Entiset lapsettomat ja katkerat, hävisikö katkeruus heti lapsen saannin jälkeen?

Teille jotka ovat sitä mieltä ettei lapsettomalla ole oikeutta olla surullinen ja katkera, niin mitä se katkeruus haittaa, jos ei sillä ketään häiritse? Eikö jokaisella ole omassa päässään oikeutta ajatella mitä haluaa, ja olla miten katkera haluaa, jos ei pahoita ajatuksillaan muiden mieltä?

Minua vähän ihmetyttää että tähän keskusteluun edes vedettiin tämä että joitakin lapsettomien katkeruus ärsyttää, koska ainakin minä, ap olen koko ajan sanonut etten ikimaailmassa ole kenellekään lapsia omaavalle varsinkaan katkeruudestani puhunut, päinvastoin, olen monesti sanonut muutamalle ystävälleni joilla on lapsia, että kuinka iloinen olen heidän puolestaan, ja olen tarkoittanut sitä ihan aidosti. Olen surrut sitten ihan vaan omassa päässäni. Miten se voi teitä tai ketään ärsyttää????

 

Huh. Ne ilkeät ja vihaa muiden niskaan kaatavat kommentit eivät tosiaan ole tulleet tässä ketjussa niiltä lapsettomuudesta kärsineilta. En ymmärrä tällaista käytöstä lainkaan.

Taidanpa lopettaa tähän ketjuun kirjoittamisen.

 

Minäkin olen katkera ihmisille joilla on lapsia tai jotka ovat raskaana. Itse olen tällähetkellä raskaana, ja laskettuaika on ihan näillä nurkilla. En ole koskaan kärsinyt lapsettomuudesta, mutta yhden myöhäisen keskenmenon olen kokenut viikolla 20. Se jätti arvet, jotka ei nyt näytäkkään haalistuvan millään Aina kun näen jonkun raskaana olevan, niin mietin juurikin samalla tavalla kuin sinä ap, eli noillakin on onnistunut varmasti heti, tai että olikohan toikin vahinko! Vaikka siis en tunnekkaan näitä ihmisiä.
Enkä vaan voi näille tunteille mitään. Minusta on kamalaa kun olen tälläinen

En vielä lukenut koko ketjua, mutta voi kuinka helpottavaa etten ole ainoa. Toista lasta yritimme 2 vuotta ja ehdimme käydä jo hoidoissakin. Lapsi sai tauolla alkunsa luomusti, mutta kuoli vastasyntyneenä peittyvästi perinnölliseen sairauteen. Aloimme yrittämään pian kolmatta lasta, ja voi sitä katkeruuden ja vihan määrää mitä tunsin tarpoessani vauvansa menettäneenä jälleen lapsettomuuden suossa. Nyt vihdoin odotamme perheeseemme kolmatta lasta syntyväksi lokakuussa, mutta tunteet eivät ole ikävät hävinneet minnekään. Minäkään en yhtään haluaisi olla tällainen kurja katkera akka, mutta minkäs teet. :'( En voi olla ärsyyntymättä ihmisistä, jotka aikatauluttavat raskautensa ja saavat vielä vauvansa terveenä kotiinkin. En voi sietää raskaana olevia naisia. En pysty olemaan vastasyntyneiden lähellä. Ja en ikinä koskaan milloinkaan puhu näistä tunteista kenellekään muille kuin miehelleni. En halua loukata muita sillä, että minusta on tullut tällainen kuin olen. Onneksi pystyn ja osaan sentään olla korrekti ja kohtelias vaikeissakin tilanteissa. :ashamed:

Juuri nuo perinnölliset sairaudet voivat olla syynä, ettei sitälasta toinna saada. Kaikki eivät vain voi saada lapsia ja ainakaan terveitä.

 

En jaksa lukea koko ketjua, vastaan vaan alkuperäiseen kysymykseen...

Minusta se katkeruus (joka ei ollut ihan yhtä paha kuin ap:llä) hävisi nopeasti. Itse asiassa hyvin pian unohdin koko lapsettomuuskokemuksen. Arki vei mennessään.

 

Juuri nuo perinnölliset sairaudet voivat olla syynä, ettei sitälasta toinna saada. Kaikki eivät vain voi saada lapsia ja ainakaan terveitä.

