Noniin, tässä nyt paljon omanapailua tiedossa näin alkuun heti:
Toista lasta tässä nyt odotellaan rv 20+6 jos en hirveän väärin laskeskele. Eilen käytiin rakenneultrassa ja poikaa sieltä nyt uumoillaan tulevaksi
esikoinen on tuollainen 2,5 vuotias tyttö joten naureskelin ukolle, että enää puuttuu kultainennoutaja ja oma talo niin on idyllit kasassa sitten poikaoloja mulla on ollutkin, on ollut sen verran helpompi raskaus pahoinvointien osalta tämä kuin edellinen. (Esikoisen kanssa oksensin 16 viikkoa, tällä kertaa olen oksentanut yhden kerran). Muutenkin ollut hyvin erilainen. Väsymykset oli ensimmäisellä kolmanneksella ihan tajuttomat ja itku on ollut herkässä jne. Eikä asiaa ole helpottanut esikoisen vuodenvaihteen kieppeillä alkanut uhmakaan. Kyllä on poltettu päreitä pariin otteeseen neidin kanssa ei voi muuta sanoa. Nyt on pari viikkoa ollut pääasiassa olojen puolesta helpompaa, eikä ole pinnakaan ollut sitten ihan niin kireällä vaikka tyttö nappeja usein paineleekin
Synnytyksestä olitte vissiin myöskin puhuneet. Mulla ensimmäinen synnytys oli omasta mielestäni helppo vaikka toipuminen siitä vei kuukausia (tai kokonaan en ole koskaan toipunutkaan). Itse synnytys käynnistyi esikoisen kanssa rv 40+1, joskin epäsäännöllisen säännöllisesti oli supistellut jo useamman päivän. Aamu kuudelta heräsin säännöllisiin supistuksiin ja 16:38 oli tyttö ulkona, eli n. 10,5h rupeama oli. Mielestäni tosi hyvä aika, ei yhtään liian hidas tai nopea. Kivunlievityksinä käytin ilokaasua ja epiduraalia eikä ole kummastakaan valittamista. Ilokaasu vei tosi hyvin ne supistusten terät pois sen tietyn aikaa ja epiduraalin ansiosta en tuntenut supistuksia ollenkaan. Ponnistuksentarve ei minulla hävinnyt vaan tunsin kyllä kun tuli aika ponnistaa ponnistusvaihe kesti 15 minuuttia. Synnytyksen jälkeen naureskelin kätilölle, että "täähän oli helppoa", mutta mulla ne vaikeudet olikin vasta edessäpäin
Eli ensinnäkään se vaadittu pissaaminen synnytyksen jälkeen ei onnistunut vaan pitkällisen yrittämisen jälkeen (sisältäen pyörtymisen kätilön kaulalle) jouduttiin katedroimaan (miten se kirjoitetaan?). Myös hemoglobiini tippui johonkin alle 80iin ja punasoluja sain 2pss, vaikka siis itse synnytyksessä en verta juuri menettänyt. Varsinainen helvetti alkoi vasta kun epi lakkasi vaikuttamasta ja järkyttävät liitoskivut tulivat (niitähän ei mulla raskausaikana ollut ollut). Ekoina viikkoina en pystynyt edes kylkeä sängyssä kääntämään ja ihan kaikki pienikin liikkuminen tuotti tuskaa. Ei tuntunut eppari-tikit yhtään missään tuon rinnalla! Kärvistelin kipujen kanssa yli 4kk ja neuvolassa sanottiin aina vaan, että "kyllä ne ajan myötä ohi menee". Si-tukivyö kyllä helpotti vauvanhoitoa, mutta oli päiviä kun itkin ja kävelin seiniä pitkin ja soittelin sukulaisia ja ystäviä hoitoavuksi. Lopulta kyllästyin siihen ja soitin ajan omalääkärille. Omalääkäri huudahti heti, että miten tälle ei ole tehty mitään kun noiden pitäisi loppua viimeistään 2 viikkoa synnytyksestä! (niin..) ja sain panacod-reseptin sekä lähetteen fysioterapiaan lääkkeet aika pitkälti ovat jääneet tuonne kaappiin, mutta fysioterapiasta oli hurkasti apua! Parissa kuukaudessa kivut pääasiassa lähtivät ja tukivyön käytön pystyin lopettamaan. Ihan siis alueen lihaksia vahvistamalla vaan. Kun olisi joku aiemmin osannut jo neuvoa! Sen verran on kuitenkin vaivaa jäänyt, että jos tulee rehkittyä tai kuntoiltua kovasti jonakin päivänä niin lantio jomottelee sitten päivän-pari vastalahjaksi.
