En ole tärkeä kenellekään tai en ainakaan tunne olevani

[vierailija]

Havahduin tähän tunteeseen vasta äskettäin, että minä en ole ollutkaan koskaan tärkeä kellekään, varsinkaan omana itsenäni tai sinä kuka olen. Itselleni taas en ole yhtään mitään, kun koen, että jos haluan kuvitteellista tunnetta siitä, että olen tärkeä, minun on elettävä siten, että muilla on kivaa, ja aivan sama miltä minusta itsestäni tuntuu.
Hankin lapsiakin varmaan (tiedostamattani) tunteakseni itseni tärkeäksi, vaikka sitä en siis mielestäni lapsillenikaan ole ollut, kiitos mieheni suhtautumisen. Miehelle lapset ovat olleet kaikki minun edellänikin, lastenkaan ei le tarvinnut minua kunnioittaa, koska enhän nyt toki ole yhtä tarkeä kuin lapsemme!
Joten en koe olevani tärkeä heillekään.
Vaikea tietää, mitä tässä pitäisi oikein tehdä... että alkaisi edes joskus tuntua sille, että on jollekin tärkeä, tai edes itselleen.
Vanhemmillenikaan en ollut tärkeä, tajuan senkin nyt, vaikka olenkin jo kauan ajatellut, että he olivat ihan paskoja omalla tavallaan kumpikin. Äiti varsinkin, koska hän teeskenteli, että hänelle olen tärkeä, ja myös siksi, että hän valehteli siitäkin, että olen isälleni tärkwämpi, kuin oikeasti olenkaan, ja kun "totuus" alkoi valjeta, suhtautui suruuni vain tyyliin, että "mitäs sitten odptit"? No, just sitä, mistä sä mulle valehtelit, saatanan bitch, jne.

 

[vierailija]

Äitini varmaan luulee, ettei hänkään ole koskaan ollut minulle tärkeä, no, katselkoot peiliin vaan se saatanan siitetty, jos kohtelee lastaan kuin paskaa, niin mitä sitten kuvittelee? Että lapsi pursuaisi jotakin kiitollisuutta vai? En todellakaan pursunnut, vaan katkeruutta.
Äiti ei ole ollut minulle ihmisenä koskaan tärkeä, huolehtijana toki kyllä, mutta sen roolin tai homman olisi voinut hoitaa aivan kuka tahansa, ja vielä häntä paremminkin, jos olisin saanut kokea olevani sille jollekulle toiselle tärkeä.

 

[vierailija]

Äitini ei ole minulle yhtään mitään, hän ei ole minulle tärkeä, enkä minäkään ole koskaan kokenut olevani sitä hänelle. Nytkään kun minä en ole soitellut hänelle puoleen vuoteen, ei hän ole soittanut kertaakaan.
Lapsenlapsia ei välitä nähdä, ilmeisesti epäilee, ettei ole heillekään tärkeä, no, ei kyllä olekaan, minun mieheni ei pidä äitiäni lapsillemme tärkeänä, koska hänen äitinsä taas oli skitsofreenikko, niin eihän miehelle tuollaiset asiat, kuten äidit, herätä myöskään varmaan mitään kiitollisuutta.

 

[vierailija]

Mutta minulla on onneksi rahaa, ja sen turvin minä voin perseillä sekä miehelle, että äidilleni aivan kuten minua huvittaa, koska he ovat ahneina pässeinä perässäni rahojeni takia. Haluavat minulta taloudellista apua, ryömikööt ensin maassa edessäni, niin katsotaan, paljonko siitä taas "apua" lohkeaa. Vai lohkeaako.
ap

 

[vierailija]

Minä perin isoäidiltäni noin vain 200 000e, vaikka hän oli vielä elossa. Sen kaiken lisäksi, mitä olin sitä ennen varallisuuden muodossa saanut, arvo tuotakin enemmän.

 

[vierailija]

Ei ole lapsen tehtävä kertoa äidilleen, että tämä on lapselle tärkeä, siinä äitini on ollut aivan sairas ilmeisesti omista traumoistaan ja lähtökohdistaan johtuen (ehkä tiedostamattaan odottaessaan) odottaesaan sitä.
On ollut täysin kohtuutonta olla katkera MINULLE siitä, ettei ole tuntenut ilmeisesti itsensä olleen minulle kovinkaan tärkeä. Sen tunteen luominen lapselle olisi anteeksi kyllä nyt vaan, ÄIDIN tehtävä. Jos äiti on ankara ja ikävä lastaaan kohtaan, miksi lapsi hellisi äidille sellaista tunnetta, että tämä on lapselle tärkeä, kun äiti siinä itseasiassa vahingoittaa lapsen kehitystä? Tahtomattaan, varmaankin, ja siksi, kun emme ole täydellisiä, mutta aivan, lapsi on lapsi, ei joku täydellisyyden airut, jonka sinä, saatanan narsisti, olet sattunut kupeistasi mualimaan pyöräyttämään, koska olet jotakin niin ihmeellistä. Ei, vaan lapsi tarvitsee äidin, jolle ei ole vittu saatana epäselvää, että on tärkeä lapselleen JA kohtelee lasta rakkaudella. Sitä minun äitini ei minulle ollut.
ap

 

[vierailija]

Mä kuvittelin olevani ihan ehjä ihminen, kätsin kyllä masennuksesta, mutta ajattelin, ettei se minun eheyteeni vaikuta tai siitä kerro, mutta nyt mietin, olenko KIITOS ÄITINI, EI ITSENI, niin rikki, etten enää koskaan parane, ja saa kokea ihmissuhteita, joissa voisin aidosti kokea itseni muille tärkeäksi, ja heidät tärkeiksi minulle? Jos minun koko lapsuuteni, nuoruuteni ja puolet aikuisuudestani ajan, minua on kusetettu sillä, että olen muka tärkeä, vaikka todellisuudessa en ole sitä ollut. (Kuin miellyttämällä toisia ja tekemällä sellaista, minkä HE hyväksyvät.) Kunhan mietin. En oleta kenenkään täällä kokeneen ja käyneen läpi elämässään mitään vastaavaa, nin että osaisi samaistua ja tietäisi miten siitä pääsee yli ja mikä helpottaa tuntemuksia, oloa, mieltä ja vointia.
ap