Minun on vaikea nähdä tätä asiaa noinkaan sillä meillä on yksi terve lapsi ja tämä kolmas on myös todettu terveeksi. Kaikki kolme lapsta ovat saaneet alkunsa kuitenkin aivan luomusti. Se on nyt sattumien summa, minkä lapsen kohdalle se 25% napsahtaa. Ja samoin jokainen meistä voi tietämättään kantaa miehensä kanssa samalla lailla vioittunutta geeniä, joka nuo peittyvästi periytyvät sairaudet aiheuttaa. Sekin on sattumien summa, ettei sitä 25%:n mahdollisuutta ole perheen kenenkään lapsen kohdalle ole osunut.

 

Mä tunsin pitkään katkeruutta ja kateutta, kävimme hoidoissa vuosia. Kun vihdoin tulin raskaaksi ja raskaus ylitti ne kriittisimmät viikot, oloni alkoi helpottua. Ja kun lapsi syntyi, tunne-elämäni pyörähti ihan ympäri: olen maailman kiitollisin ihminen.

MUTTA: edelleen suoraan sanottuna vittuunnun, kun ihmiset, jotka eivät tiedä lapsettomuuden surusta mitään, sitä väheksyvät. Ja joskus potuttaa ihan vain tietämättömyys, kun joku kertoo yrittäneensä lasta "kauan" ja käy ilmi että se tarkoittaa kolmea kuukautta!

Suruja ei todella voi vertailla. Jokainen meistä kantaa omaansa. Ja suren omiani, vaikka maailmassa on esim. nälänhätää, joka on varmasti isompi asia.

Ap:lle vielä: anna itsellesi aikaa. Ehkä tunteet ovat jääneet päälle, koska ovat hallinneet tunne-elämääsi niin kauan. Ajan myötä nuo tunteet muuttuvat ehkä vain elämänviisaudeksi ja ymmärrykseksi - ainakin sinä tiedät, millaista lapsettomuuden suru on, ja osaat suhtautua muihin sitä poteviin kunnioituksella. Iloitse lapsesta ja kypsyttele tunteitasi rauhassa. Se menee kyllä ohi, uskon niin. Olet jo työstämässä asiaa, niin tulkitsen. Nyt on aika olla onnellinen.

 

Olin katkera, välillä hyvinkin katkera, edelleen tavallaan tietyissä tilanteissa. Lapsettomuus on niin iso koettelemus ja kriisi että se jättää väistämättä jälkensä, on vain ihmisestä kiinni näkyykö se ulospäin ja miten paljon sen antaa vaikuttaa.

Itse en koskaan puhunut muille kuin miehelleni lapsettomuudesta enkä sen aiheuttamasta tuskasta. Nyt jälkeenpäin olen uskaltanut asiaa sivuta tutuimpien kanssa ja tiedusteluihin tulevaisuuden lapsitoiveista sanon suoraan 'jos vielä onnistuu, mikä ei niin itsestäänselvää ole'.

Ihmisten utelut, piikittelyt, tivaamiset miksi lapsia ei jo ole, muka hienovaraiset naureskelut vauvakuumeesta kun se ja se sukulainenkin sai jo kolmannen, kaikki ne muistutukset siitä miten hienoa oman lapsen saaminen on, eikö olisi jo meidänkin aika, satuttivat niin syvästi ettei tosikaan. En edelleenkään voi ymmärtää mikseivät ihmiset voi ymmärtää että ne ovat henkilökohtaisia asioita jotka eivät muille kuulu. Tänä päivänä on muutenkin niin paljon lapsettomuutta että kannattaisi todella miettiä kahteen kertaan mitä alkaa toisilta utelemaan.

Miksi lapsettomuuden tuskaa vähätellään? Miksi se on arvottomampi tuska kuin joku muu? Miksi yleensäkään suruja pitää vertailla kun ne eivät vertailukelpoisia ole? Miksi lapsettoman pitää anonyymillä vertaistukipalstallakin olla hiljaa koska mitäsnyttiläiset käyvät lukemassa lapsettomien kiukkuketjua ja kiskovat hunajamelonin perärööriin niistä hurjista henkilökohtaisista loukkauksista mitä siellä sanotaan?

