Aviopari kuin yö ja päivä, onko muita?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja surusilmä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

surusilmä

Vieras
Me ollaan miehen kanssa kuin yö ja päivä. Välillä mietin että voiko tämä ollakkaan loppuelämän kestävää kun ollaan niin erilaisia. Välillä taas käy mielessä että miten hemmetissä me ollaan ylipäätään yhteen päädytty. Silloin kun me tavattiin niin mä olin aivan kauhea menemään, kävin baareissa joka viikko ym. ym. Sillä hetkellä mä "tarvitsin" tuollaista miestä, rauhallista ja kotona viihtyvää. Perustettiin perhe, mentiin naimisiin. Mä ainakin luulin olevani onnellinen, nyt en enää tiedä.

Nyt on kuitenkin alkanut tulla ongelmia. Mä olen todella sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Yhtenä esimerkkinä nyt vaikka se että mun siskoni on vuosien varrella useasti pyytänyt meitä illanviettoon heidään luokseen, siellä siis varsinkin kesäisin pyörii samat pariskunnat iltaa viettämässä. Ennen vain kieltäydyin kun tiesin ettei mies tulisi. Viime kesänä menin yksin ilman miestä, ja koko illan mä mietin miksei mun mieheni voi olla sosiaalisempi ja tulla. Tänään tuli taas kutsu, en ole edes miehelle maininnut. Vähän aikaa sitten olimme miehen veljen yllätysjuhlissa. Sillä seurauksella että mä oikeastaan häpesin miestäni kun ei puhunut juuri mitään koko iltana. Jos lähdetään kahdestaan jonnekkin ja käydään vaikka muutamalla jossain pubissa, niin mulla on todellaa tylsää! Mä saisin jutun vaikka kenen kanssa aikaseksi kun olen vähän ottanut, mutta en oman mieheni! Eli jos mieheni lähteekin, niin joko häpeän kun hän ei puhu mitään, tai sitten mulla on tylsää. Ei hyvä juttu ollenkaan.

Ennen mä olin asian kanssa ihan ok, koska miehelleni se on ihan ihan ok että mä käyn viihteellä yksinäni. Mutta nyt on alkanut kaivertaa että tätäkö tää sitten koko elämä tulee olemaan. Eihän se viihteellä käynti nyt tietenkään meillä mitään arkea ole mutta tarkoitan nyt ylipäätään tuota sosiaalisuutta, kylässä käymistä ym ym. En tiedä miten tästä nyt yhtäkkiä tuli ongelma. Mulla taitaa olla tähän päälle joku henkilökohtainen kriisi menossa kun muutenkin alkanut menojalkaa vipattamaan ja mietin jatkuvasti että tätäkö tää elämä nyt tulee olemaan.

Onko linjoilla muita jotka ovat puolisonsa kanssa erilaisia? Onko teille koitunut asioista ongelmia? Uskotteko liittonne kestävän loppuelämän erilaisuudesta huolimatta? Olisi helpottavaa kuulla muiden kokemuksia jos teitä siellä linjoilla on. On niin ahdistava olo itsellä. Pelkään että eroko tästä vielä tulee kun mä en enää kestä miehen epäsosiaalisuutta. Ja viimeinen mitä haluan on että poikani joutuu vanhempiensa eron kestämään, itse kun olen sen elänyt.

 
Kyllähän meitä on varmasti vaikka kuinka paljon. Eräs tapa pärjätä tilanteen kanssa on se, että yksinkertaisesti todetaan molemmin puolin tilanne ja etsitään siitä tietä ulos. Voi olla, että ainoa tapa on molempien käydä itseään kiinnostavat menot itsekseen ja sillä siisti. Tämä ei välttämättä murenna parin keskinäisiä suhteita, voi olla vapauttavaakin. Meillä tämä asia tunnistettiin vuosia sitten ja nyt kumpikaan ei käy juuri milloinkaan toistemme sukulaisissa. Yksinkertaisesti siitä syystä, ettemme viihdy heidän kanssaan. Vaimoni lomailee siskonsa mökillä pariviikkoisen joka kesä. Siellä käy muukin hänen puolensa suku samanaikaisesti. Hänellä on mukavampaa, samoin minulla. Ja luultavasti meidän molempien sukulaisillamme myös. Eipähän tarvitse kummankaan jännitellä, vaan saa olla oma itsensä. Tämä asia ei enää rassaa meitä kumpaakaan, koska olemme todenneet näin olevan parempi.
 
