apua

[Tuulia1]

Hei,

Ongelma on tällainen. Avomieheni on ollut masentunut (mikä on saatu nyt aisoihin) ja hänellä on ongelmia tunne-elämässä. Jos hänellä on turvaton olo (eli hän esim. pelkää että jätän hänet), niin hän menee ihan lukkoon eikä anna itsestään mitään. Näiden asioiden kanssa on kamppailtu nyt jonkin aikaa, mutta olemme päässeet terapiassa aika pitkälle ja mies kykenee taas puhumaan suhteestamme jne. Meillä on ollut muutama viikko ihan hyvä olla yhdessä ja olen nähnyt toivoa suhteellemme (mies sanoi masennuksen ollessa pahimmillaan, että parisuhde ei tunnu miltään ja että elämä on muutenkin ihan hukassa). Nyt sitten aloin keskustella suhteestamme, ja miehen reaktio oli, että välillä hänestä kaikki tuntuu olevan oikein ja välillä hän taas on tosi epävarma haluaako jatkaa. Vedin kauheat herneet nenään, koska olen joutunut käymään läpi kaikenlaista sekä tuon etäisyydenoton että masennuksen takia - ja olin toivonut jo jotain parempaa.

Tuntuu toivottomalta ja pahalta enkä löydä enää oikeita sanoja. Olen loukkaantunut ja vihainen, koska toivoin jo jotain. Mies ei halua erota, muttei ole varmakaan siitä, että haluaa tätä. Ajatuksianne?

 

[Ap.]

Olisin tosi kiitollinen (asiallisista) kommenteistanne!

 

[n23]

Hm.. nuoresta iästäni huolimatta olen ehtinyt olla molemmissa saappaissa, sekä masentuneen että vierestä seuraajan. Näistä olen oppinut, että masentunut ei ole tasa-arvoisessa asemassa parisuhteessa, voisi oikeastaan sanoa ettei valmis tai soveltuva osaksi suhdetta. Kuulostaa pahalta, liittyyhän suhteeseen rakkautta, toivoa, uskoa, syyllisyyksiä, pelkoja, epävarmuutta.. Itse koen poikaystäväni auttaneen minua suuresti masennuksessani, osin vain siksi että halusin jakaa asiat avoimesti ja hänellä riitti voimia ja myötätuntoa ja epäitsekkyyttä olla tukena. Suhteen loppuminen ei ollut yllätys, olimmehan nuoria. Jatkoin taivalta yksin, vahvistuneena. Seuraavassa suhteessa pääsin kurkkaamaan vastapuolen näkökulmiin, tosin masentunut poikaystäväni ei osannut tukeutua tai jakaa. Pitkään yritin auttaa, pitkään tunsin että lähteminen olisi heitteillejättö. Ero oli siinäkin suhteessa käännöskohta, parempaan.

Nyt tiedän ensimmäistä kertaa olevani valmis oikeaan suhteeseen, jossa ollaan tasa-arvoisia kaikessa, vastuussa ja vapaudessa. En tarkoita, että masentunut puoliso pitäisi hylätä, mutta täysipainoista suhdetta masentuneen kanssa ei saavuta. Masennus on erittäin tärkeä hoitaa oikein ja kunnolla, ja odottava asenteesi tilanteen helpottumiseen ei auta, päinvastoin. Josset ole valmis uhraamaan paljon itsestäsi ja unelmistasi toisen tervehtymiseen vieväksi ajaksi, olisi parempi antaa miehesi rauhassa sairastaa masennus, käydä pohjalla avoimin silmin ponnistamassa takaisin. Jos hän sinun vuoksesi koittaa oikoa parantumisessa, peläten hylätyksitulemista, masennus ja umpikuja vain kiristyy. Toiset osaavat tukeutua kanssaihmisiin ja määrätietoisemmin tekevät työtä, toiset haluavat ummistaan silmänsä ja unohtaa.

Voisit myös koittaa ystävyyttä. Parisuhteeseen liittyy erilaiset paineet, ystävyys on pyyteettömämpää. Masentuneen exäni hyväksi eniten olen tehnyt ystävänä. Tässä minun ajatukseni asiasta.

 

[Ap.]

Kiitos viisaasta vastauksestasi! Haluaisin tässä alkuun lisätä, että miehelläni on lievä masennus ja lääkkeet ovat olleet käytössä nyt n. 2 kk. En tiedä, onko tuo lievyys mikään tärkeä pointti - häneltä on puuttunut kaikki into elämään ja suhteeseen.