Kaikesta siitä mitä itse olen kokenut, on eniten jälkensä jättänyt lapsettomuus. Se on muokannut minua eniten ihmisenä ja tulee varmasti kulkemaan mukana loppuelämäni. Muut kamalat kokemukset ja menetykset ovat tapahtumia joita ilman olisin mielelläni elänyt, mutta jotka ovat silti jotenkin helpompia käsitellä. Halu ja tarve lisääntyä on niin voimakas sisäänrakennettu vietti, ettei sitä vastaan pysty taistelemaan vaikka miten haluaisi. Jos se iskee, se iskee ja se on sitten menoa.

Kukaan joka on lapsensa helposti saanut, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu jos ei maailman luonnollisimpaan asiaan pysty. Sitä kokee olevansa ihmisenä, naisena, niin epäkelpo ja toimimaton että jo ajatuskin siitä että joku äidiksi haluamaton saa viidennen lapsensa kuuden abortin jälkeen oikeasti oksettaa. Onko ihme jos on katkera omalle mädälle ruholleen ja niille joille se itsestäänselvyys käy niin helposti kuin sen pitäisi eikä silti olla kiitollisia siitä mitä on saatu?

 

Jospa se ajan kans kun opit lopulta hyväksymään että teillä vaan otti vaikeamman kautta ja te ette oo sen takia yhtään huonompia tms, se asia nyt vain meni niin. :hug:

Koita miettiä, oisko siinä lapsettomuusajassa jotain positiivistakin. Oletteko saaneet elämäänne jotain mukavaa/tärkeää, tai oppineet jotain jota ette ehkä olis saaneet/oppineet ilman lapsettomuutta...? Oletteko kasvaneet henkisesti, vahvistuneet koettelemusten myötä, sekin on iso positiivinen asia. Näitä kannattaa miettiä. Mua on auttanu ihan hurjasti se, että olen löytänyt asialle jotain tarkotusta.

 

Olin katkera, välillä hyvinkin katkera, edelleen tavallaan tietyissä tilanteissa. Lapsettomuus on niin iso koettelemus ja kriisi että se jättää väistämättä jälkensä, on vain ihmisestä kiinni näkyykö se ulospäin ja miten paljon sen antaa vaikuttaa.

Itse en koskaan puhunut muille kuin miehelleni lapsettomuudesta enkä sen aiheuttamasta tuskasta. Nyt jälkeenpäin olen uskaltanut asiaa sivuta tutuimpien kanssa ja tiedusteluihin tulevaisuuden lapsitoiveista sanon suoraan 'jos vielä onnistuu, mikä ei niin itsestäänselvää ole'.

Ihmisten utelut, piikittelyt, tivaamiset miksi lapsia ei jo ole, muka hienovaraiset naureskelut vauvakuumeesta kun se ja se sukulainenkin sai jo kolmannen, kaikki ne muistutukset siitä miten hienoa oman lapsen saaminen on, eikö olisi jo meidänkin aika, satuttivat niin syvästi ettei tosikaan. En edelleenkään voi ymmärtää mikseivät ihmiset voi ymmärtää että ne ovat henkilökohtaisia asioita jotka eivät muille kuulu. Tänä päivänä on muutenkin niin paljon lapsettomuutta että kannattaisi todella miettiä kahteen kertaan mitä alkaa toisilta utelemaan.

Miksi lapsettomuuden tuskaa vähätellään? Miksi se on arvottomampi tuska kuin joku muu? Miksi yleensäkään suruja pitää vertailla kun ne eivät vertailukelpoisia ole? Miksi lapsettoman pitää anonyymillä vertaistukipalstallakin olla hiljaa koska mitäsnyttiläiset käyvät lukemassa lapsettomien kiukkuketjua ja kiskovat hunajamelonin perärööriin niistä hurjista henkilökohtaisista loukkauksista mitä siellä sanotaan?