Meillä juuri tuli ero miehen kanssa siksi, kun miehen mielestä meillä ei ole mitään yhteistä. Miehen mielestä meillä pitäisi olla sama harrastus- ja kaveripiiri ja se ei kestänyt sitä, että mulla on omatkin jutut, ne oli jo ennen kuin tavattiin, että eivät ole miehelle yllätyksenä tullut, tiesi mihin ryhtyi.
Miehelle hauskanpito ja meneminen on paljon tärkeämpää kuin minulle, minä viettäisin enemmän mieluummin aikaa perheen kanssa.
 
Me ollaan ulkosesti katsoen ku yö ja päivä, mut sit ajatukset kulkee samoja ratoja ja usein toinen on laittamassa viestiä et kerkeekö puhumaan samalla kun toinen soittaa yms. "telepatiaa" on paljon havaittavissa.
Noihin eroavaisuuksiin meidän liitto ei kaadu.
 
Me ollaan kuin yö ja päivä. Mies on yltiösosiaalinen ekstrovertti, minä hiljainen ja ujo, joissakin tilanteissa jopa epäsosiaalinen introvertti. Ei voisi juhlat vähempää kiinnostaa, mies taas on niissä kuin kala vedessä. Meillä ei ole yhteisiä menoja ollenkaan. Yhdessä on oltu 31 vuotta.
 
Keskeistä lie se, että molemmat antavat toistensa olla oma itsensä ja jättää tilaa toiselle elämässä. Nuoremmille ihmisille ja avioliiton varhaisemmissa vaiheissa tämä voi olla vaikeaa. Oletusarvoisestihan usein ajatellaan, että pari on ja liikkuu yhdessä aina ja joka paikassa. Ja ajatellaan usein myös niin, että jos näin ei ole, niin silloin liitossa on jotain vikaa. Tosiasiassa useimpien parien kohdalla uskoakseni yhteisten vuosien karttuessa pitäisi parisuhteenkin väljentyä, ettei se tukahtuisi. Näin on meillä pärjätty 28 vuotta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Tutkailija:
Keskeistä lie se, että molemmat antavat toistensa olla oma itsensä ja jättää tilaa toiselle elämässä. Nuoremmille ihmisille ja avioliiton varhaisemmissa vaiheissa tämä voi olla vaikeaa. Oletusarvoisestihan usein ajatellaan, että pari on ja liikkuu yhdessä aina ja joka paikassa. Ja ajatellaan usein myös niin, että jos näin ei ole, niin silloin liitossa on jotain vikaa. Tosiasiassa useimpien parien kohdalla uskoakseni yhteisten vuosien karttuessa pitäisi parisuhteenkin väljentyä, ettei se tukahtuisi. Näin on meillä pärjätty 28 vuotta.

Näin minäkin olen ajatellut, mutta miehelle se ei käynyt ja yhtä äkkiä sitä häiritsi kaikki mitä minä teen ilman sitä ja siksi päättikin erota. Meilläkin yhteiseloa takana melkein 9 vuotta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Tutkailija:
Keskeistä lie se, että molemmat antavat toistensa olla oma itsensä ja jättää tilaa toiselle elämässä. Nuoremmille ihmisille ja avioliiton varhaisemmissa vaiheissa tämä voi olla vaikeaa. Oletusarvoisestihan usein ajatellaan, että pari on ja liikkuu yhdessä aina ja joka paikassa. Ja ajatellaan usein myös niin, että jos näin ei ole, niin silloin liitossa on jotain vikaa. Tosiasiassa useimpien parien kohdalla uskoakseni yhteisten vuosien karttuessa pitäisi parisuhteenkin väljentyä, ettei se tukahtuisi. Näin on meillä pärjätty 28 vuotta.

Näin minäkin olen ajatellut, mutta miehelle se ei käynyt ja yhtä äkkiä sitä häiritsi kaikki mitä minä teen ilman sitä ja siksi päättikin erota. Meilläkin yhteiseloa takana melkein 9 vuotta.

Saattoi olla viisas ratkaisu pidemmän päälle, ikävä kyllä...

