Entiset lapsettomat ja katkerat, hävisikö katkeruus heti lapsen saannin jälkeen?

Tulipas paha mieli muutamasta tekstistä.

Koita tässä nyt sitten olla hyvä ihminen joka auttaa ja saa sitä kautta hyvän mielen, kun osa lapsettomista pitää minua kävelevinä munasarjoina/munasoluina. Klinikalla kovasti painotettiin sitä, miten munasolujen vastaanottajaparille tehdään selväksi se, ettei se lahjoittaja ole mikään kävelevä munasolukone, mutta ilmeisesti osa siltikin on ko. mieltä.

Toivottavasti nämä soluni jotka tästä kierrosta tulee, saa sellainen pari joka osaa ajatella minut luovuttajana, eli elävänä ihmisenä joka ei ole mikään kone.

Oho! Tämä oli jo uutta minulle. Ehkä en sitten lukenut ketjua tarpeeksi ajatuksella, koska tekstit oli pääosin negatiivista sontaa.
Ihanko tosi, että jotkut ajattelevat noi? Ei herran jestas! :headwall:

Huumorilla kirjoitettu oli ainakin yksi teksti. Ei ajatellut tosissaan niin, vaan pilke silmäkulmassa.

 

Olin katkera, välillä hyvinkin katkera, edelleen tavallaan tietyissä tilanteissa. Lapsettomuus on niin iso koettelemus ja kriisi että se jättää väistämättä jälkensä, on vain ihmisestä kiinni näkyykö se ulospäin ja miten paljon sen antaa vaikuttaa.

Itse en koskaan puhunut muille kuin miehelleni lapsettomuudesta enkä sen aiheuttamasta tuskasta. Nyt jälkeenpäin olen uskaltanut asiaa sivuta tutuimpien kanssa ja tiedusteluihin tulevaisuuden lapsitoiveista sanon suoraan 'jos vielä onnistuu, mikä ei niin itsestäänselvää ole'.

Ihmisten utelut, piikittelyt, tivaamiset miksi lapsia ei jo ole, muka hienovaraiset naureskelut vauvakuumeesta kun se ja se sukulainenkin sai jo kolmannen, kaikki ne muistutukset siitä miten hienoa oman lapsen saaminen on, eikö olisi jo meidänkin aika, satuttivat niin syvästi ettei tosikaan. En edelleenkään voi ymmärtää mikseivät ihmiset voi ymmärtää että ne ovat henkilökohtaisia asioita jotka eivät muille kuulu. Tänä päivänä on muutenkin niin paljon lapsettomuutta että kannattaisi todella miettiä kahteen kertaan mitä alkaa toisilta utelemaan.

Miksi lapsettomuuden tuskaa vähätellään? Miksi se on arvottomampi tuska kuin joku muu? Miksi yleensäkään suruja pitää vertailla kun ne eivät vertailukelpoisia ole? Miksi lapsettoman pitää anonyymillä vertaistukipalstallakin olla hiljaa koska mitäsnyttiläiset käyvät lukemassa lapsettomien kiukkuketjua ja kiskovat hunajamelonin perärööriin niistä hurjista henkilökohtaisista loukkauksista mitä siellä sanotaan?

Kaikesta siitä mitä itse olen kokenut, on eniten jälkensä jättänyt lapsettomuus. Se on muokannut minua eniten ihmisenä ja tulee varmasti kulkemaan mukana loppuelämäni. Muut kamalat kokemukset ja menetykset ovat tapahtumia joita ilman olisin mielelläni elänyt, mutta jotka ovat silti jotenkin helpompia käsitellä. Halu ja tarve lisääntyä on niin voimakas sisäänrakennettu vietti, ettei sitä vastaan pysty taistelemaan vaikka miten haluaisi. Jos se iskee, se iskee ja se on sitten menoa.

