Alkuperäinen kirjoittaja lapsettomuushoidoilla onnistuimme:
Alkuperäinen kirjoittaja Chala:
Olin katkera, välillä hyvinkin katkera, edelleen tavallaan tietyissä tilanteissa. Lapsettomuus on niin iso koettelemus ja kriisi että se jättää väistämättä jälkensä, on vain ihmisestä kiinni näkyykö se ulospäin ja miten paljon sen antaa vaikuttaa.
Itse en koskaan puhunut muille kuin miehelleni lapsettomuudesta enkä sen aiheuttamasta tuskasta. Nyt jälkeenpäin olen uskaltanut asiaa sivuta tutuimpien kanssa ja tiedusteluihin tulevaisuuden lapsitoiveista sanon suoraan 'jos vielä onnistuu, mikä ei niin itsestäänselvää ole'.
Ihmisten utelut, piikittelyt, tivaamiset miksi lapsia ei jo ole, muka hienovaraiset naureskelut vauvakuumeesta kun se ja se sukulainenkin sai jo kolmannen, kaikki ne muistutukset siitä miten hienoa oman lapsen saaminen on, eikö olisi jo meidänkin aika, satuttivat niin syvästi ettei tosikaan. En edelleenkään voi ymmärtää mikseivät ihmiset voi ymmärtää että ne ovat henkilökohtaisia asioita jotka eivät muille kuulu. Tänä päivänä on muutenkin niin paljon lapsettomuutta että kannattaisi todella miettiä kahteen kertaan mitä alkaa toisilta utelemaan.
Miksi lapsettomuuden tuskaa vähätellään? Miksi se on arvottomampi tuska kuin joku muu? Miksi yleensäkään suruja pitää vertailla kun ne eivät vertailukelpoisia ole? Miksi lapsettoman pitää anonyymillä vertaistukipalstallakin olla hiljaa koska mitäsnyttiläiset käyvät lukemassa lapsettomien kiukkuketjua ja kiskovat hunajamelonin perärööriin niistä hurjista henkilökohtaisista loukkauksista mitä siellä sanotaan?
Kaikesta siitä mitä itse olen kokenut, on eniten jälkensä jättänyt lapsettomuus. Se on muokannut minua eniten ihmisenä ja tulee varmasti kulkemaan mukana loppuelämäni. Muut kamalat kokemukset ja menetykset ovat tapahtumia joita ilman olisin mielelläni elänyt, mutta jotka ovat silti jotenkin helpompia käsitellä. Halu ja tarve lisääntyä on niin voimakas sisäänrakennettu vietti, ettei sitä vastaan pysty taistelemaan vaikka miten haluaisi. Jos se iskee, se iskee ja se on sitten menoa.
Kukaan joka on lapsensa helposti saanut, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu jos ei maailman luonnollisimpaan asiaan pysty. Sitä kokee olevansa ihmisenä, naisena, niin epäkelpo ja toimimaton että jo ajatuskin siitä että joku äidiksi haluamaton saa viidennen lapsensa kuuden abortin jälkeen oikeasti oksettaa. Onko ihme jos on katkera omalle mädälle ruholleen ja niille joille se itsestäänselvyys käy niin helposti kuin sen pitäisi eikä silti olla kiitollisia siitä mitä on saatu?
Erittäin hyvin kirjoitettu!! :flower:
Onneksi oli tämä fiksu teksti ja muutama muukin. Eikö meidän naisten tulisi olla ymmärtäväisiä ja empaattisia toisiamme kohtaan? Lapsettomien ja lapsellisten?
Ei pyörätuolissa istuva välttämättä jaksa ymmärtää, jos joku valittaa juosseensa maratoonin tänä vuonna 15 minuuttia huonommalla ajalla kuin viime vuonna. Kyllä hän varmasti ajattelee, että olisi nyt iloinen, kun voi kävellä ja juosta! Sama se on lapsettomien kohdalla, joskus tuntuu niin väärältä kun pikkuasioista valitetaan, vaikka inhimillistähän sekin tietysti on ja ihan ok!
Viiden lapsen äiti ei ainakaan halua ymmärtää lainkaan, miten iso kriisi lapsettomuus oikeasti on ja kuinka paljon ja syvälle se sattuu. Onko hän väsynyt vaativaan tehtävään viiden lapsen äitinä ja itse kadehtii jollakin tavoin lapsettomia, eikä ymmärrä siksi heidän negatiivisia tunteitaan? Tuntuu aivan absurdilta, mutta ehkä joku saattaa kadehtia meitä lapsettomiakin. Edelleenhän elää sitkeässä sekin myytti, että olemme itsekkäitä "uranaisia", jotka haluavat kehittää vain itseään ja elää itselleen, meillä on rahaa shoppailla ja omaa aikaa matkustella. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Lapsettomuushoidot nielevät tuhansia euroja ja on äärimmäisen raskasta elää toivon ja pettymyksen vuoristorataa vuodesta toiseen. Kuinka mielelläni minäkin luopuisin kaikesta tuosta, jos oman lapsen saisin, jota olen nyt kahdeksan vuotta yrittänyt. Toistaiseksi tuloksena vain yksi keskenmeno raskausviikolla 10. Meille lapsettomille lapsi ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan elämän suurin lahja ja armo. On aika fasistista ajatella, että olemme jotenkin huonompia tai sairaita ja siksi emme saa lapsia. Pitäisikö sydänleikkauksetkin jättää tekemättä ja syöpäpotilaat hoitamatta, koska luonto on niin tarkoittanut? Haloo, miettikääs vähän te jyrkimmät kirjoittajat!