Kaikesta siitä mitä itse olen kokenut, on eniten jälkensä jättänyt lapsettomuus. Se on muokannut minua eniten ihmisenä ja tulee varmasti kulkemaan mukana loppuelämäni. Muut kamalat kokemukset ja menetykset ovat tapahtumia joita ilman olisin mielelläni elänyt, mutta jotka ovat silti jotenkin helpompia käsitellä. Halu ja tarve lisääntyä on niin voimakas sisäänrakennettu vietti, ettei sitä vastaan pysty taistelemaan vaikka miten haluaisi. Jos se iskee, se iskee ja se on sitten menoa.

Kukaan joka on lapsensa helposti saanut, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu jos ei maailman luonnollisimpaan asiaan pysty. Sitä kokee olevansa ihmisenä, naisena, niin epäkelpo ja toimimaton että jo ajatuskin siitä että joku äidiksi haluamaton saa viidennen lapsensa kuuden abortin jälkeen oikeasti oksettaa. Onko ihme jos on katkera omalle mädälle ruholleen ja niille joille se itsestäänselvyys käy niin helposti kuin sen pitäisi eikä silti olla kiitollisia siitä mitä on saatu?

Kiitos sinulle paljon todella hyvin kirjoitetusta ja osuvasta tekstistä!!*halaus*

Kiitos muillekin jotka olette kirjoittaneet asiallisesti, teistä on ollut paljon apua asian käsittelyssä, luulen että minulla alkaa olla kasassa jo konstit päästä lopultakin eroon katkeruudestani, jolle ei enää ole edes syytä.

 

Jospa se ajan kans kun opit lopulta hyväksymään että teillä vaan otti vaikeamman kautta ja te ette oo sen takia yhtään huonompia tms, se asia nyt vain meni niin. :hug:

Koita miettiä, oisko siinä lapsettomuusajassa jotain positiivistakin. Oletteko saaneet elämäänne jotain mukavaa/tärkeää, tai oppineet jotain jota ette ehkä olis saaneet/oppineet ilman lapsettomuutta...? Oletteko kasvaneet henkisesti, vahvistuneet koettelemusten myötä, sekin on iso positiivinen asia. Näitä kannattaa miettiä. Mua on auttanu ihan hurjasti se, että olen löytänyt asialle jotain tarkotusta.

Nimenomaan henkisesti ollaan kasvettu, ja se on hyvä asia!! Tätä pitää nimenomaan ajatellakin aina kun katkeruus meinaa yllättää.

Luulen että päänsisäinen katkeruuteni joka vieläkin joskus pääsee yllättämään, johtuu ihan vain siitä että niitä ajatuksia olen pyöritellyt tahtomattani päässäni pitkään, niistä on tullut tavallaan automaattisia. Mutta uskon että saan ne hiljennettyä omalla tahdollani.

 

Chalan teksti oli todella hyvin kirjoitettu!

 

Viiden äiti:

Teksteistäsi paistaa niin pahasti läpi suvaitsemattomuus,ilkeys ja sivistymättömyys. Minusta on vaikea kuvitella että sinä olisit paremmin ansainnut 5 lastasi kuin ap. Empatiakyvyllä sinua ei ainakaan ole siunattu.Se että vertaat lapsettomuutta ja sitä että sinä et ole voittanut lotossa, on jotain niin järkyttävän oksettavaa ja pahansuopaa! Kuinka kehtaat?

Totuushan on se että sinä olet saanut 5 lasta joten se elämän tärkein lottovoitto on jo osunut kohdallesi. Surullista että et itse osaa sitä arvostaa vaan havittelet edelleen sitä rahallista lottovoittoa. Lapseton sen sijaan valitsisi silmää räpäyttämättä lapset lottovoiton sijaan.

 

Ehkä lapsettomien katkeruutta hälventää sen ajatteleminen, että onneksi luonto estää vakavien sairauksien siirtymisen perimän kautta.

Eli jos ei napsahda, niin siihen on syynsä.

 

:hug: Kohtalotoveri ilmottautuu :wave:

En jaksanut lukea vastauksia. Tiedän kokemuksesta mitä sieltä löytyy

Siis toki pahin kärki katkeruudesta hävisi ja tilanne on tasoittunut normaaliksi. Lapsi on nyt 2,5v. Mutta edelleen lapsettomuuden kokemus on osa identiteettiäni ja jaan sitä edelleen. Osaksi sen vuoksi, että lapsettomuudesta puhutaan julkisesti niin vähän.

