Apua, uhmäikäinen vie järjen.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja tulenhulluksi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

tulenhulluksi

Vieras
Parivuotiaalla pojalla on ollut uhmanoireita jo jonkin aikaa, mutta tämä viikko on ollut suorastaan helvetillinen. Mikään asia pojan kanssa ei suju ja hän saattaa huutaa tunninkin putkeen, heitellä tavaroita, lyödä ja potkia jne.
Olen ihan puhki poikki. Ulos lähteminen ei onnistu, kun hän vain potkii ja riehtoo ja voimaa löytyy yllättävän paljon. Nukkumaan menot ovat painajaisia.
Itse olen revennyt aika monta kertaa ja huutanut pojalle takaisin ja sanonut tosi inhottavia asioita. Tiedän, että niin ei kuuluisi tehdä, mutta mieluummin huudan ja puran siten oman kiukkuni kuin annan korvapuustin tai jotain.
En tiedä mitä tekisin noiden uhmakohtausten aikaan. Rauhallinen puhe ja hyssyttely ei auta, pikemmin pahentaa asioita. Omaan huoneeseen käskeminenkään ei ole kauhean tuottavaa, sillä poika joko alkaa leikkiä leluillaan (mikä rangaistus se sitten olisi) tai alkaa riehua huoneessaan ja heitellä (hajottaa) tavaroita. Olen yrittänyt olla täysin välinpitämätön noiden kohtausten aikaan eli annan vain toisen huutaa ja mesota ja en kiinnitä asiaan mitään huomiota. Sekään ei auta.

Mitä minun pitäisi tehdä? Pelkään oikeasti, että joku kerran lyön tuota lasta, se on ollut jo tosi lähellä. Välillä olen aika kovakouraisesti nostanut pojan pois huoneeseensa.

Onko muilla näin järkyttävää uhmaa ja Apua! kestääkö tämä vaihe nyt kuukausia???
 
on pari vuotias tahtoaan testaava tyttö, ei kylläkään ihan niin `paha`tapaus kun sulla mutta en minä ainakakaan voi muuta neuvoa kun malttia. Itse olen raivarin tullessa tytön lähellä, saatan vaikka istua vieressä lattialla eli siis pyrin viestiin että tässä ollaan turvana ja tukena ja että rakastan sua vaikka raivootkin. tällöin en mitenkään aktiivisesti edes yritä rauhotella tai silitellä. itse asiassa tytön vakkari huuto on Äiti ei saa puhua tai Äiti ei saa koskee! Kyllä minkäkin olen joskus varsinkin iltasin jos itsekkin on aivan puhki mielessäni kironnu ja pärränny mut ulospäin olen toistaseks ainakin pysynyt suht rauhallisena. kun rauhotuttu niin pyrin jollakin tasolla keskuseteleen asiasta mikä aihettu raivarin ja ainakin meillä on käytössä känkkäränkkä hali eli aina halitaan kun tilanne rauhottunu.Yritän itse pitää kirkkaana mielessä että uhma on tärkee kehitysvaihe ja se vaan pitäs kestää vaikka tiukka tekee monesti.
 
"Onko muilla näin järkyttävää uhmaa ja Apua! kestääkö tämä vaihe nyt kuukausia???"

Nyt tulee vähän huonoja uutisia: Se ei kestä kuukausia, vaan todennäköisiä vuosia. Mutta toki välillä laantuu kunnes taas tulee pintaan. Mulla 2 muuten ihan perusrauhallista ja "tavallista" lasta 2 ja 3 v ja molemmilla uhmat päällä. Jostain luin että uhma on 2-4 vuoden välillä, mutta siinä alussa voimakkaasti ja sitten hieman vanhempana n. 3,5 v tulee uusi "jakso.

Huh, tsemppiä ja laske kymmeneen :)
 
Ja tuohon edelliseen voisin lisätä, että sitä hankalammaksi käy mitä enempi sitä ikää tulee... 2-vuotiasta voi ehkä vielä huijata jollain, 3-vuotiasta hunommin, 4-vuotiasta vielä huonommin...