Nyt sitten toista synnytystä odottaessa eniten mietityttää, että mihinköhän kuntoon ne liitokset nyt menee kun nyt jo pari viikkoa nivuset ovat olleet aika kipeänä, varsinkin iltaisin ja öisin. Jalkojen nostaminen ja kyljen kääntö tuskaista ja kävelen kuin ankka (=vinoja katseita parilta huomattavasti pidemmällä raskaana olevalta ihmisten ilmoilla kun eihän tällaisen mahan kanssa vielä voi olla vaikea kävellä...) Venyttelyä ja lihaksia olen yrittänyt tehdä, mutta vähän ristiriitaiset fiilikset että onko siitä mitään apua. Tukivyöstä ei vielä ole ollut apua kun kipuilu on toistaiseksi nivuspainoitteista vaikka liitoksetkin lonksuu välillä ihan kiitettävästi.
Neuvola meillä on 24.4 seuraavan kerran ja otan nämä kyllä esille siellä ehdottomasti, oon miettiny myös olisko mahdollista käydä ihan siellä sairaalassakin jonkun asiantuntevan tmv kanssa tuosta puhumassa, mutta neuvolalääkärikin voisi ehkä olla passeli kohde. Tuo neuvolan terkka on aika ulalla tästä ollut aina niin en usko hänen paljoa pystyvän auttamaan. Kun koskaan ei ole kukaan osannut sanoa, miksi ne ylipäänsä tuli ne kivut mulle kun esikoinen oli syntymäpainoltansakin vain 2605g eli luulisi lantiostakin menevän heittämällä läpi. Tosin en itsekään mikään iso ihminen ole.
Nyt kun tähän syntymäpainoon päästiin niin meillähän on ihan suvussa pienet vauvat (äitini, minä, siskoni, minun lapsi ja siskon lapsi kaikki alle 3kg syntyessä), mutta esikoinen sai sairaalasta diagnoosin "sikiön hidas painon ja pituuden kasvu" kokonsa vuoksi. Siskoni joutui juuri alkuvuodesta juoksemaan lopouraskauden 2krt/vk ultrassa ja sykekäyrässä lapsen pienen koon vuoksi ja lopulta synnytys käynnistettiin sen koon takia rv 38, lapsi oli 1970g syntyessään. Muuten kyllä voi erinomaisesti itsellä on edessä ultra joskus rv 30 tienoilla vielä vauvan kasvun seuraamiseksi ja pelkään joutuvani samaan rumbaan kuin siskoni jos/kun he siellä huomaavat ettei tämäkään ihan keskikäyrillä varmaan kasva. En kyllä aio suostua siellä niin usein juoksemaan, olisi tosi vaikea esikolle hoitajaa löytää noin usein ja muutenkin olen sitä mieltä, että kun lääkäritkin todenneet tämän olevan ihan perinnöllistä eikä ole aiemminkaan koosta huolimatta vauvoilla mitään hätää ollut niin en ala siellä turhaan juoksemaan. Ihan viimeinen on se että synnytyksen käynnistykseen suostuisin, sen verran kipeämmältä se käynnistetty kuulostaa ja kun on esikkokin terveenä luonnollisesti ulos tullut.. Jos siis mitään hälyttävää ei selviä, mutta pelkän koon takia en ala pompoteltavaksi.