Kukaan joka on lapsensa helposti saanut, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu jos ei maailman luonnollisimpaan asiaan pysty. Sitä kokee olevansa ihmisenä, naisena, niin epäkelpo ja toimimaton että jo ajatuskin siitä että joku äidiksi haluamaton saa viidennen lapsensa kuuden abortin jälkeen oikeasti oksettaa. Onko ihme jos on katkera omalle mädälle ruholleen ja niille joille se itsestäänselvyys käy niin helposti kuin sen pitäisi eikä silti olla kiitollisia siitä mitä on saatu?

Erittäin hyvin kirjoitettu!! :flower:

Onneksi oli tämä fiksu teksti ja muutama muukin. Eikö meidän naisten tulisi olla ymmärtäväisiä ja empaattisia toisiamme kohtaan? Lapsettomien ja lapsellisten?

Ei pyörätuolissa istuva välttämättä jaksa ymmärtää, jos joku valittaa juosseensa maratoonin tänä vuonna 15 minuuttia huonommalla ajalla kuin viime vuonna. Kyllä hän varmasti ajattelee, että olisi nyt iloinen, kun voi kävellä ja juosta! Sama se on lapsettomien kohdalla, joskus tuntuu niin väärältä kun pikkuasioista valitetaan, vaikka inhimillistähän sekin tietysti on ja ihan ok!

Viiden lapsen äiti ei ainakaan halua ymmärtää lainkaan, miten iso kriisi lapsettomuus oikeasti on ja kuinka paljon ja syvälle se sattuu. Onko hän väsynyt vaativaan tehtävään viiden lapsen äitinä ja itse kadehtii jollakin tavoin lapsettomia, eikä ymmärrä siksi heidän negatiivisia tunteitaan? Tuntuu aivan absurdilta, mutta ehkä joku saattaa kadehtia meitä lapsettomiakin. Edelleenhän elää sitkeässä sekin myytti, että olemme itsekkäitä "uranaisia", jotka haluavat kehittää vain itseään ja elää itselleen, meillä on rahaa shoppailla ja omaa aikaa matkustella. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Lapsettomuushoidot nielevät tuhansia euroja ja on äärimmäisen raskasta elää toivon ja pettymyksen vuoristorataa vuodesta toiseen. Kuinka mielelläni minäkin luopuisin kaikesta tuosta, jos oman lapsen saisin, jota olen nyt kahdeksan vuotta yrittänyt. Toistaiseksi tuloksena vain yksi keskenmeno raskausviikolla 10. Meille lapsettomille lapsi ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan elämän suurin lahja ja armo. On aika fasistista ajatella, että olemme jotenkin huonompia tai sairaita ja siksi emme saa lapsia. Pitäisikö sydänleikkauksetkin jättää tekemättä ja syöpäpotilaat hoitamatta, koska luonto on niin tarkoittanut? Haloo, miettikääs vähän te jyrkimmät kirjoittajat!

Ikävä kyllä maailma ei ole oikeudenmukainen, eikä luonto tarkoituksenmukainen siinä, että antaisi lapsia aina sellaisille, jotka niitä "ansaitsevat". Pedofiilit, väkivaltaiset, alkoholistit, huumeidenkäyttäjät, emotionaalisesti kylmät saavat lapsia. Monet todella äideksi ja isiksi syntyneet perhekeskeiset lapsirakkaat ihmiset eivät koskaan. He jotka antaisivat aikansa ja kaiken rakkautensa lapselleen jäävät niitä ilman.