Edelleen koen vihlaisun kun kuulen, että nainen, joka on sotkenut asiansa perinpohjin, ei koskaan käynyt töissä jne. ilmoittaa odottavansa 4. lasta 4. miehelle kun sattui näkemään kalsarit pyykkinarulla. Sanomattakin on selvää, että katkeruudesta ei kukaan ole ylpeä.

Uusi katkeruuden aihe minulla on se, etten saanut kokea "normaalin vauvan" vanhemmuutta. Meidän vauva huusi aina kun on hereillä täyttä kurkkua. Mutta se katkeruus on aivan eri luokkaa kuin lapsettomuuskokemus, joka osuu niin syvälle ihmisyyteen.

Nyt kun yritämme toista lasta niin tilanne on paljon helpompi. Jos toista ei tule niin se ei ole maailmanloppu ja elämän pilaaja. Surullista tietenkin, mutta olen jo äiti :heart: maailman ihanimmalle lapselle.

Kyllä se helpottaa. Muistan, että vauva-aikana oli tärkeää, että olin mukana suljetussa lapsettomien raskautuneiden nettiyhteisössä.

Mukavaa syksyä!

Hyvin usein hoidoilla saadut lapset ovat itkuisia. Ehkä äideiltä puuttuu jokin vaisto lohduttaa, ymmärtää, tulkita. Heillä on myös usein masennusta mutta sitä toki on muillakin.
Ehkä kaikkien ei vain ole tarkoituskaan saada lapsia, ennen he jäivätkin lapsettomiksi ja osasivat silti rakastaa toisten lapsia, ilman katkeruutta.
Aina ei mene tasan ne nallekarkit.

Just joo... täytyy sanoa, että tukka nousi pystyyn kun luin sun kirjoituksiasi. Ainakaan empatiaa ei ole sinulle kauhalla jaettu, vaikka lapsia onkin 5.

 

Vastaan kanssa vain alkuperäiseen kysymykseen.

Lapsettomuushan ei ole sellainen sairaus, joka paranee hoidoilla, vaikka hoidoilla voi sen lapsen saadakin. Kyllä se psyykkisesti vaikuttaa koko elämään, ihan samoin kun jokin muukin kriisi elämässä. Itselläni ei vielä lasta ole, mutta ainakin näin raskauden alkutaipaleella tunnen edelleen eläväni ihan eri maailmassa kuin ympärilläni olevat muut odottajat. (Tuttavapiirissä nyt useampi raskaana oleva.)

Itse uskon aina tulevaisuudessa olevani vihainen siitä, miten lapsettomia kohdellaan ja miten lapsettomuuskriisiä vähätellään. Jos katkeruus alkaa haitata normaalia elämää, niin juttelu ammattiauttajan kanssa voi auttaa.

 

Olen myös yhden äiti. Tätä yhtä yritettiin ja odotettiin 6-7 vuotta. Nyt hän on 5. Toista ei oo kuulunut ja ei menty uudestaan hoitoihin (en olisi enää kestänyt sitä henkisesti). Adoptiota harkittiin, mutta nekin vaikeutuivat/hidastuivat just silloin sopivasti.

Enää en ole katkera. Mutta ei se heti loppunut. Kotiäitivuosina kun muut olivat heti raskaana, se kipu tuli välillä uudestaan mieleen. Mutta ei onneksi niin kokonaisvaltaisesti kuin silloin täysin lapsettomana.

Yhden kerran tulin raskaaksi, noin 2 v sitten. Tuli keskenmeno. Kun neuvolassa puhuin siitä, niin terkkakin itki ja sanoi, että jos jollekin niin mulle sen toisen lapsen olisi suonut. Silloin ne vanhat tunteet olivat jonkun aikaa pinnassa.

No, meillä on yksi todella kiva lapsi ja enää en ole katkera. Joskus enää tuon lapsen puolesta, hänkin olisi sisaruksia halunnut.

 

Niin ja sitten kun lapsettomuudesta puhutaan, vaikkei siitä mitään tiedetä. Lapsettomuushan ei yleensä johdu perinnöllisestä sairaudesta eivätkä hoidoilla alkunsa saaneet lapset millään tavalla poikkea muista lapsista.