Meillä siis on kohta 3-vuotias tyttö, jolla kanssa aika mahdoton uhma. Toisinaan ja jossain seurassa on kuin enkeli, sitten hetkessä se taistelu alkaa. Meillä lisäksi on vielä puolivuotias vauva, joka luonnollisesti saa toisinaan oman osansa ison siskon uhmasta. Meillä ei potkita ja riehuta, enemminkin huudetaan ja tehdään kaikenlaista kiusaa. Ja niin kiero osaa tyttö olla, että eri ihmisten kanssa toimii vielä ihan eri tavalla. Se, joka eniten on periksi antanut joskus saa pahimmat "vihat" päälleen, eli meillä isä ja mummu. :o/

Mä yritän myös muistaa, että uhmaikä on tärkeä osa kehitystä ja välillähän tuo touhu naurattaakin, mutta välillä sitten ei... Meilläkin minä joudun tätä touhua eniten katsomaan, kun mies tekee pitkää päivää töissä ja jos päivät minulla ja tytöillä vielä jotenkin sujuukin, niin kun iskä saapuu kotiin töistä alkaa todellinen sirkus. Voi luoja. No, ei voi mitään. Tuohon huutoon on jo niin tottunut, että aikasta usein se menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei jaksa enää välittää aina. Joskus taas sitten palaa päreet itelläkin, ei mahda mitään. Vaan eipä tuo tyttö tunnu paljo siitäkään piittaavan...
 
Tuttua on... eikä se uhmailu ole loppunut vielä murkkuiässäkään, se saa vaan uudet muodot:)
Nuorimmainen on juuri "saanut" ensimmäisen uhmaikänsä, hän koettelee vanhempien sisarusten ja isänsä hermojen kestävyyttä, äidin hermoja hän ei pysty enään liikauttamaan, sillä ne ovat karaistuneet 4 vanhimman kanssa.
Vaikka se kuinka vaikealta tuntuisikin, parasta on olla näyttämättä pikkuterroristin kiukuttelun/raivoamisen vaikutusta itseensä... sulkeutuu vaikka itse vessaan rauhoittumaan:)
Mikäli neiti ilmaisee ettei halua rattaisiin istumaan, laitan sen raivoavan pikkuprinsessan sinne huusipa tai rimpuilee hän kuinka paljon tahansa jne...
Periksi ei saa heille antaa, vaan on toimittava jämptisti samallalailla kuin aina ennenkin samassa tilanteessa, ainakin näin olen saanut omat uhmaikäiset jonkinlaiseen ruotuun ja pysyvät lestissään vielä teini-ikäisenäkin:)
 
... ja kuten Lumette kirjoittikin, kyllä se välillä naurattaakin... pikkuneiti seiso kädet tomerasti puuskassa ja komentaa äitiä taidokkaalla siansaksallaan, koita siinä sitten olla toruvanäköinen äiti... huumoriahan tässä tarvitaan:)
 
Mullakin uhmaikä saa aikaan kauhea voimattomuuden tunnetta ja raivoakin. :( Lisäksi poika on kehitellyt kummallisen yninän, eli aina kun ei saa tahtoaan läpi, alkaa yhtäjaksoisesti ynistä. Se yninä vie hermot ja käytän ahkerasti korvatulppia. Pahimpiin kohtauksiin käytän holding-terapiaa. Joskus auttaa, joskus ei. Pakko kysyä neuvolasta apua näiden uhmakohtausten kohtaamiseen.

Muuten poika on kyllä ihana, aina kun kaikki menee hänen piirustustensa mukaan. Mutta jos jotain ei saa tehdä, alkaa raivoaminen ja se hermoja raastava yninä. Myös yöllä on uhmapuuskia. Äiti ja myös isä ovat erittäin väsyneitä!
 
