Itselläni oli esikoisen kanssa ensimmäinen vuosi äärimmäisen rankka, en hakenut apua, kukaan ei huomannut tai ainakaan sanonut mitään käytöksestäni tai mistään. Olin väsynyt, kiukkuinen, vauva oli kokoajan tiellä, niin ihmisuhteiden kuin oman ajan.Toisaalta vihasin sitä että se tuli "pilaamaan" elämäni, toisaalta rakastin..ehkä velvollisuuden tunnosta, koska tottakai olin tietoinen että äitinä minun pitää lastani rakastaa. Synnytyksen jälkeen tuntui kuin minulle olisi annettu mukaan nyytti jota piti rakastaa, Koskaan lapsi ei ole tuntunut omalta.
Olin monesti väsyneenä kovakourainen, jätin huomiotta, huusin..vaikka eihän se pieni ihminen voinut tietää miksi olin vihainen.
Sen vaan kerron että lähes kuusivuotta myöhemmin, ongelmat ovat lapsen kanssa läsnä, en edelleenkään osaa häntä rakastaa oikein, välillä tuntuu etten jaksa silmissäni, koen huonoa omaa tuntoa jos ei tehdä asioita yhdessä.. eihän ketään voi pakottaa rakastamaan... on todella ristiriitainen olo tästä lapsesta.. :/
Hänellä on kova huomion tarve, on äänekkäämpi ja ilmiömaisen sosiaalinen, liiankin. On käynyt toimintaterapiass, ollaan pyöritetty läpi sossut ja perheneuvolat... Eihän niistä ole apua, kun tiedän että vika on minussa. En vai rakasta lasta niinkuin pitäisi...
Koitan saada sanotuksi sen että olen katkeran karvaasti kokenut sen rakkauden puutteen, joka aiheutti ongelmia vauva vaiheessa ja aiheuttaa tänäkin päivänä.
En tiedä menikö synnytys pieleen, se että olin alusta asti nuori yksinhuoltaja ,en pyytänyt apua.... Mikä meni pieleen...
Muistan vain sen ensimmäisen kotiin meno päivän kun jäin kaksin vauvan kanssa ja mietin missä se rakkaus viipyy... tälläistäkö...tunteetonta tämä on?
Enkä nyt tarkoita ettet sinä rakastaisi lastasi, vaan että vauva aikana oma vointi ja jaksaminen on tärkeää, avun pyytäminen..ajan antaminen lapselle... kaikki löytyy edestä minkä taakseen jättää....