Ikävä kyllä maailma ei ole oikeudenmukainen, eikä luonto tarkoituksenmukainen siinä, että antaisi lapsia aina sellaisille, jotka niitä "ansaitsevat". Pedofiilit, väkivaltaiset, alkoholistit, huumeidenkäyttäjät, emotionaalisesti kylmät saavat lapsia. Monet todella äideksi ja isiksi syntyneet perhekeskeiset lapsirakkaat ihmiset eivät koskaan. He jotka antaisivat aikansa ja kaiken rakkautensa lapselleen jäävät niitä ilman.
Lapsettomuudessa todellakin surraan jotakin sellaista, mitä koskaan ei ole ollutkaan. Samalla tavoin kuin pyörätuolissa syntymästään lähtien istunut voi surra katsoessaan muiden kävelevän ja juoksevan. Se on silti oikea suru, syvimpiä mitä ihminen voi kohdata elämässään. Psykiatriassa lapsettomuus rinnastetaan lähiomaisen kuoleman menetykseen liittyvään suruun, yhteen suurimmista elämänkriiseistä. Biologisina ja sosiaalisina olentoina meihin naisiin on pikkutytöstä lähtien rakennettu vahva tarve jatkaa sukua ja saada omia lapsia. Se on meidän geeneissä ja ne unelmat ovat rakentuneet lapsuuden nukkeleikeistä lähtien. On raskasta katsoa vierestä kun toiset naiset elävät todeksi omia unelmia. Koko elämän käsikirjoitus menee uusiksi ja lapsettomuus järkyttää ihmisen koko minuutta, naiseutta ja seksuaalisuutta sen perusteita myöten ja käsitystä oman elämänsä tarkoituksesta ja hallinnasta. Äitiys on sillä tavoin koodattu meihin naisina, biologisina olentoina. Kulttuurissamme naisen arvo hyvin pitkälti vielä liittyy äitiyteen, eikä sitä pääse pakoon missään. Kun näkee suloisia lapsia ja äidin ja lapsen välistä rakkautta, kuuntelee loputtomia puheita perhe-elämästä, väkisinkin miettii, miksi muut, miksi en minä. Silti minäkin suon muille heidän onnensa ja olen onnellinen heidän puolestaan. Silti olen usein samaan aikaan loputtoman surullinen.
Kaikki tämä aiheuttaa kateutta ja katkeruutta. Mutta se ei ole pahaa kateutta, joka tahtoisi muilta pois heidän onnensa. Se on katkeruutta elämän armottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Surutyöhön kuuluu erilaisia vaiheita, niin lapsettomuuskriisiinkin. Hoidoissa käyvä, lapsettomuuden akuuttivaihetta elävä tai niistä vielä henkisesti toipuva nainen - esimerkiksi jo lapsen saanut - saattaa vielä olla niin surutyönsä keskellä, että tuntee vihaa ja katkeruutta. Kaikki nämä tunteet ovat normaaleja ja hyväksyttäviä. ERI ASIA ON MITEN NE NÄYTTÄÄ. Itse en esimerkiksi koskaan kosta muille tai näytä näitä tunteitani, kärsin niistä itsekseni ja puhun niille lähimmille, jotka ymmärtävät. Katkeruuskin menee useimmilta lapsettomaksi jääviltä ohi, kun vuosia kuluu ja he ovat prosessoineet asiaa riittävästi. Tietty suru jää tietysti loppuelämäksi, koska lapsettomat menettävät myös isovanhemmuuden ja kuka heitä käy vanhoina ja sairaina katsomassa?
Lapsettomien kipakkuus ja kärkevät kommentit voivat monesti olla itsepuolustusta, johtua siitä, että lähiympäristö on niin ymmärtämätön, kova ja kommentoi typeriä, kuten nyt tämä viiden lapsen äiti.
On totta että elämässä on muitakin suruja. Myös lapsettomilla. Itse olen elänyt aika kovan elämän: olen kokenut vuosien nuuruusliiton alkoholistin kanssa, eron, lähihoitajana olemisen, isälläni on syöpä, entisen poikaystäväni lapsi oli vakavasti vammainen, sain keskenmenon, jne. Kuitenkin kaikista näistä kriiseistä ja suruista lapsettomuus on ollut syvimmin itseäni järkyttänyt asia ja kipein elämänkriisi.
Koitan silti ymmärtää muita heidän ongelmissaan ja olla empaattinen heidän suruissaan. Elämä ei ole surukilpailua. Eikä kukaan voi määrätä mitä saa surra, kuinka paljon ja onko oikeus olla katkera vai ei ja kenen suru on suurempi tai oikeampi kun toisen. Ja olen ikuisesti kiitollinen lapsellisille ystävilleni ja vanhemmilleni sekä anopilleni, jotka itse vanhempina ovat halunneet minua ja miestäni ymmärtää ja kuunnella.
Vähän ymmärrystä odottaisin teiltäkin äidit.