Nyt varsinkin uudelleensynnyttäjät oletteko te miettinyt miten kerkiätte sairaalaan saakka kun synnytys käynnistyy? Mä olen jostain syystä ihan vakuuttunut että en kerkiä sairaalaan saakka, ja vaikka kerkiäisinkin niin en kerkiä saada puudutuksia tjtn. Varsinkin kun lueskelee miten paljon nopeampi monella on ollut toinen synnytys verrattuna ensimmäiseen niin huhhuh.. Viimeksi mulla meni joku 4h ennenkuin olin sairaalassa siitä kun niihin supistuksiin heräsin, johtuen siitä että niitä kellottelin ensin ja seurasin että lähteekö ne hiipumaan sen pari tuntia. Tällä kertaa pitää siis vielä hoitaja saada esikoiselle paikalle tmv ennenkuin voi mihinkään lähteä ja mistäs sen saa jos synnytys käynnustyykin yöllä!? No nyt meillä on sentään oma auto ja hätätapauksessa mies heittää mut laitokselle ja lähtee esikoista jonnekin heittämään sitten, mutta olisi tietty kiva mies saada mukaan tälläkin kertaa nyt kun on vielä naistenklinikka rempassa ja kaikki tule pk-seudulla kättärille (tai jorviin?) niin mitäs sitten jos se sairaala onkin täynnä ja mun pitää lähteä jonnekin hevon ties minne synnyttämään? Ja synnytänkin matkalle? Oon miettiny, että lähen laitokselle (/ soitan lapsenhoitajalle jne) heti ekasta supistuksesta ja käyn siellä sitten mielummin vaikka 15 kertaa turhaan kuin synnytän matkalle tai jotain Tältä kannalta se käynnistetty olisi kyllä parempi jos asiaa ajattelee.. En usko, että kuolisin ilman puudutuksia synnyttämiseen, mutta kyllä se kipu pelottaa kun niin helpolla pääsin esikoisen kanssa + pelottaa miltä tuo lantio tuntuu kun siitä puskee jotain läpi kun se on muutenkin niin lonksuva, kipeä ja "tuhoutunut". Satunnaisesti olen jopa miettinyt olisiko sektio mun tapauksessani perusteltu (kun pelottaa että ne liitoskivut ja ongelmat kasvaa potenssiin tujat uuden synnytyksen myötä), mutta tuskimpa Miksi mä edes uskalsin lähteä tähän toista kertaa? Kyllä täytyy olla hullu voi että..
Toista lasta tässä nyt odotellaan rv 20+6 jos en hirveän väärin laskeskele. Eilen käytiin rakenneultrassa ja poikaa sieltä nyt uumoillaan tulevaksi
esikoinen on tuollainen 2,5 vuotias tyttö joten naureskelin ukolle, että enää puuttuu kultainennoutaja ja oma talo niin on idyllit kasassa sitten poikaoloja mulla on ollutkin, on ollut sen verran helpompi raskaus pahoinvointien osalta tämä kuin edellinen. (Esikoisen kanssa oksensin 16 viikkoa, tällä kertaa olen oksentanut yhden kerran). Muutenkin ollut hyvin erilainen. Väsymykset oli ensimmäisellä kolmanneksella ihan tajuttomat ja itku on ollut herkässä jne. Eikä asiaa ole helpottanut esikoisen vuodenvaihteen kieppeillä alkanut uhmakaan. Kyllä on poltettu päreitä pariin otteeseen neidin kanssa ei voi muuta sanoa. Nyt on pari viikkoa ollut pääasiassa olojen puolesta helpompaa, eikä ole pinnakaan ollut sitten ihan niin kireällä vaikka tyttö nappeja usein paineleekin Synnytyksestä olitte vissiin myöskin puhuneet. Mulla ensimmäinen synnytys oli omasta mielestäni helppo vaikka toipuminen siitä vei kuukausia (tai kokonaan en ole koskaan toipunutkaan). Itse synnytys käynnistyi esikoisen kanssa rv 40+1, joskin epäsäännöllisen säännöllisesti oli supistellut jo useamman päivän. Aamu kuudelta heräsin säännöllisiin supistuksiin ja 16:38 oli tyttö ulkona, eli n. 10,5h rupeama oli. Mielestäni tosi hyvä aika, ei yhtään liian hidas tai nopea. Kivunlievityksinä käytin ilokaasua ja epiduraalia eikä ole kummastakaan valittamista. Ilokaasu vei tosi hyvin ne supistusten terät pois sen tietyn aikaa ja epiduraalin ansiosta en tuntenut supistuksia ollenkaan. Ponnistuksentarve ei minulla hävinnyt vaan tunsin kyllä kun tuli aika ponnistaa
ponnistusvaihe kesti 15 minuuttia. Synnytyksen jälkeen naureskelin kätilölle, että "täähän oli helppoa", mutta mulla ne vaikeudet olikin vasta edessäpäin Eli ensinnäkään se vaadittu pissaaminen synnytyksen jälkeen ei onnistunut vaan pitkällisen yrittämisen jälkeen (sisältäen pyörtymisen kätilön kaulalle) jouduttiin katedroimaan (miten se kirjoitetaan?