Tuo voimattomuuden tunne on kyllä kaikista pahin. Kun tuntuu ettei pysty/osaa/ tiedä mitä tehdä, kun lapsi huutaa ja uhmaa ihan hulluna. Minua masentaa suunnattomasti se, että menetän malttini ja huudan lapselle eli teen tavallaan sitä mitä hänkin.
Tiedän, että tämä uhmaikä on kriittinen vaihe lapsen kehityksen ja kasvun kannalta ja siksikin oma käytökseni ahdistaa tosi paljon. Pelko siitä, että pilaan nyt lapseni lopullisesti on valtaisa.

Olen aina ollut äärimmäisen malttamaton ja kärsimätön ihminen luonteeltani ja eipä lapsen saanti ole näköjään näitä vikoja parantanut =(. En vain haluaisi lapselle omalla käytökselläni näyttää esimerkkiä, miten toimitaan ja reakoidaan, kun asiat eivät mene niinkuin haluaisi. Välillä pojan käytös on kuin omapeilikuvani, apua!

mami5: itseasiassa olen turvautunut parina päivänä siihen, että olen mennyt vessaan lukkojen taakse poikaani "karkuun". Olen näin pyrkinyt minimoimaan maltin menettämiseni.

Mulla vain maltti menee siitä heti, kun poika lyö minua, koen sen jotenkin niin suurena loukkauksena, vaikkakin tekijänä on vain parivuotias lapsi. Tuo lyöminen ja potkiminen on nyt pojalle uusi uhmaamiskeino. Hän oikein uhmakkaasti katsoo silmiin ja lyö ja tasan tarkkaan tietää että se on kiellettyä ja että äiti/isi ei siitä pidä. Aikaisemmin poika uhmasi sylkemällä (onneksi ei sylki kuitenkaan lentänyt). Nyt tuo tapa on korvaantunut tuolla mätkimisellä.

Välillä on päiviä, että tekipä poika mitä tahansa, olen hyvin cool ja tuntuu ettei hän voi tehdä mitään mikä suututtaisi minua. Olen tosi rauhallinen ja kärsivällinen, mutta noita päiviä on valitettevan harvoin.

Meilläkin poika on aina ollut luonteeltaan rauhallinen, tosin aika vaativainen. Nyt tuntuu, että tuosta söpöstä äitin pojasta on kuoriutunut esiin lapsi, joka saa ihon kananlihalle. Vihaan itseäni siitä, että välillä tunnen vihan tunteita lastani kohtaan ja olisin valmis hänet antamaan ensimmäiselle vastaantulijalle.

Kauhulla ajattelen huomista ja tulevaa. Olen pojasta vastuussa 90 % ajasta, joten kauheasti tukea ja hengähdystaukoja en saa.
 
Niin, uhmaikä herättää vanhemmissa mitä erilaisimpia tunteita. Ehkä auttaa vähän, jos pitää mielessä, että lapsi on lähinnä hämillään ja miettii, mitä omat vihantunteen itsestä kertookaan? Miksi aikuisesta ihmisestä tulee niin vihainen, epävarma tai avuton, kun pieni lapsi kiukkuilee. Jos siis yrittäisi nähdä tilanteen jotenin objektiivisemmin, se voisi auttaa. Samalla voi oppia itsekin: kaikkea ei voi hallita, mutta kaikkea ei myöskään kannata ottaa niin vakavasti.

Olen lukenut joka paikasta, että vanhemman oma kiihtyminen vain pahentaa asiaa. Ei ehkä sillä hetkellä, mutta pitkällä aikajänteellä. Lapsi, joka on täysin eksyksissä omien tunteidensa kanssa, tarvitsee vanhemman, joka osaa hallita OMAT tunteensa. Esimerkki on se, josta lapsi ammentaa. Vaikka raivokohtauksen hetkellä tuntuu, ettei mikään auta, on kuitenkin parasta pysytellä rauhallisena ja toistella rauhoittavia lauseita - kyllä se kohtaus joskus ohi menee.

