K
"Kerttu"
Vieras
Ja heti alkuun, älkää ottako tätä tekstiä liian vakavasti. Nämä ovat vaan asioita joita välillä mieleen putkahtaa ja osasta tehdään monikkoäitien kanssa vitsejä. Toisaalta miksei näitä voisi vakavastikin ottaa 
Minulla on 3v esikoinen ja 1½v kaksoset. Ja olen alkanut miettimään, miten paljon rankempi onkaan lapsuus kaksosena kuin yksösenä.
Ensiksi raskausaika. Heti kun liikkumaan pystyy, potkitaan ja huidotaan. Sen sijaan, että saisi rauhassa kasvaa ja kehittyä, joutuu reakoimaan suurempaan ärsyketulvaan kuin yksönen.
Synnytys. Uskon, että kaksoset aistivat ja tiedostavat jollain tasolla, että heidän lähellään on toinen samankaltainen olento. Synnytys on yksösellekin stressaava kokemus. Kaksonen joutuu silloin varoittamatta eroon tutusta sisaruksestaan ja ensimmäistä kertaa kohtaamaan yksin uuden asian. Odotusaikana uudet äänet ja tuntemukset on koettu yhdessä. Miltä tuntuu B-vauvasta joka yht äkkiä huomaa olevansa tutussa paikassa mutta yksin. (Ensimmäinen erokokemus) Miltä tuntuu pienestä kun ei vierellä olekaan sitä potkivaa ja huitovaa kaksosta? Miten avaralta ja tyhjältä maailma mahtaa tuntua.
Pienestä pitäen kaksonen joutuu kokemaan enemmän eroja ja pieniä hylkäämisiä kuin yksönen.
Aamulla äiti kävelee ohi ja nostaakin sisaruksen sängystä, vie hänet olohuoneeseen. Jättää yksin sänkyyn huhuilemaan. Ja toisaalta juuri kun olet päässyt äidin syliin, äiti laskeekin olohuoneen lattialle ja jättää (hakeakseen toisen).
Meillä on sisältä autoon matkaa 20m, joten pakkasilla olen kantanut heidät yksitellen autoon. Liukkaalla kelillä en muutenkaan uskalla kahta painavaa kaukaloa kantaa yhtä aikaa.
Miltä tuntuu pienestä jäädä yksin kerrostalon aulaan, kun äidin selkä loittonee ja ovi sulkeutuu. Odottaa useamman minuutin yksin.
Ja miltä tuntuu kun äiti kantaa autoon, laittaa vyöt kiinni nopeasti eikä ehdi jäädä lepertelemään, vaan paiskaa oven kiinni ja jättää yksin useammaksi minuutiksi.
Sama lyhyt hylkääminen toistuu aina, kun kuljetaan ovista. Toinen joutuu jäämään yksin oven taakse vuorollaan. Varsinkin virastojen ja neuvolan raskaiden tuplaovien kohdalla on liian hankalaa yrittää taitella sisään yhtä aikaa kaikkien kanssa. Joka neuvola käynnillä joutuu toinen odottamaan ulkona oven takana, kun äiti kantaa toisen odotusaulaan ja hylkää hänet hetkeksi, hakeakseen toisen.
Kun sanotaan, että pienen psyykkeelle on parempi vaunuissa kulkea siten, että näkee äidin, koska ei kestä erossa oloja. Niin mitä tekevätkään pienen mieleen nämä tuhannet pienet yksin jättämiset, vieraaseen paikkaan hylkäämiset, yksin olo...
Miten kova paikka se onkaan pienelle, joka on tottunut että kaksonen on aina paikalla ja hänen kaveri, yht äkkiä onkin kiinnostunut muista. Miten hämmentyneen ja pelokkaan näköinen onkaan pieni kaksonen, jonka toinen puolisko viilettää muiden lasten perässä. Ja hän arempana ja ujompana on jäänyt yksin. Uskaltamatta lähteä sisaruksen perään, koska aristelee muita lapsia ja kuitenkin kovasti kaipaa kaksostaan, yhtä elämänsä tärkeintä ihmistä.
Ei yksösen tarvitse kokea tulleensa hylätyksi, jos ei uskalla leikkiä muiden kanssa.
Miten kovasti äiti joutuukaan muistuttamaan ihmisiä, että kaksosetkin ovat yksilöitä ja siten heitä tulisi kohdella. Kun heidät helposti niputettaisiin ja kohdeltaisiin yksikkönä. Kaksosena oman itsensä löytäminen, muiden niputtaessa sinut kaksossirarukseen, on haastavaa.
Tätä voisi varmaan jatkaa loputtomiin. En ole vielä maininnut siitä kuinka heti pienestä on pakotettu odottamaan nälkäisenä omaa vuoroa. Tai miten usein äiti ei otakaan syliin, kun ei mahdu. Miten ei ole vauvana saanut nauttia vauvantahtisuudesta... Usein vain kuulee vieraiden kommentoivan, miten mukavaa olisi jos olisi kaksonen. Elämä on monen mielestä helpompaa, kun on aina kaveri. Minua on vain alkanut epäilyttämään, että ei se elämä sen helpompaa ole. Kaksosena ne haasteet vain ovat erilaisia kuin yksösenä.