Lapsettomuudessa todellakin surraan jotakin sellaista, mitä koskaan ei ole ollutkaan. Samalla tavoin kuin pyörätuolissa syntymästään lähtien istunut voi surra katsoessaan muiden kävelevän ja juoksevan. Se on silti oikea suru, syvimpiä mitä ihminen voi kohdata elämässään. Psykiatriassa lapsettomuus rinnastetaan lähiomaisen kuoleman menetykseen liittyvään suruun, yhteen suurimmista elämänkriiseistä. Biologisina ja sosiaalisina olentoina meihin naisiin on pikkutytöstä lähtien rakennettu vahva tarve jatkaa sukua ja saada omia lapsia. Se on meidän geeneissä ja ne unelmat ovat rakentuneet lapsuuden nukkeleikeistä lähtien. On raskasta katsoa vierestä kun toiset naiset elävät todeksi omia unelmia. Koko elämän käsikirjoitus menee uusiksi ja lapsettomuus järkyttää ihmisen koko minuutta, naiseutta ja seksuaalisuutta sen perusteita myöten ja käsitystä oman elämänsä tarkoituksesta ja hallinnasta. Äitiys on sillä tavoin koodattu meihin naisina, biologisina olentoina. Kulttuurissamme naisen arvo hyvin pitkälti vielä liittyy äitiyteen, eikä sitä pääse pakoon missään. Kun näkee suloisia lapsia ja äidin ja lapsen välistä rakkautta, kuuntelee loputtomia puheita perhe-elämästä, väkisinkin miettii, miksi muut, miksi en minä. Silti minäkin suon muille heidän onnensa ja olen onnellinen heidän puolestaan. Silti olen usein samaan aikaan loputtoman surullinen.

Kaikki tämä aiheuttaa kateutta ja katkeruutta. Mutta se ei ole pahaa kateutta, joka tahtoisi muilta pois heidän onnensa. Se on katkeruutta elämän armottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Surutyöhön kuuluu erilaisia vaiheita, niin lapsettomuuskriisiinkin. Hoidoissa käyvä, lapsettomuuden akuuttivaihetta elävä tai niistä vielä henkisesti toipuva nainen - esimerkiksi jo lapsen saanut - saattaa vielä olla niin surutyönsä keskellä, että tuntee vihaa ja katkeruutta. Kaikki nämä tunteet ovat normaaleja ja hyväksyttäviä. ERI ASIA ON MITEN NE NÄYTTÄÄ. Itse en esimerkiksi koskaan kosta muille tai näytä näitä tunteitani, kärsin niistä itsekseni ja puhun niille lähimmille, jotka ymmärtävät. Katkeruuskin menee useimmilta lapsettomaksi jääviltä ohi, kun vuosia kuluu ja he ovat prosessoineet asiaa riittävästi. Tietty suru jää tietysti loppuelämäksi, koska lapsettomat menettävät myös isovanhemmuuden ja kuka heitä käy vanhoina ja sairaina katsomassa?

Lapsettomien kipakkuus ja kärkevät kommentit voivat monesti olla itsepuolustusta, johtua siitä, että lähiympäristö on niin ymmärtämätön, kova ja kommentoi typeriä, kuten nyt tämä viiden lapsen äiti.

On totta että elämässä on muitakin suruja. Myös lapsettomilla. Itse olen elänyt aika kovan elämän: olen kokenut vuosien nuuruusliiton alkoholistin kanssa, eron, lähihoitajana olemisen, isälläni on syöpä, entisen poikaystäväni lapsi oli vakavasti vammainen, sain keskenmenon, jne. Kuitenkin kaikista näistä kriiseistä ja suruista lapsettomuus on ollut syvimmin itseäni järkyttänyt asia ja kipein elämänkriisi.

Koitan silti ymmärtää muita heidän ongelmissaan ja olla empaattinen heidän suruissaan. Elämä ei ole surukilpailua. Eikä kukaan voi määrätä mitä saa surra, kuinka paljon ja onko oikeus olla katkera vai ei ja kenen suru on suurempi tai oikeampi kun toisen. Ja olen ikuisesti kiitollinen lapsellisille ystävilleni ja vanhemmilleni sekä anopilleni, jotka itse vanhempina ovat halunneet minua ja miestäni ymmärtää ja kuunnella.

Vähän ymmärrystä odottaisin teiltäkin äidit.

 

Ihana kirjoitus, C :hug:

 

Ihana kirjoitus, C :hug:

Kiitos!

 

Mä luin sun tarinaa muista ketjuista ja täytyy sanoa, että olet kokenut todella kovia. Olet sisukas ja hieno nainen ja toivon sinulle sydämestäni hyvää raskautta, paljon voimia ja enkeleitä suojelemaan!