 

Lapsettomalla ei ole mitään riippaa. Lapsettomilla ei myöskään ole tuskaa elävän lapsen kuolemasta, heillä on vain toive jostain. Itsekin toivon Lottopottia ja taas tein kolme riviä mutta en toki masennu vaikken taas sitä saakkaa.
[/quote]

Mitäs jos kaikki muut ympärilläsi saisivat sen lottopotin? Työkaverit, sukulaiset, tuttavat, naapurit. Jokaiselle napsahtais peräkkäisinä lauantai-iltoina kunnon potit. Sinä et saisi mitään etkä tulisi ikinä saamaankaan vaikka lottoaisit joka ikinen kerta elämäsi loppuun saakka.Pistäsikö miettimään, että miksen minä saa kun kaikki muut kerran saavat?

 

Lapsettomalla ei ole mitään riippaa. Lapsettomilla ei myöskään ole tuskaa elävän lapsen kuolemasta, heillä on vain toive jostain. Itsekin toivon Lottopottia ja taas tein kolme riviä mutta en toki masennu vaikken taas sitä saakkaa.

Mitäs jos kaikki muut ympärilläsi saisivat sen lottopotin? Työkaverit, sukulaiset, tuttavat, naapurit. Jokaiselle napsahtais peräkkäisinä lauantai-iltoina kunnon potit. Sinä et saisi mitään etkä tulisi ikinä saamaankaan vaikka lottoaisit joka ikinen kerta elämäsi loppuun saakka.Pistäsikö miettimään, että miksen minä saa kun kaikki muut kerran saavat?[/quote]

Ja lisäksi vähän aikaa kun kuluu, niin naapureille, tuttaville, työkavereille ym. alkaakin tulla jo toisia jättipotteja ja heillä on kova miettiminen mihin kaikki rahansa hassaavat, samaan aikaan sinä viiden äiti mietit edelleen miten saada rahat riittämään kuun loppuun.

 

Olin katkera, välillä hyvinkin katkera, edelleen tavallaan tietyissä tilanteissa. Lapsettomuus on niin iso koettelemus ja kriisi että se jättää väistämättä jälkensä, on vain ihmisestä kiinni näkyykö se ulospäin ja miten paljon sen antaa vaikuttaa.

Itse en koskaan puhunut muille kuin miehelleni lapsettomuudesta enkä sen aiheuttamasta tuskasta. Nyt jälkeenpäin olen uskaltanut asiaa sivuta tutuimpien kanssa ja tiedusteluihin tulevaisuuden lapsitoiveista sanon suoraan 'jos vielä onnistuu, mikä ei niin itsestäänselvää ole'.

Ihmisten utelut, piikittelyt, tivaamiset miksi lapsia ei jo ole, muka hienovaraiset naureskelut vauvakuumeesta kun se ja se sukulainenkin sai jo kolmannen, kaikki ne muistutukset siitä miten hienoa oman lapsen saaminen on, eikö olisi jo meidänkin aika, satuttivat niin syvästi ettei tosikaan. En edelleenkään voi ymmärtää mikseivät ihmiset voi ymmärtää että ne ovat henkilökohtaisia asioita jotka eivät muille kuulu. Tänä päivänä on muutenkin niin paljon lapsettomuutta että kannattaisi todella miettiä kahteen kertaan mitä alkaa toisilta utelemaan.

Miksi lapsettomuuden tuskaa vähätellään? Miksi se on arvottomampi tuska kuin joku muu? Miksi yleensäkään suruja pitää vertailla kun ne eivät vertailukelpoisia ole? Miksi lapsettoman pitää anonyymillä vertaistukipalstallakin olla hiljaa koska mitäsnyttiläiset käyvät lukemassa lapsettomien kiukkuketjua ja kiskovat hunajamelonin perärööriin niistä hurjista henkilökohtaisista loukkauksista mitä siellä sanotaan?