Minulla on 3v esikoinen ja 1½v kaksoset. Ja olen alkanut miettimään, miten paljon rankempi onkaan lapsuus kaksosena kuin yksösenä.
Ensiksi raskausaika. Heti kun liikkumaan pystyy, potkitaan ja huidotaan. Sen sijaan, että saisi rauhassa kasvaa ja kehittyä, joutuu reakoimaan suurempaan ärsyketulvaan kuin yksönen.
Synnytys. Uskon, että kaksoset aistivat ja tiedostavat jollain tasolla, että heidän lähellään on toinen samankaltainen olento. Synnytys on yksösellekin stressaava kokemus. Kaksonen joutuu silloin varoittamatta eroon tutusta sisaruksestaan ja ensimmäistä kertaa kohtaamaan yksin uuden asian. Odotusaikana uudet äänet ja tuntemukset on koettu yhdessä. Miltä tuntuu B-vauvasta joka yht äkkiä huomaa olevansa tutussa paikassa mutta yksin. (Ensimmäinen erokokemus) Miltä tuntuu pienestä kun ei vierellä olekaan sitä potkivaa ja huitovaa kaksosta? Miten avaralta ja tyhjältä maailma mahtaa tuntua.
Pienestä pitäen kaksonen joutuu kokemaan enemmän eroja ja pieniä hylkäämisiä kuin yksönen.
Aamulla äiti kävelee ohi ja nostaakin sisaruksen sängystä, vie hänet olohuoneeseen. Jättää yksin sänkyyn huhuilemaan. Ja toisaalta juuri kun olet päässyt äidin syliin, äiti laskeekin olohuoneen lattialle ja jättää (hakeakseen toisen).
Meillä on sisältä autoon matkaa 20m, joten pakkasilla olen kantanut heidät yksitellen autoon. Liukkaalla kelillä en muutenkaan uskalla kahta painavaa kaukaloa kantaa yhtä aikaa.
Miltä tuntuu pienestä jäädä yksin kerrostalon aulaan, kun äidin selkä loittonee ja ovi sulkeutuu. Odottaa useamman minuutin yksin.
Ja miltä tuntuu kun äiti kantaa autoon, laittaa vyöt kiinni nopeasti eikä ehdi jäädä lepertelemään, vaan paiskaa oven kiinni ja jättää yksin useammaksi minuutiksi.
Sama lyhyt hylkääminen toistuu aina, kun kuljetaan ovista. Toinen joutuu jäämään yksin oven taakse vuorollaan. Varsinkin virastojen ja neuvolan raskaiden tuplaovien kohdalla on liian hankalaa yrittää taitella sisään yhtä aikaa kaikkien kanssa. Joka neuvola käynnillä joutuu toinen odottamaan ulkona oven takana, kun äiti kantaa toisen odotusaulaan ja hylkää hänet hetkeksi, hakeakseen toisen.
Kun sanotaan, että pienen psyykkeelle on parempi vaunuissa kulkea siten, että näkee äidin, koska ei kestä erossa oloja. Niin mitä tekevätkään pienen mieleen nämä tuhannet pienet yksin jättämiset, vieraaseen paikkaan hylkäämiset, yksin olo...
Miten kova paikka se onkaan pienelle, joka on tottunut että kaksonen on aina paikalla ja hänen kaveri, yht äkkiä onkin kiinnostunut muista. Miten hämmentyneen ja pelokkaan näköinen onkaan pieni kaksonen, jonka toinen puolisko viilettää muiden lasten perässä. Ja hän arempana ja ujompana on jäänyt yksin. Uskaltamatta lähteä sisaruksen perään, koska aristelee muita lapsia ja kuitenkin kovasti kaipaa kaksostaan, yhtä elämänsä tärkeintä ihmistä.
Ei yksösen tarvitse kokea tulleensa hylätyksi, jos ei uskalla leikkiä muiden kanssa.
Miten kovasti äiti joutuukaan muistuttamaan ihmisiä, että kaksosetkin ovat yksilöitä ja siten heitä tulisi kohdella. Kun heidät helposti niputettaisiin ja kohdeltaisiin yksikkönä. Kaksosena oman itsensä löytäminen, muiden niputtaessa sinut kaksossirarukseen, on haastavaa.
Tätä voisi varmaan jatkaa loputtomiin. En ole vielä maininnut siitä kuinka heti pienestä on pakotettu odottamaan nälkäisenä omaa vuoroa. Tai miten usein äiti ei otakaan syliin, kun ei mahdu. Miten ei ole vauvana saanut nauttia vauvantahtisuudesta... Usein vain kuulee vieraiden kommentoivan, miten mukavaa olisi jos olisi kaksonen. Elämä on monen mielestä helpompaa, kun on aina kaveri. Minua on vain alkanut epäilyttämään, että ei se elämä sen helpompaa ole. Kaksosena ne haasteet vain ovat erilaisia kuin yksösenä.