 

Oi kiitos! Ihan tippa tuli silmään sanoistasi :'( Elämä on niin epäreilua, ettei sitä aina ihmisen mieli kykene ymmärtämään. Mutta jotenkin tuon epäreiluuden kanssa täytyy oppia elämään. Kun ei muutakaan voi. Kuinka toivonkaan elämäsi suurimmman kriisin kääntyvän vielä jonain päivänä kääntyvän hyväksi.

 

Katkera en mielestäni koskaan asian suhteen ole ollut kateellinenkin vain pienen ohimenevän hetken. Katkeruudesta ei ole kenellekkään hyötyä ja haittaakin ainakin eniten vain katkeralle itselleen.

Tyyneysrukous sopii minusta hyvin tähänkin asiaan: "Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan."

 

Chef: Toivon ja uskon että kyseessä on väärinkäsitys tai tämän palstan tuntien jopa tahallinen provosointi, koska lapsettoman jos jonkun luulisi ymmärtävän miten upean teon solujen luovuttaja tekee. Hänen anteliaisuutensa kautta joku lapsia toivova pari saa viimein sen oman pienokaisen ja he varmasti muistavat luovuttajaa lämpimästi maailman parhaasta lahjasta.

Sinä ja muut luovuttajat olette antaneet joillekin uuden toivon pettymysten ja tuskan keskelle ja mikään ei ole parempi lottovoitto kuin onnistunut raskaus ja se maailman suurin pieni ihme. Älä anna kenenkään laittaa mieleesi epäilystä etteikö tekoasi arvostettaisi heidän taholtaan jotka sen merkityksen ymmärtävät, muiden mielipiteistä ei kannatakaan välittää.

:hug:

 

5 lasta saanut nainen :
"miksi olla katkera sellaisesta jota itsellä ei ole koskaan ollut ????"

vastaus siihen : et voi sitä käsittää, kun et itse sitä ole kokenut!

ajattelisit toisella tavalla jos olisit EDES hetken elämästäsi istunut samassa veneessä kun tahattomasti lapsettomat ihmiset.

<3 toivotan voimia jokaiselle kovia kokeneelle!

 

hei, mä olen ollut omaishoitajana 8 vuotta, mä olen ollut kahdesti masennuslääkityksellä, mun äiti kuoli traagisesti mun sielmien edessä mun ollessa teini, olen menettänyt myös muita perheenjäseniä. en ole olut lapseton, mutta hitto vieköön muuta kovaa olen elämässä kokenut. Ja taas on sitten lapsettoman kriisi tässä isompi. Niinhän se aina on. ..

Ja juu, minä en ole koskaan ollut katkera muille siitä, että he eivät ole käyneet läpi masennusta, heillä on äitinsä ja perheenjäsenensä, he eivät ole ehkä kokeneet ja nähneet mitään sellaista kun minä äitini kuollessa jne. Mutta ei tulisi mieleenkään olla katkera heille.

Minua ihmetyttää näissä heittelyissä aina se, miten oletetaan, että lapsettomien elämässä lapsettomuus on ollut ainoa kriisi. Kuolemaa, surua ja sairautta olen kokenut minäkin. Mutta arvaas mitä? Silti tämä tuntuu vaikeimmalta kriisiltä, mitä koskaan olen kokenut. Vaikeinta lapsettomuudessa on ehkä se, että sillä ei ole selvää alkua eikä loppua. Kun taas esimerkiksi rakkaan ihmisen kuollessa surutyö menee sillä tavalla, että jokainen päivä on vähän entistä parempi - noinniinkuin periaatteessa.

Ja kyllä, silloin muut kriisit olivat akuuteimpana päällä, tunsin joskus katkeruutta ja myös kateutta niitä ihmisiä kohtaan, joilla asiat olivat paremmin.

 

En ymmärrä ihmisten kommentteja, minun mielestä täällä käsitellään asiaa tosi asiallisesti. Eri asia ovat nuo, jotka purkavat katkeruuden lapsellisiin kommentteihin. Itse olen lapsettomuudesta katkera vain huumeäideille/abortintekijöille jne. Läheisten ja oikeasti lasta haluavien puolesta olen todella onnellinen, vaikkakin kateellinen. Voin sen myös sanoa, esim. "olet kyllä ihanassa elämänvaiheessa, kunpa minäkin joskus".