Minulle tämä on haaste, mutta myös kasvattava sellainen. Olen aina ollut kärsimätön, kontrollifriiki ja äkkipikainen sekä helposti annan negatiivisille tunteille vallan. En haluaisi lapselleni samaa, siispä minunkin on muututtava.

 
Valitettavasti on niin, että jos vanhempi menee uhmalapsen tasolle niin tilanne vain pahenee. Uhmalapsi hakee rajoja ja ulospääsyä tilanteesta ja jos vanhempi alkaakin huutaa ja menettää hermonsa niin lapsi kokee totaalista turvattomuutta.

Hän on hämillään omien tunteidensa kanssa ja jos vanhempi ei kykene olemaan vankka kallio niin lapsen hätä vain lisääntyy koska hän kokee, että kukaan ei osaa häntä auttaa.

Juu tiedän, tiedän, että tilanne ei ole helppo mutta kyllä aikuisen silti pitää pysyä aikuisena, jos ei saa uhmalasta kuriin niin sanompa vaan, että murkkunne kanssa vasta hukassa olette. Vaaditte lasta käyttäytymään ja samalla annatte mallin huutamisesta ja hermojen menettämisestä. Miten lapsi osaisi hillitä itsensä kun aikuinenkaan ei osaa.

AP. kirjoittaa, että kaikkea on yritetty mutta mikään ei tepsi. Luulen, että vika on juuri siinä; lapsi ei tiedä mitä mistäkin seuraa, vai seuraako mitään jos ulos lähteminenkin jätetään kun muksu kiljuu. Johdonmukaisuus on kaiken a ja o, mutta jos kokeilee kerran jotain ja toteaa, että ei tepsi ja siirtyy seuraavaan keinoon niin lapsi menee entisestään sekaisin eikä tiedä mitä seuraavalla kerralla seuraa.

Ja tosiasia on,e ttä kun alkaa laittaa rajoja lapselle niin tilanne pahenee ensin koska uhmalapsi lisää panoksia sitä mukaa.

Samat rutiinit siis illasta toiseen, uloslähtemisestä toiseen vaikka muksu kiljuisi kuin syötävä, taistelu pitää käydä kesti se sitten miten kauan tahansa.

Omaan huoneeseen laitto ei tietenkään toimi sehän on selvää, jos käyttää jäähyä niin paikan pitää olla niin tylsä, että siellä ei ole mitään virikkeitä.

Minä olen omien muksujen kanssa toiminut niin, että aina kun jokin kausi on päällä, oli se sitten uhmaikä tai muu vaihe niin olen ottanut sen projektina, keskityn ongelmaan, siirrän tunteellisuuden hetkeksi syrjään , olen tyyni, rauhallinen, näytän lapselle, että hätää ei ole, äitiin voi luottaa, äiti tietää, kaikki järjestyy.

Pidän rutiineista kiinni entistä tarkemmin, se mikä pitää tehdä, se tehdään, ulos mennään, hampaat pestään, nukkumaan mennään laittoipa muksu sitten vastaan tai ei.
Kun on hyvä hetki niin se käytetään tarkkaan hyödyksi; yleensähän sellaisena hetkenä vanhempi on tyytyväinen kun lapsi ei vaadi mitään.
Minä olen tehnyt niin, että rauhallisena hetkinä olen vartavasten hakeutunut lapsen seuraan, kohdannut lapsen , jutellut, ottanut syliin, huomioinut koska uhmalasta on vaikea lähestyä eikä hän usein edes anna tulla lähellekään. Se vahvistaa lasta ja tunnesidettä välillämme.
 