Ensinnäkin minulla on sellainen olo, että mies ei tosiaan jotenkin sovi osaksi tätä suhdetta. Kun tapasimme, hän oli avoin ja reipas ihminen, joka heti halusi vakavan suhteen. Se oli ihanaa! Nyt tuo sama ihminen on vetäytynyt ja - suoraan sanoen tylsä. Hän vastaa 90% asioista, ettei tiedä. Minä en saa henkisesti suhteestamme irti oikeastaan mitään. On siis totta, että täysipainoinen suhde ei ole mahdollinen. Ja minä olen nyt kipuillut tässä sitä - ja syyllistänyt miestä.

Ajatuksesi ystävänä olemisesta oli todella hyvä! Minun loukatut tunteeni kumppanina ovat aivan liikaa pinnalla. Minulla on aika iso haava sen suhteen, että mies on sanonut usein eri tavoin, ettei suhde innosta. Nyt kun se innostaa - vaikka epävarmuutta onkin, niin se sama haava vain syvenee vaikka asiat ovat paremmin kuin aiemmin. Siksi ystävyys on tässä vaiheessa varmasti ainoa ratkaisu.

 

[n23]

Hyvä että ymmärsit mitä tarkoitan. Ystävyyteen siirtyminen ei ole hylkäämistä. Itse totesin, etten enää suhteessa pysty auttamaan ja olemaan epäitsekäs: tuntui että kohtelen itseäni huonosti sietämällä henkistä kaukaisuutta ja yhteyden täydellistä puuttumista. Ystävänä voi ymmärtää ja antaa anteeksi enemmän, koska itse toivoo niin paljon vähemmän. Myös masentuneen kannalta ystävyys on parempi, koska hänkin tiedostaa puutteet ja tuntee varmasti syyllisyyttä tilanteesta ja kykenemättömyydestään. Exäni kohdalla ongelmana oli myös melkoinen itsetunnottomuus: hän ei uskonut ansaitsevansa ystäviä, ainoastaan tyttöystävä saattoi pysyä hänen elämässään. Nyt hän saattaa uskoa ystävyyteen, mikä on iso edistysaskel.

Meillä kaikki palikat loksahtivat paikoilleen erotessa. Tunsit itse olevani taas ihana, kaunis, viisas, myötätuntoinen ja epäitsekäs, oma itseni. Exäni paineet hellittivät, hänkin muuttui silmissä. Nykyisin hän juttelee asioistaan enemmän, käy rohkeammin ihmisten ilmoilla ja on silminnähden onnellinen uudesta, tasapainoisesta suhteestani. Rakkautta on niin monenlaista, sellaistakin, joka ei edellytä "omistajuutta".

 

[Ap.]

Meillä ongelmana on myös tuo miehen itsetunnottomuus. Hassu kyllä, ulospäin hän vaikuttaa todella itsevarmalta: hänen juttunsa ovat todella fiksuja, hän hallitsee käytöstavat eikä sorru virheisiin. Tuo kaikki on kuitenkin kuorta. Minulle on nyt vasta valjennut, että hän on todella arka, pelokas ja kaipaa yli kaiken ihmistä, joka pystyy rakastamaan häntä... Jotenkin ilman vastakaikua. Eli minusta tuntuu siltä, että minun pitäisi ensin hyväksyä ihan kritiikittömästi kaikki hänessä, jotta hän pystyisi antamaan minulle jotain. Ja kuitenkin tosielämässä on asioita, jotka ottavat päähän ja joista pitäisi sanoa. Olemme ikäänkuin kierteessä: kun minä kerron, että minulla on paha mieli tai haluaisin asioiden olevan toisin, hän pelästyy ja tulee epävarmaksi. Ja sitten minuakin alkaa pelottaa.

En halua erota hänestä, koska meidän asiamme ovat menneet eteenpäin. Sen sijaan yritän suhtautua häneen kuin ystävään, nimenomaan yrittämättä kiinnittää niin paljon huomiota siihen, miten epätasapainossa suhde on juuri nyt. Rakkaan ystävän takia olen valmis tekemään tosi paljon, parisuhteessa on itsekkäämpi. Tämä ei voi jatkua kuin juuri sen pahimman yli, sitten vasta voimme taas tarkastella tilannetta rehellisemmin. Siten ehkä tämä pelkokierre katkeaa ja pystyn tukemaan häntä.

 

[Muistathan]

että masennuksen yksi merkittävimmistä seurauksista on juuri tuo tunteiden häviäminen. Kaikki muuttuu harmaaksi ja varsinkaan ilon, rakkauden tms. positiivisia tuntemuksia ei kykene kokemaan. Se on kuitenkin tilapäistä ja väliaikaista.

Anna toiselle aikaa toipua, hänen tunne-elämänsä palaa ennalleen!! Sama tuttu, eloisa ja tunteva ihminen palaa.

Ajattelepa, miten itse koet tilanteen, jos sinut jätetään ja hylätään selviämään yksin juri silloin, kun toisen ihmisen tukea kaikkein kipeimmin tarvitset. Miten se vaikuttaa sinun itsetuntoosi? - Putoa entistä syvemmälle masennukseen.