 

Hei!
Olen lapseton. Kaksi keskenmenoa saanut, viimeisimmän olisi pitänyt syntyä syntymäpäivänäni.
Minulla on loputon tahto saada lapsi. Olen ollut masentunut, itsetuhoinen, menettänyt rakkaimpiani mutta eniten minua satuttaa lisääntymiskyvyttömyyteni.
Muut surut ja murheet voi käsitellä ajan kanssa, läheisen kuolema muuttuu ajan myötä "kevyemmäksi". Lapsettomuuden suru ja lapsensaannin toive elää vielä vuosia. On vaikea ymmärtää miten ei saisi katkeroitua tai tuntea surua ja tuskaa, kun suree ja yhtäaikaa toivoo jotain asiaa jopa kaksikymmentä vuotta. Lapsettomuuteen kuuluu toistuvia pettymyksiä, haaveita ja kyyneliä.

Kuvittele että jokaiset kuukautiset olisivat lapsesi kuolema? Sille se minusta tuntuu.

 

jos joskus olet kärsinyt lapsettomuudesta, olet kohdannut sen tuoman surun. lapsettomuuden suru on minulle surua ja katkeruutta siitä että minä en saa kokea niitä erilaisia asioita sen lapsen kanssa. ei pelkästään surua ettei minulle ole syntynyt jotain ihmistä. kyllä lapseton voi surra ettei saa viettää lapsensa kanssa aikaa, vaikka sitä lasta ei koskaan ole ollutkaan.

itse huomasin että kun ajan kuluessa pystyin hyväksymään, että näin on lieveni myös katkeruus. eikä katkeruutta ikinä ole tarvis päästää vaikuttamaan omiin tekoihin tai siihen miten suhtaudun toisiin joilla lapsia on. sedundäärisen lapsettomuuden tusta on minusta toisenlaista (suree eri asiaa kuin täysin lapseton) minulle vaikeinta oli hyväksyä nämä sekundäärisien lapsettomien suru, heillähän jo on lapsi.

elämässä tulee vastaan kaikenlaisia vastoinkäymisiä eikä aina omilla valinnoilla niiden kanssa ole mitään tekemistä. veljen kuolema aiheutti surun ja katkeruuden, josta piti vain yli päästä. kyllä voit olla katkera jos joillakin toisilla on jotain mitä et voi saada tai se on otettu pois.

vaikeinta on hyväksyä se että omallla kohdalla inhottavimmat kommentit lapsen saamiseen ovat tulleet niiltä joilla lapsi on: kaikki eivät ansaitse jne. sanotko muille sureville, että no hyvinhän se näin meni, et ansainnut työpaikkaa tai puolisoa, hyvä kun menetit tms. luulisi että se lapsen saanut osaa ymmärtää mitä kaikkea se lapsi onkaan elämässä merkinnyt. no kaikkia mielipiteitä ei tarvitse kuunnella.

 

Ensimmäisen lapsen synnyttyä katkeruus jäi selkeästi taka-alalle, mutta kyllä se sieltä nosteli rumaa päätään siinä vaiheessa, kun lapsi alkoi lähestyä yhden vuoden rajapyykkiä ja ne "koska teette toisen?"-kyselyt alkoivat. Tunsin juurikin sellaisen vihlaisun sisälläni joka ikinen kerta, kun kuulin vauvauutisia lähipiiristä. Pahaa oloa niistä ei enää tullut, mutta väkisinkin sitä aina mietti, että miksi meille ei voi lastenteko olla pelkkä aikataulukysymys, että koska sopisi tehdä toinen?

