Ehkä sinä voisit katsoa syvälle sinne peiliin ja kuvitella sen uhrin osan omalle kohdallesi. Väkivallan uhrin on vaikea tehdä mitään päätöksiä saatika pysyä niissä. Hän on valtavan henkisen paineen alaisena. Mitä kauemmin sitä jatkuu, sen vaikeampaa lähteminen on. Kiduttaja on vienyt voiton.
Tuo uhrin on syytä katsoa peiliin- lausahdus on ehkä typerintä, mitä olen aikoihin kuullut. Tai oikeastaan se kertoo vain siitä, että sen kirjoittaja on vielä melko keskenkasvuinen, eikä osaa nähdä asioita kuin yhdestä kapeasta näkövinkkelistä.
Kuten aiemmin kirjoitin, väkivaltaan pitää puuttua järeimmin asein. Kenenkään ei saa sulkea silmiään toisen kärsimyksiltä. Jos puuttumisella voidaan pelastaa vaikka yksi uhri kymmenestä, eikö silloin ole kannattanut auttaa? Vaikka ne yhdeksän muuta palaisivat hakkaajansa luo takaisin, mutta yksi pelastuu, ei vaivannäkö ole ollut turhaa. Jos jokainen suhtauisi väkivallan uhreihin yhtä välinpitämättömästi kuin sinä, se yksikin voi jäädä pelastumatta.
Mä ymmärrän kyllä Fortunatea tässä asiassa. Kuten jo mainittu, mun äiti eli (ja elää vieläkin) tuollaisessa sairaassa suhteessa kun me lapset oltiin pieniä. Meistä jokaisella on nyt aikuisena mielenterveysongelmia, osalla pelkkää masennusta, mutta esim. veljeni kärsii pakko-oireista lapsuutemme takia.
Myös entinen paras kaveri ryhtyi suhteeseen sekopää narkkarin kanssa, ja teki vielä lapsenkin tälle vaikka hakkaaminen, pettäminen ja tältä kaveriltani varastaminen alkoi jo ennen sitä. Lapsi on nyt melkein neljä, ja mä vuosia koitin saada pelastettua ystävääni. Hän heitti miehen lukemattomia kertoja ulos, oli aina hakemassa lähestymiskiellot sun muut, mutta otti miehen aina takaisin kun tämä toin hänelle kalliita (varastettuja) lahjoja. Nyt ilmeisesti tilanne on edelleen se, että pian kolmeen vuoteen hän ei ole voinut kertoa kellekään seurustelevansa edelleen tuon hullun kanssa, ei edes omille vanhemmilleen, koska häpeää niin paljon, sekä itseään että sitä miestä. Mullekin hän viimeisen puoli vuotta valehteli ettei ole enää tekemisissä ko. herran kanssa, mutta kyllä mä koko ajan näin hänen valheidensa läpi.
Lopulta mä sanoin meidän ystävyyden irti, koska mä en jaksanut enää sitä että monta kertaa viikossa heräsin öisin avunpyyntöpuheluihin, soitin poliiseja paikalle, ja jopa valehtelin sossuille hänen puolestaan että saa lapsensa takaisin sillä ehdolla että oikeasti jättää sen miehen, lapsikin meinaan roudattiin jossain vaiheessa lastenkotiin tuon miehen takia.
Tiedän myös muita pariskuntia joissa mies hakkaa naistaan, mutta naiset eivät lähde, koska yleensä väkivaltaa on vain miesten ollessa humalassa. "Selvinpäin hän on niin ihana" on mun korviin jo niin kulunut lause, että mua ei nykyään enää ees kiinnosta kuunnella tuollaista jahkaamista.
Itse olen myös ollut väkivaltaisessa suhteessa parikymppisenä. Mäkin katselin sitä hakkaamista ja dokaamista ihan liian kauan, mutta heti kun tui sopiva tilaisuus, pakkasin kamppeeni ja poistuin. Siinäpä sekopää ihmetteli ja soitteli perään kun palasi ulkomaan matkaltaan. Jälkeenpäin törmäsin vuosi lähtemiseni jälkeen exääni kadulla, ja hän hyökkäsi kimppuuni keskellä ihmisjoukkoa. Kukaan ei puuttunut tilanteeseen, vaan mies kerkesi pyörittämään mua vartin pitkin katuja kunnes pääsin karkuun, ja saman tien kulman takana soitin poliisille. Tuollaista puuttumattomuutta en hyväksy, siis jos ihmiset ovat paikalla kun toista hakataan, mutta se, ett joku ei lähde väkivaltaisesta suhteesta edes henkensä uhalla, on musta vaan omaa tyhmyyttä. Hengenvaarassahan sitä on koko ajan siinä suhteessakin, niin kuin nyt helposti voi havaita näissä kahdessa ketjussa mainitussa tapauksessa.
jos olet kerran ollut tekemisissä väkivallan uhrien kanssa ja omaat tuollaisia mielipiteitä. Osut hyvin samaan sarjaan kohtaamieni poliisimiesten kanssa. Toivottavasti olet nyt jollakin toisella alalla.