 
Alkuperäinen kirjoittaja Tutkailija:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Tutkailija:
Keskeistä lie se, että molemmat antavat toistensa olla oma itsensä ja jättää tilaa toiselle elämässä. Nuoremmille ihmisille ja avioliiton varhaisemmissa vaiheissa tämä voi olla vaikeaa. Oletusarvoisestihan usein ajatellaan, että pari on ja liikkuu yhdessä aina ja joka paikassa. Ja ajatellaan usein myös niin, että jos näin ei ole, niin silloin liitossa on jotain vikaa. Tosiasiassa useimpien parien kohdalla uskoakseni yhteisten vuosien karttuessa pitäisi parisuhteenkin väljentyä, ettei se tukahtuisi. Näin on meillä pärjätty 28 vuotta.

Näin minäkin olen ajatellut, mutta miehelle se ei käynyt ja yhtä äkkiä sitä häiritsi kaikki mitä minä teen ilman sitä ja siksi päättikin erota. Meilläkin yhteiseloa takana melkein 9 vuotta.

Saattoi olla viisas ratkaisu pidemmän päälle, ikävä kyllä...

Suurella todennäköisyydellä joo, vaikka tää tällä hetkellä tuntuukin kauhean haikealta, niin ei sitä jaksa, kun toinen valittaa kaikesta mitä tein, kun hän muka jäi huomiotta. Jos olin päivän vaikka oman harrastuksen parissa, niin illalla kotona oli mies, joka oli naama tuhannen mutrulla, kun hänet on jätetty koko päiväksi yksin, mutta sitten se kyllä itse saattoi mennä ja tulla oman mielensä mukaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Tutkailija:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Tutkailija:
Keskeistä lie se, että molemmat antavat toistensa olla oma itsensä ja jättää tilaa toiselle elämässä. Nuoremmille ihmisille ja avioliiton varhaisemmissa vaiheissa tämä voi olla vaikeaa. Oletusarvoisestihan usein ajatellaan, että pari on ja liikkuu yhdessä aina ja joka paikassa. Ja ajatellaan usein myös niin, että jos näin ei ole, niin silloin liitossa on jotain vikaa. Tosiasiassa useimpien parien kohdalla uskoakseni yhteisten vuosien karttuessa pitäisi parisuhteenkin väljentyä, ettei se tukahtuisi. Näin on meillä pärjätty 28 vuotta.

Näin minäkin olen ajatellut, mutta miehelle se ei käynyt ja yhtä äkkiä sitä häiritsi kaikki mitä minä teen ilman sitä ja siksi päättikin erota. Meilläkin yhteiseloa takana melkein 9 vuotta.

Saattoi olla viisas ratkaisu pidemmän päälle, ikävä kyllä...

Suurella todennäköisyydellä joo, vaikka tää tällä hetkellä tuntuukin kauhean haikealta, niin ei sitä jaksa, kun toinen valittaa kaikesta mitä tein, kun hän muka jäi huomiotta. Jos olin päivän vaikka oman harrastuksen parissa, niin illalla kotona oli mies, joka oli naama tuhannen mutrulla, kun hänet on jätetty koko päiväksi yksin, mutta sitten se kyllä itse saattoi mennä ja tulla oman mielensä mukaan.

No ihan varmasti tuntuu, mutta onneksi vuodet kuluvat ja surut haalistuvat. Surullisinta olisi vuosikymmenien kuluttua todeta, että siinäkö se sitten olikin ja elämä elämättä - tai eletty vain toisen ehdoilla...
 
Alkuperäinen kirjoittaja mies:
Lähde yksin sinne juhliin. Niin minun vaimoni tekee. Ja luulisi olevan mukavaa, että on aina lapsenvahti omasta takaa.

Lisään vielä, että meillä on paljon muita yhdistäviä tekijöitä. Joitain yhtymäkohtia pitää olla, varsinkin ajatukset kasvatuksesta ja perheestä olisi hyvä olla yhdenmukaiset.
 
Mä oon melko myönteisesti kaikkeen suhtautuva, vaikka angstiakin silloin tällöin esiintyy. Mies taas kun tulee asunnon ovesta sisään, niin se on kuin synkkä ukkospilvi peittäisi taivaan, pimenee, jyrisee ja salamoi.
 