Saatiin toinenkin lapsi ja katkeruus on kyllä jäänyt. Kolmannesta vielä haaveilen ja yrittämään lähdetään ainakin jossain vaiheessa, mutta ei ihan vielä. Nykyään en pääse yhtään enää kiinni niihin vuosien lapsettomuustunnelmiin, vaikka esikoisen jälkeen tunsin vielä olevani jossain määrin "lapseton" identiteetiltäni. Enää en ole. Puhun aiheesta paljon ja avoimesti kylläkin, koska nyt lasten jälkeen on helpompi antaa kasvot lapsettomuudelle, kun ei tarvitse kestää niitä sääliviä katseita ympärillään. Haluan lisätä ihmisten tietoisuutta tästä asiasta ja jos sillä estän yhdenkin väärälle henkilölle heitetyn ajattelemattoman "Koskas teille tulee vauvvvvoja?" kysymyksen, niin olen tyytyväinen.

Tiedän kyllä erään lapsettoman, joka ennen esikoistaan haukkui KAIKKI äidit maanrakoon, jos ilkesivät edes hitusen valittaa väsymystään. Myös toista lasta haaveilevat äidit olivat itsekkäitä pskiaisia, kun eivät olleet onnellisia jo siitä yhdestä. Itse hän ei kuulemma koskaan valittaisi mistään, jos vain vauvan saisi, eikä haikailisi lisälapsien perään.
Oman esikoisensa jälkeen tämä sama henkilö sitten toivoi toista lasta ja aloittivat taas hoidot. Tässä vaiheessa katkeruus kohdistui niihin, jotka haaveilivat kolmannesta tai neljännestä jne.
Saivat sitten toisenkin lapsen, mutta loppuiko katkeruus? Ehei. Nykyään kohteena ovat kaikki, joilla on 3 tai enemmän lasta ja muistaa usein piikitellä, miten "toiset ne vaan sikiävät miten tahtovat", sellaisissakin paikoissa missä lasten määrällä ei ole periaatteessa mitään vaikutusta siihen itse asiaan mistä ollaan puhumassa.

Toisissa katkeruus on sisäänrakennettu homma ja sitä loukkaannutaan silloin milloin mistäkin eikä mikään ole koskaan hyvin. Tää nyt ei ollut ap:lle, mutta tulipahan mieleen, että meitä lapsettomiakin on moneen junaan, eikä kannata yleistää, jos lähipiirissä on yksi katkera-kaisa. Kaikki eivät ole samanlaisia.

 

En ole ollut koskaan katkera tai kateellinen toisille, vaikka olimmekin vuosia lapsettomia miehen kanssa. Mielestäni asenteeseensa voi vaikuttaa - jos antaa katkeruudelle vallan, sitä tietä riittää. Surra saa, ja olla vihainen, harmistunut jne. Mutta negatiivisissa tunteissa rypeminen tuhlaa äkkiä ympäriltä kaiken ilon, ja kaikki hyvät hetket kääntyvät katkeraksi kyräilyksi, ja esim. Onni ystävien ja sukulaisten lapsista jää kokematta, pahimmillaan etäännyttä välit noihin tärkeisiin ihmisiin.

Me saimme ihanan ihmeen ja lahjan, ja olemme myös automaattisesti sekundäärisesti lapsettomia, mahdollisuus saada luomusti lapsi, on 0%. Se ei estä haaveilemasta toisesta joskus maailmassa. Voi olla ettei haave toteudu, mutta onneksi olemme saaneet yhden ihanan lapsen. Koen, että onneksi lapsettomana en täysin tiennyt, mitä kaikkea lapsen saaminen tuo mukanaan. Jos olisin tiennyt, olisin surrut lapsettomuutta ihan mielettömän paljon enemmän. Nyt kun tiedän, on tavallaan jopa vaikeampi ajatus, että sitä kaikkea ei saakaan kokea uudestaan.

Tämä oli vain ja ainoastaan minun kokemukseni asiasta, jokaisellahan on oikeus omiin tunteisiinsa, ymmärrän kyllä, että katkeruus on jollekin toiselle keino käsitellä lapsettomuutta. Toisiakin tapoja on kuitenkin olemassa, katkeruus on hirmu kuluttavaa, siinä äkkiä huomaa, että arvokas elämä on jäänyt elämättä sillä välin, kun rypi katkeruudessa, ja sitten vasta katkera olo onkin..