Kaikesta siitä mitä itse olen kokenut, on eniten jälkensä jättänyt lapsettomuus. Se on muokannut minua eniten ihmisenä ja tulee varmasti kulkemaan mukana loppuelämäni. Muut kamalat kokemukset ja menetykset ovat tapahtumia joita ilman olisin mielelläni elänyt, mutta jotka ovat silti jotenkin helpompia käsitellä. Halu ja tarve lisääntyä on niin voimakas sisäänrakennettu vietti, ettei sitä vastaan pysty taistelemaan vaikka miten haluaisi. Jos se iskee, se iskee ja se on sitten menoa.

Kukaan joka on lapsensa helposti saanut, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu jos ei maailman luonnollisimpaan asiaan pysty. Sitä kokee olevansa ihmisenä, naisena, niin epäkelpo ja toimimaton että jo ajatuskin siitä että joku äidiksi haluamaton saa viidennen lapsensa kuuden abortin jälkeen oikeasti oksettaa. Onko ihme jos on katkera omalle mädälle ruholleen ja niille joille se itsestäänselvyys käy niin helposti kuin sen pitäisi eikä silti olla kiitollisia siitä mitä on saatu?

Erittäin hyvin kirjoitettu!! :flower:

 

Tulipas paha mieli muutamasta tekstistä.

Koita tässä nyt sitten olla hyvä ihminen joka auttaa ja saa sitä kautta hyvän mielen, kun osa lapsettomista pitää minua kävelevinä munasarjoina/munasoluina. Klinikalla kovasti painotettiin sitä, miten munasolujen vastaanottajaparille tehdään selväksi se, ettei se lahjoittaja ole mikään kävelevä munasolukone, mutta ilmeisesti osa siltikin on ko. mieltä.

Toivottavasti nämä soluni jotka tästä kierrosta tulee, saa sellainen pari joka osaa ajatella minut luovuttajana, eli elävänä ihmisenä joka ei ole mikään kone.

 

Tulipas paha mieli muutamasta tekstistä.

Koita tässä nyt sitten olla hyvä ihminen joka auttaa ja saa sitä kautta hyvän mielen, kun osa lapsettomista pitää minua kävelevinä munasarjoina/munasoluina. Klinikalla kovasti painotettiin sitä, miten munasolujen vastaanottajaparille tehdään selväksi se, ettei se lahjoittaja ole mikään kävelevä munasolukone, mutta ilmeisesti osa siltikin on ko. mieltä.

Toivottavasti nämä soluni jotka tästä kierrosta tulee, saa sellainen pari joka osaa ajatella minut luovuttajana, eli elävänä ihmisenä joka ei ole mikään kone.

Oho! Tämä oli jo uutta minulle. Ehkä en sitten lukenut ketjua tarpeeksi ajatuksella, koska tekstit oli pääosin negatiivista sontaa.
Ihanko tosi, että jotkut ajattelevat noi? Ei herran jestas! :headwall:

 

Viiden äiti:

Teksteistäsi paistaa niin pahasti läpi suvaitsemattomuus,ilkeys ja sivistymättömyys. Minusta on vaikea kuvitella että sinä olisit paremmin ansainnut 5 lastasi kuin ap. Empatiakyvyllä sinua ei ainakaan ole siunattu.Se että vertaat lapsettomuutta ja sitä että sinä et ole voittanut lotossa, on jotain niin järkyttävän oksettavaa ja pahansuopaa! Kuinka kehtaat?

Totuushan on se että sinä olet saanut 5 lasta joten se elämän tärkein lottovoitto on jo osunut kohdallesi. Surullista että et itse osaa sitä arvostaa vaan havittelet edelleen sitä rahallista lottovoittoa. Lapseton sen sijaan valitsisi silmää räpäyttämättä lapset lottovoiton sijaan.

Peesaan! Ajattelin samaa. Eivät ne lottovoitot aina sinne mene, missä niitä eniten tarvittaisiin ja arvostettaisiin.

 

:hug: Kohtalotoveri ilmottautuu :wave:

En jaksanut lukea vastauksia. Tiedän kokemuksesta mitä sieltä löytyy

Siis toki pahin kärki katkeruudesta hävisi ja tilanne on tasoittunut normaaliksi. Lapsi on nyt 2,5v. Mutta edelleen lapsettomuuden kokemus on osa identiteettiäni ja jaan sitä edelleen. Osaksi sen vuoksi, että lapsettomuudesta puhutaan julkisesti niin vähän.