Helpottavaa kuulla ettemme ole ainoa pari. Mies ei kyllä ole millänsäkään kun mä menen, jopa patistaa mua lähtemään vähän viihteelle tai kaupoille tms. Siinä suhteessa ei ole mitään ongelmaa. Musta olis vaan hirveän kiva jos mies tulisi hiukan vastaan ja vaikka sen yhden kerran vuodessa tulis mun kanssani sinne illanviettoon. On siinä vähän orpo olo itsellä viiden pariskunnan keskellä, ja aina saan selitellä miksei mies tullut.... ja aina siitä sitten keskustellaan vaikka mä sanon että tää asia on nyt loppuunkäsitelty. Kyllä meillä hyvin on parisuhde voinut erilaisuudesta huolimatta, toki huonojakin vaiheita on ollut niinkuin varmasti kaikilla. Tietysti meillä on se hyvä puoli että mies on tosiaan ihan ok mun menemisieni suhteen. Nyt vaan olen alkanut enemmän ja enemmän miettiä että onko meillä kertakaikkiaan mitään yhteistä. Esimerkkinä taas vaikka matkailu. Mä ruinaan ja ruikutan ja perustelen miksi on jopa hyvä lähteä matkalle, koko perheen yhteistä laatuaikaa parhaimmillaan, pois kotiympyröistä. Mä tykkään matkustella. No vuoden tässä olen puhunut taas ja nyt ollaan menossa, mutta musta tuntuu niinkuin mä miehen puoliväkisin sinne veisin. Tuntuu että kohtaako meillä enää yhtään mikään, mä en tiedä. Toisaalta tuntuu että mulla itelläni on mikälie ikäkriisi tai vastaava, saattaa myös olla lievää masennusta. Olen ollut monta vuotta kotiäitinä ja nyt en löydä töitä vaikka ahkerasti haen... tällasten asioiden luulen nyt vaikuttavan siihen että mulla vaan on paha olla, ja tiedä sitten onko tämä kriisi nyt ainoastaan mulla, vai sitten parisuhteessa. Anteeksi jos oli sekava kirjoitus, on vähän kiire.
 
Kuulostaa tietyltä osin tutulta! Minä saan aina selitellä miksei mies ole mukana sukulaisissa ja aina ne sukulaiset kysyy että missä se on.. En tiedä miksi se on muille hirveä ongelma kun mies ei tule, muut tosiaan on aina pariskuntana yhdessä joka paikassa. Itse olen nyt taas niin tottunut siihen että olen yksin, omien sukulaisten parissa olen silloin enemmän oma itseni. Jos mies joskus harvoin on mukana niin saan olla jotenkin varpaillani, lukea hänen mielialojaan ja hävetä hänen puhumattomuuttaan, huonoja käytöstapoja ja katseita jotka vihjaavat hyvin suoraan että LÄHDETÄÄN jo (ja muutkin tajuavat nämä katseet).

Minäkin tykkään matkustelusta mutta mies on hirveän nihkeästi lähdössä minnekään. Vaikka minä suunnittelen, varaan ja huolehdin matkojen aikana kaikesta..

Jos joskus harvoin lähdemme yhdessä ulos niin silloinkin saan hävetä miestäni. Esim. yhdessä esityksessä koko muu yleisö nauroi katketakseen ja niin olisin nauranut minäkin ellen olisi sivusilmällä huomannut kuinka mies istuu koko esityksen ajan kädet puuskassa eikä edes pientä hymyä tullut missään vaiheessa, tuhahteli vain välillä. Ärsytti suunnattomasti kun onnistui pilaamaan tuolla minunkin illan. Ok, jos ei tykännyt esityksestä niin oliko pakko näyttää se niin selvästi koko maailmalle?

Sosiaalisissa tilanteissa mies joko ei puhu oikein mitään, on vaan hiljaa tai (tämä on vielä pahempi) kertoo jotain noloja juttuja. Esim. "kehuskelee" kuinka ei ole rahaa (minusta meillä on aina, hänen tilinsä voi olla tyhjä), kuinka on pieni palkka ja kuinka jotkut asiat ovat PASKAA. Oikeasti hävettää se kiroilu. Tai saattaa kertoa minusta noloja asioita, sellaisia mitä en itse koskaan kertoisi.

Mutta mies ei vaan jotenkin osaa normaalia small talkia tai yleensäkään keskustella edes tuttujen ihmisten kanssa (paitsi oman sukunsa kanssa) järkevästi.

Niin ja sekin vielä että jos lähdemme ulos niin mies vetää perskännit, ei voi vaan ottaa maltillisesti tai vaikka vähän enemmänkin vaan oikeasti siihen kuntoon pitää juoda että minä talutan ja raahaan kotiin. Sekin on tosi noloa.

Jos nyt olisin sinkku niin valitsisin aika erilaisen miehen. Mutta toisaalta olemme kaikesta huolimatta ihan onnellisiakin :D
 

Yhteistyössä