). Myös hemoglobiini tippui johonkin alle 80iin ja punasoluja sain 2pss, vaikka siis itse synnytyksessä en verta juuri menettänyt. Varsinainen helvetti alkoi vasta kun epi lakkasi vaikuttamasta ja järkyttävät liitoskivut tulivat (niitähän ei mulla raskausaikana ollut ollut). Ekoina viikkoina en pystynyt edes kylkeä sängyssä kääntämään ja ihan kaikki pienikin liikkuminen tuotti tuskaa. Ei tuntunut eppari-tikit yhtään missään tuon rinnalla! Kärvistelin kipujen kanssa yli 4kk ja neuvolassa sanottiin aina vaan, että "kyllä ne ajan myötä ohi menee". Si-tukivyö kyllä helpotti vauvanhoitoa, mutta oli päiviä kun itkin ja kävelin seiniä pitkin ja soittelin sukulaisia ja ystäviä hoitoavuksi. Lopulta kyllästyin siihen ja soitin ajan omalääkärille. Omalääkäri huudahti heti, että miten tälle ei ole tehty mitään kun noiden pitäisi loppua viimeistään 2 viikkoa synnytyksestä! (niin..) ja sain panacod-reseptin sekä lähetteen fysioterapiaan lääkkeet aika pitkälti ovat jääneet tuonne kaappiin, mutta fysioterapiasta oli hurkasti apua! Parissa kuukaudessa kivut pääasiassa lähtivät ja tukivyön käytön pystyin lopettamaan. Ihan siis alueen lihaksia vahvistamalla vaan. Kun olisi joku aiemmin osannut jo neuvoa! Sen verran on kuitenkin vaivaa jäänyt, että jos tulee rehkittyä tai kuntoiltua kovasti jonakin päivänä niin lantio jomottelee sitten päivän-pari vastalahjaksi. Nyt sitten toista synnytystä odottaessa eniten mietityttää, että mihinköhän kuntoon ne liitokset nyt menee kun nyt jo pari viikkoa nivuset ovat olleet aika kipeänä, varsinkin iltaisin ja öisin. Jalkojen nostaminen ja kyljen kääntö tuskaista ja kävelen kuin ankka (=vinoja katseita parilta huomattavasti pidemmällä raskaana olevalta ihmisten ilmoilla
kun eihän tällaisen mahan kanssa vielä voi olla vaikea kävellä...) Venyttelyä ja lihaksia olen yrittänyt tehdä, mutta vähän ristiriitaiset fiilikset että onko siitä mitään apua. Tukivyöstä ei vielä ole ollut apua kun kipuilu on toistaiseksi nivuspainoitteista vaikka liitoksetkin lonksuu välillä ihan kiitettävästi.Neuvola meillä on 24.4 seuraavan kerran ja otan nämä kyllä esille siellä ehdottomasti, oon miettiny myös olisko mahdollista käydä ihan siellä sairaalassakin jonkun asiantuntevan tmv kanssa tuosta puhumassa, mutta neuvolalääkärikin voisi ehkä olla passeli kohde. Tuo neuvolan terkka on aika ulalla tästä ollut aina niin en usko hänen paljoa pystyvän auttamaan. Kun koskaan ei ole kukaan osannut sanoa, miksi ne ylipäänsä tuli ne kivut mulle kun esikoinen oli syntymäpainoltansakin vain 2605g eli luulisi lantiostakin menevän heittämällä läpi. Tosin en itsekään mikään iso ihminen ole.
