka rakkaudesta...meni monta vuotta ja se tuska kun tulin jätetyksi, tuntui fyysisenä rintakipuna.

 

Jotain tyhjänpäiväisiä sydänsuruja joskus, muttei myöskään tässä osastossa minulla ei ole isompia kerrottavia =)

 

lapsettomuus. läheisten kuolemat. rakkaan lemmikin kuolema.

 

Se hetki keskenmenon jälkeen, kun lääkäri totesi ettei tää itsekseen tyhjene ja hetimiten kaavintaan. Siis se hetkei kun piti alkaa laskea ja tiesi ettei toivonripettäkään enää ole.

(siihen asti sitä kai jotenkin elätteli toivetta)

 

oman vauvan kuolema kolmen päivän ikäsenä

 

Äitini kuolema ollessani teini-ikäinen.

 

Mulle kai pahimmat on olleet äitin sairastuminen ja isovanhempien kuolemat. Niitä kyllä itse osasi odottaa, koska olivat vanhoja ja sairaita. Mutta oli ne vaan rakkaita.

Joku kommentoi, ettei ole juuri mitään vastoinkäymisiä elämässä ollut, jos isovanhempien kuolema on surullisinta. No itselläni ei suurempia olekaan tapahtunut, äitikin on lähes normaali taas. Mutta en silti vähättelisi toisten tuskaa, ikinä.

 

Perättäiset km:t ja varsinkin ne kaksi, jotka meni pidemmille viikoille. Varsiskiin tää viimeisin on ottanut koville hautajaisineen kaikkineen.

 

Sillonen poikaystävä oli juuri jättänyt minut toisen takia, samaan aikaan kuolee isä. Heti sen tuskan päälle kuulen että tämä entinen poikaystävä (jota suuresti rakastin) odotti tyttöystävänsä kanssa vauvaa.
Koko maailma hylkäsi mut kerralla. Äitikään ei välittänyt koska oli miesystävänsä lumoissa.
Olin ihan yksin, ja aloin juopottelemaan päivittäin, minusta tuli masentunut ja juoppo yhdellä kertaa.

 

olenko kamala ihminen, jos sanon, että sellaiselle, jolle mummun kuolema on kamalinta maailmassa, ei ole paljon pahaa tapahtunutkaan? *sateenvarjo auki*
Musta vaan tuntuu, että onhan se kuitenkin normaalia elämän kiertokulkua, että vanhat ihmiset kuolee pois uusien edestä ja aikuisen ihmisen mummun voisi jo ajatella olevan siinä iässä, ettei hänen kuolemansa nyt enää ihan niin maata kaatavaa voi olla, surullista kylläkin.

Tottahan se on, että jos mummun kuolema on ollut kamalinta maailmassa, niin ei ole paljon pahaa tapahtunutkaan.
Mutta ei kärsimys ihmistä jalosta, eikä ihminen ole toista huonompi vaikkei hänen elämässään olisikaan ollut väkivaltaista ex-miestä, nuorena kuollutta parasta ystävää, ja sairautta josta selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä.
Mitä vähemmällä kärsimyksellä pääsee, sen parempi mun mielestä.

 

esikoispojan kuolema :'(

 

olenko kamala ihminen, jos sanon, että sellaiselle, jolle mummun kuolema on kamalinta maailmassa, ei ole paljon pahaa tapahtunutkaan? *sateenvarjo auki*
Musta vaan tuntuu, että onhan se kuitenkin normaalia elämän kiertokulkua, että vanhat ihmiset kuolee pois uusien edestä ja aikuisen ihmisen mummun voisi jo ajatella olevan siinä iässä, ettei hänen kuolemansa nyt enää ihan niin maata kaatavaa voi olla, surullista kylläkin.

Tottahan se on, että jos mummun kuolema on ollut kamalinta maailmassa, niin ei ole paljon pahaa tapahtunutkaan.
Mutta ei kärsimys ihmistä jalosta, eikä ihminen ole toista huonompi vaikkei hänen elämässään olisikaan ollut väkivaltaista ex-miestä, nuorena kuollutta parasta ystävää, ja sairautta josta selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä.
Mitä vähemmällä kärsimyksellä pääsee, sen parempi mun mielestä.

Minun mielestäni juuri näin ja siksi vastasinkin omalta kohdaltani, ettei minua ole kohdannut vielä mikään iso vastoinkäyminen tai suru. JOllekin se suurin suru voi olla marsun kuolema ja sehän on mahdottoman hyvä asia, jos niin on

 

Käyn sitä juuri läpi. Lääkärit eivät antaneet toiveita masuvauvani eloonjäämisestä. Päivä kerrallaan mennään :'(