Rakkaus on sitä, että haluaa tehdä toisen olon hyväksi. Siis toisen, ei itsensä. Kun toinen voi hyvin, on itselläkin hyvä olo, palkinto on kaksinkertainen.

Joskus sinäkin olet siinä tilanteessa, että tarvitset vastaavaa apua ja tukea, ei kukaan meistä selviä tästä elämästä ilman vaikeita aikoja. Et voi edes ennustaa ajankohtaa, jolloin näin tapahtuu, elämä yllättää meidät aina silloin.

Aiot toimia viisaasti, kun "tyydyt" nyt vähempään itsellesi. Et painosta tai tuputa toista "ottamaan itseään niskasta kiinni ja reipastumaan", kuten niin monesti tehdään. Siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Aikanaan sinut palkitaan, luotettavuutesi ja viisautesi ansioista sinua rakastetaan entistä enemmän.

Nimimerkillä: Tukea antanut ja sitä saanut

 

[Ap.]

Kiitos, tuokin oli todella osuvasti ajateltu. Haluan oikeasti tinkiä omista tarpeistani - en loppuikääni, mutta juuri nyt. Nyt kai minun rakkauttani paitsi kokeillaan myös tarvitaan.

 

[weird]

Kiitos viisaasta vastauksestasi! Haluaisin tässä alkuun lisätä, että miehelläni on lievä masennus ja lääkkeet ovat olleet käytössä nyt n. 2 kk. En tiedä, onko tuo lievyys mikään tärkeä pointti - häneltä on puuttunut kaikki into elämään ja suhteeseen.

Ensinnäkin minulla on sellainen olo, että mies ei tosiaan jotenkin sovi osaksi tätä suhdetta. Kun tapasimme, hän oli avoin ja reipas ihminen, joka heti halusi vakavan suhteen. Se oli ihanaa! Nyt tuo sama ihminen on vetäytynyt ja - suoraan sanoen tylsä. Hän vastaa 90% asioista, ettei tiedä. Minä en saa henkisesti suhteestamme irti oikeastaan mitään. On siis totta, että täysipainoinen suhde ei ole mahdollinen. Ja minä olen nyt kipuillut tässä sitä - ja syyllistänyt miestä.

Ajatuksesi ystävänä olemisesta oli todella hyvä! Minun loukatut tunteeni kumppanina ovat aivan liikaa pinnalla. Minulla on aika iso haava sen suhteen, että mies on sanonut usein eri tavoin, ettei suhde innosta. Nyt kun se innostaa - vaikka epävarmuutta onkin, niin se sama haava vain syvenee vaikka asiat ovat paremmin kuin aiemmin. Siksi ystävyys on tässä vaiheessa varmasti ainoa ratkaisu.

Voisi olla mun elämästä, sillä erolla, etten käytä lääkkeitä. Olen vain maahan lyöty. Tajunnut, ettei "kunnon miehestä" ollutkaan minulle mitään. Sillä ei ollut. Nyt vuodet vierineet ja mietin, mitä muuta olisin voinut nämä vuodet kokea ja nähdä. Mies on aloitekyvytön. Epäsosiaalinen, paitsi omissa menoissaan. Jos jotain menoa haluan, se on itse järjestettävä. Ja minä olen kyllästynyt.

 

[n23]

Minunkin itsetuntoni oli heikko masentuneena. Kaippa itsetunnottomuus kuuluu masennukseen.

Tunnistan tuon pelkokierteen. Yritin kovasti kehittää suhdettamme, rakentaa siitä jotain kaunista ja toimivaa, mutta huonon itsetunnon vastaus on yksiselitteinen "enkö minä kelpaakaan?!".

Se että itse erosin tukijastani, vaikka matkaa masennuksesta oli vielä edessä, oli pelkästään hyvä asia. Hän ei olisi voinut tehdä hyväkseni yhtään enempää: jossain vaiheessa on selvittävä itse eteenpäin. Jos suhde olisi jatkunut, olisi kestänyt kauemmin huomata pärjäävänsä ja osaavansa yksinkin, mikä on tietenkin hyväksi itävälle itsetunnolle. Samoin kävi masentuneen exäni kanssa: suhde loppui sopivasti niin, että hänellä oli jo voimia ja uskoa ja välineitä jatkaa itsenäisesti. Minusta ei ollut apua, korkeintaan haittaa. Miten muuten ikinä huomaa omien jalkojen kantavan? Kummassakaan tapauksessa kyse ei siis ollut hylkäämisestä. Tarinani todistaa sen totuuden että "elämä kantaa".

 

[tee]

Nyt kai minun rakkauttani paitsi kokeillaan myös tarvitaan.

"Rakasta minua eniten silloin, kun sitä vähiten ansaitsen, sillä silloin sitä eniten tarvitsen".