Nyt kun tähän syntymäpainoon päästiin niin meillähän on ihan suvussa pienet vauvat (äitini, minä, siskoni, minun lapsi ja siskon lapsi kaikki alle 3kg syntyessä), mutta esikoinen sai sairaalasta diagnoosin "sikiön hidas painon ja pituuden kasvu" kokonsa vuoksi. Siskoni joutui juuri alkuvuodesta juoksemaan lopouraskauden 2krt/vk ultrassa ja sykekäyrässä lapsen pienen koon vuoksi ja lopulta synnytys käynnistettiin sen koon takia rv 38, lapsi oli 1970g syntyessään. Muuten kyllä voi erinomaisesti
itsellä on edessä ultra joskus rv 30 tienoilla vielä vauvan kasvun seuraamiseksi ja pelkään joutuvani samaan rumbaan kuin siskoni jos/kun he siellä huomaavat ettei tämäkään ihan keskikäyrillä varmaan kasva. En kyllä aio suostua siellä niin usein juoksemaan, olisi tosi vaikea esikolle hoitajaa löytää noin usein ja muutenkin olen sitä mieltä, että kun lääkäritkin todenneet tämän olevan ihan perinnöllistä eikä ole aiemminkaan koosta huolimatta vauvoilla mitään hätää ollut niin en ala siellä turhaan juoksemaan. Ihan viimeinen on se että synnytyksen käynnistykseen suostuisin, sen verran kipeämmältä se käynnistetty kuulostaa ja kun on esikkokin terveenä luonnollisesti ulos tullut.. Jos siis mitään hälyttävää ei selviä, mutta pelkän koon takia en ala pompoteltavaksi.Nyt varsinkin uudelleensynnyttäjät oletteko te miettinyt miten kerkiätte sairaalaan saakka kun synnytys käynnistyy? Mä olen jostain syystä ihan vakuuttunut että en kerkiä sairaalaan saakka, ja vaikka kerkiäisinkin niin en kerkiä saada puudutuksia tjtn. Varsinkin kun lueskelee miten paljon nopeampi monella on ollut toinen synnytys verrattuna ensimmäiseen niin huhhuh.. Viimeksi mulla meni joku 4h ennenkuin olin sairaalassa siitä kun niihin supistuksiin heräsin, johtuen siitä että niitä kellottelin ensin ja seurasin että lähteekö ne hiipumaan sen pari tuntia. Tällä kertaa pitää siis vielä hoitaja saada esikoiselle paikalle tmv ennenkuin voi mihinkään lähteä ja mistäs sen saa jos synnytys käynnustyykin yöllä!? No nyt meillä on sentään oma auto ja hätätapauksessa mies heittää mut laitokselle ja lähtee esikoista jonnekin heittämään sitten, mutta olisi tietty kiva mies saada mukaan tälläkin kertaa
nyt kun on vielä naistenklinikka rempassa ja kaikki tule pk-seudulla kättärille (tai jorviin?) niin mitäs sitten jos se sairaala onkin täynnä ja mun pitää lähteä jonnekin hevon ties minne synnyttämään? Ja synnytänkin matkalle? Oon miettiny, että lähen laitokselle (/ soitan lapsenhoitajalle jne) heti ekasta supistuksesta ja käyn siellä sitten mielummin vaikka 15 kertaa turhaan kuin synnytän matkalle tai jotain Tältä kannalta se käynnistetty olisi kyllä parempi jos asiaa ajattelee.. En usko, että kuolisin ilman puudutuksia synnyttämiseen, mutta kyllä se kipu pelottaa kun niin helpolla pääsin esikoisen kanssa + pelottaa miltä tuo lantio tuntuu kun siitä puskee jotain läpi kun se on muutenkin niin lonksuva, kipeä ja "tuhoutunut". Satunnaisesti olen jopa miettinyt olisiko sektio mun tapauksessani perusteltu (kun pelottaa että ne liitoskivut ja ongelmat kasvaa potenssiin tujat uuden synnytyksen myötä), mutta tuskimpa Miksi mä edes uskalsin lähteä tähän toista kertaa? Kyllä täytyy olla hullu voi että..