Edelleen koen vihlaisun kun kuulen, että nainen, joka on sotkenut asiansa perinpohjin, ei koskaan käynyt töissä jne. ilmoittaa odottavansa 4. lasta 4. miehelle kun sattui näkemään kalsarit pyykkinarulla. Sanomattakin on selvää, että katkeruudesta ei kukaan ole ylpeä.

Uusi katkeruuden aihe minulla on se, etten saanut kokea "normaalin vauvan" vanhemmuutta. Meidän vauva huusi aina kun on hereillä täyttä kurkkua. Mutta se katkeruus on aivan eri luokkaa kuin lapsettomuuskokemus, joka osuu niin syvälle ihmisyyteen.

Nyt kun yritämme toista lasta niin tilanne on paljon helpompi. Jos toista ei tule niin se ei ole maailmanloppu ja elämän pilaaja. Surullista tietenkin, mutta olen jo äiti :heart: maailman ihanimmalle lapselle.

Kyllä se helpottaa. Muistan, että vauva-aikana oli tärkeää, että olin mukana suljetussa lapsettomien raskautuneiden nettiyhteisössä.

Mukavaa syksyä!

Hyvin usein hoidoilla saadut lapset ovat itkuisia. Ehkä äideiltä puuttuu jokin vaisto lohduttaa, ymmärtää, tulkita. Heillä on myös usein masennusta mutta sitä toki on muillakin.
Ehkä kaikkien ei vain ole tarkoituskaan saada lapsia, ennen he jäivätkin lapsettomiksi ja osasivat silti rakastaa toisten lapsia, ilman katkeruutta.
Aina ei mene tasan ne nallekarkit.

Just joo... täytyy sanoa, että tukka nousi pystyyn kun luin sun kirjoituksiasi. Ainakaan empatiaa ei ole sinulle kauhalla jaettu, vaikka lapsia onkin 5.

Voi olla, että "viiden äidin" itsetunto on kiinni lapsiluvusta. Se nostaa hänet omissa silmissään muiden yläpuolelle. Kertoo paljon henkisestä tasosta.

 

Tulipas paha mieli muutamasta tekstistä.

Koita tässä nyt sitten olla hyvä ihminen joka auttaa ja saa sitä kautta hyvän mielen, kun osa lapsettomista pitää minua kävelevinä munasarjoina/munasoluina. Klinikalla kovasti painotettiin sitä, miten munasolujen vastaanottajaparille tehdään selväksi se, ettei se lahjoittaja ole mikään kävelevä munasolukone, mutta ilmeisesti osa siltikin on ko. mieltä.

Toivottavasti nämä soluni jotka tästä kierrosta tulee, saa sellainen pari joka osaa ajatella minut luovuttajana, eli elävänä ihmisenä joka ei ole mikään kone.

Kärsin vuosia lapsettomuudesta. Hoitoja ja keskenmenoja oli. Nyt minulla on kaksi taivaan lahjaa kodissani, jotka saivat alkunsa luovutetuilla munasoluilla. Siitä hetkestä, kun ensimmäisen lapseni syliin sain, en enää ole ajatellut itseäni lapsettomana. Kun toista aloimme yrittämään, niin mieheni kanssa päätimme, että suremaan emme ala, mikäli ei onnistu, sillä meillä on jo esikoisen myötä 100% onni käynyt ja kaikki lisä on vain bonusta jo täydellisyyteen.

Mutta vielä sinulle Chef, olin hyvin kiitollinen munasolunluovuttajalle, joka pyyteettömästi kävi hoidoissa ei vain yhtä kertaa, vaan jopa kaksi kertaa, jotta saimme myös kuopuksemme. Kuitenkaan, en edes halua miettiä luovuttajaa muuna kun sukusolut luovuttaneena henkilönä, sillä lapset ovat vain ja ainoastaan meidän. Aivan samoin, kun en mieti sen enempää synnytyksessä apuna ollutta kätilöäkään, en myöskään mieti luovuttajaa. Enkä ymmärrä miksi minun pitäisi niin tehdä, sillä lapsemme todellakin ovat vain ja ainoastaan meidän?