G: Elämäsi pahin henkinen tuska?

Isäni kuolema :'( Raskaana ollessa tuntui että tuska vielä moninkertaistuu.

 

Vauvan kuoleminen kohtuun rv 30

 

Eksän
alkoholismi, väkivalta, skitsofrenia, pettäminen...

näinpäs täälläkin..

 

puolison kuolema

:hug: :flower:

Kuten myos minulla. Isani kuolema ollessani 5, keskenmeno,avioero

 

Kyllä se on keskenmeno ja tieto, ettei saada omaa biologista lasta :'( Kaikki ne hoidot ja pettymykset....

 

Ex miehes yritti tappaa melkein siinä onnistuen..Jokainen päivä kyseinen tuska tulee mieleen mutta tässä sitä vaan ollaan ja sinnitellään.

 

pikkuveljeni kuolema

 

Liian henkilökohtainen palstalla ruodittavaksi.

:wave:

 

Oman lapsen menettäminen-kuoli kohtuun.

 

koko lapsuuteni

 

Kyllä se oli tässä ihan joku aika sitten kun miehen kanssa tiet meinas erkaantua,tuska oli ihan kamalaa :'(

 

kaksosten syntymä rv 26 jun päivästä toiseen sai pelätä että vauvat kuolee

 

Kyllä tämä isän hiljainen mutta varma hiipuminen ja askel askeleelta syövälle häviäminen on ollut uuvuttavan tuskaista.

Välillä jo toivoo, että loppuisi jo. :ashamed: Ja pääsisi surutyötä tekemään.

...se on erittäin raskasta. Kun ei voi muuta kuin vierestä katsoa kun rakas ihminen kuihtuu pois..ja itse vielä sen ymmärtää. Mikään ei ole koskaan koskettanut mua sillä tavalla kuin isäni poismeno.. Kaipaan häntä ikuisesti. Osa minusta lähti hänen mukanaan pois.

Elämä jatkuu, mutta ilman häntä. Muistan häntä lämmöllä ja käyn hänen haudallaan usein.

 

pikkuveljeni kuolema

 

Tyttäreni kuolema.

 

Ensin hylkäsi biologinen äiti, sitten alkoholisti adoptioäiti. Rankkaa on ollut myös masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko

 

keskenmeno ja tuulimunaraskaus :'(

 

olenko kamala ihminen, jos sanon, että sellaiselle, jolle mummun kuolema on kamalinta maailmassa, ei ole paljon pahaa tapahtunutkaan? *sateenvarjo auki*
Musta vaan tuntuu, että onhan se kuitenkin normaalia elämän kiertokulkua, että vanhat ihmiset kuolee pois uusien edestä ja aikuisen ihmisen mummun voisi jo ajatella olevan siinä iässä, ettei hänen kuolemansa nyt enää ihan niin maata kaatavaa voi olla, surullista kylläkin.

 

Äärimmäisen läheisen ja rakkaan isomummuni poismeno.Hieman lohtua asiaan toi se,että sain pitää häntä kädestä kiinni ja silittää hiuksista lähdön hetkellä.Tuntuu,että ihan oikeasti osa minustakin kuoli sillä hetkellä.

 

Liian henkilökohtainen palstalla ruodittavaksi.

Niimpä. Kamalia niitä sattuu, mutta paljosta sitä ihminen selviää.

 

olenko kamala ihminen, jos sanon, että sellaiselle, jolle mummun kuolema on kamalinta maailmassa, ei ole paljon pahaa tapahtunutkaan? *sateenvarjo auki*
Musta vaan tuntuu, että onhan se kuitenkin normaalia elämän kiertokulkua, että vanhat ihmiset kuolee pois uusien edestä ja aikuisen ihmisen mummun voisi jo ajatella olevan siinä iässä, ettei hänen kuolemansa nyt enää ihan niin maata kaatavaa voi olla, surullista kylläkin.

Minunkin mummo on itse odottanut kuolemaa viimeiset 10v, ei ole masentunut vaan harras uskovainen. Että hänen poismenonsa vanhana ja väsyneenä ei ole mikään kauhea suru.

 

olenko kamala ihminen, jos sanon, että sellaiselle, jolle mummun kuolema on kamalinta maailmassa, ei ole paljon pahaa tapahtunutkaan? *sateenvarjo auki*
Musta vaan tuntuu, että onhan se kuitenkin normaalia elämän kiertokulkua, että vanhat ihmiset kuolee pois uusien edestä ja aikuisen ihmisen mummun voisi jo ajatella olevan siinä iässä, ettei hänen kuolemansa nyt enää ihan niin maata kaatavaa voi olla, surullista kylläkin.

Pakko kommentoida,että harvinaisen rumasti sanottu.Olkoonkin vaan elämän normaalia kiertokulkua,niin on moni muukin asia jos oikein ajattelee.Miten ikinä voisi toisen surua määritellä jollain mittarilla?!Mun elämä ei tosiaankaan ole ollut mitenkään helpoimmasta päästä mutta siltikin mikään ei ole ikinä niin koville ottanut kuin ISOMUMMUNI kuolema.Ilman häntä en olisi varmasti hengissä selvinnyt nuoruudestani. :heart:

 

olenko kamala ihminen, jos sanon, että sellaiselle, jolle mummun kuolema on kamalinta maailmassa, ei ole paljon pahaa tapahtunutkaan? *sateenvarjo auki*
Musta vaan tuntuu, että onhan se kuitenkin normaalia elämän kiertokulkua, että vanhat ihmiset kuolee pois uusien edestä ja aikuisen ihmisen mummun voisi jo ajatella olevan siinä iässä, ettei hänen kuolemansa nyt enää ihan niin maata kaatavaa voi olla, surullista kylläkin.

Samaa mietin minäkin. Vaikka surullista toki onkin.

 

olenko kamala ihminen, jos sanon, että sellaiselle, jolle mummun kuolema on kamalinta maailmassa, ei ole paljon pahaa tapahtunutkaan? *sateenvarjo auki*
Musta vaan tuntuu, että onhan se kuitenkin normaalia elämän kiertokulkua, että vanhat ihmiset kuolee pois uusien edestä ja aikuisen ihmisen mummun voisi jo ajatella olevan siinä iässä, ettei hänen kuolemansa nyt enää ihan niin maata kaatavaa voi olla, surullista kylläkin.

Pakko kommentoida,että harvinaisen rumasti sanottu.Olkoonkin vaan elämän normaalia kiertokulkua,niin on moni muukin asia jos oikein ajattelee.Miten ikinä voisi toisen surua määritellä jollain mittarilla?!Mun elämä ei tosiaankaan ole ollut mitenkään helpoimmasta päästä mutta siltikin mikään ei ole ikinä niin koville ottanut kuin ISOMUMMUNI kuolema.Ilman häntä en olisi varmasti hengissä selvinnyt nuoruudestani. :heart:

saanko kysyä kimurantti, minkä ikäisiä olette/olitte, isomummusi ja sinä?
tarkoitukseni ei ollut sanoa rumasti, se on vain mielipiteeni. omat isovanhempani ovat kuolleet 69, 62 ja 93 vuotiaina, yks mummu on nyt elossa ja 94v. itse olen 39v. (jos ketän nämä tiedot kiinnostavat)

 

Lääkkeellinen keskeytys, joka tehtiin eilen, olen surun murtama.