Uhmaikä menee nopeammin ohi, kun ei anna periksi lapsen kiukuttelulle. Esimerkiksi jos lapsi ei halua lähteä ulos, niin sinne lähdetään joka tapauksessa, huusi hän sitten tai ei. Sillä tavoin hän oppii, että kiukuttelulla ei saa tahtoaan läpi. Toki käytännössä kannattaa opettaa lapselle, että sanoo hänelle esim. kaksi ennakkovaroitusta: Lähdemme ulos vartin päästä ja sitten 10 min päästä, että alapa lopettamaan leikkiä, ihan kohta lähdetään ulos. Tällä tavoin lapsi oppii siihen, että hän tiedostamattaan alkaa suhtautumaan leikkiin siten, että leikki päättyy ihan kohta.

Muista kehua lasta silloin, kun hän tekee asiat ihan tavallisesti ettei käy niin, että lapseen reagoidaan vain silloin, kun hänellä on uhmaa.

Ehdottomasti pidä myös kiinni rutiineista. Yksi pahimmista virheistä mitä voit tehdä, on se, että lahjot lastasi esim. karkilla, jolloin voi käydä niin, että ruokahalu menee kokonaan ja arkirutiinit heittävät häränpyllyä. Lapsen pitää oppia, että maailma ei pyöri hänen napansa ympärillä, vaikka hän vanhempiensa silmäterä onkin.

Meillä esimerkiksi ei ole koskaan kiukuteltu karkkihyllyjen äärellä, sillä alussa karkkia ei annettu lainkaan ja myöhemminkin pidettiin karkkipäivästä kiinni. Jos lapsi näki jonkun toisen karkkihyllyllä arkipäivänä, hän kysyi, miksi nuo saavat karkkia ja kerroin, että heidän perheessään on tänään karkkipäivä. Vastaavasti sitten karkkipäivänä sanoin kauppaan lähtiessä, että tänään ostetaan karkkia ja saat valita yhden (silloinkin yleensä kahdesta vaihtoehdosta toinen).

On myös hyvä tiedostaa, että uhmaa tulee helpommin nälkäisenä ja väsyneenä. Senkin takia rutiinit ovat äärettömän tärkeitä. Ne myös luovat turvaa ja lohtua lapselle, sillä uhma on hänelle kaoottinen tilanne, jota lapsi ei hallitse. Liiallinen valitseminen ja itse asioista päättäminen vain lisää hänessä sisäistä ahdistusta. sen takia vanhempien pitää olla jämäkät ja rakastavat.

Älä mene uhmakiukkuun mukaan, vaan anna hänen raivota rauhassa. Älä mieti, mitä muut ajattelevat tilanteesta, sillä jos esim. kaupassa ostat karkin siksi, että vaiennat lapsen, niin saat vuorenvarmasti ostaa karkkia joka ikisenä kertana seuraavat 10 vuotta!!!
 
Uusimmasta perhe Kaksplussasta luin, että "turvallisella uhmalla, kiukuttelulla ja kyseenalaistamisella on todella järkälemäinen merkitys lapsen persoonallisuuden kehittymiselle"...Eli ei oo ihan sama miten se uhmaikä hoidetaan.Kyllä siihen kannattaa paneutua.Alkaa kasvatustyö,joka vaatii aikuiselta voimia.Joskus tuntuu,ettei väsyneenä jaksas sitä,mutta ite kantaa sit sen kasvattomattomuuden seuraukset...
Itellä on kolme erilaisessa uhmäiässä olevaa lasta.Iät siis 1v.6kk., 2v.9kk ja 3v.11kk.Kaikilla on tosiaan jonkinlaista uhmaa.Välillä on taukoa ja sit taas alkaa...
Kun muistas,et lapsi ei ole todellakaan aikuinen,ni vois paremmin uhmatilaneteissa pärjätä.Ja ettei aina tarvi olla kiltti,vaan negatiivistenkin tunteiden pitäs saada näkyä.
 
Minulla on uhmaikäinen lapsi, uhmaa on ollut jo yli kuukuden. Ensin huusin tosiaan itsekin, mutta sitten tajusin, että niin ei voi jatkua. Luin kasan kasvatusoppaita ja ne auttoivat ihmeellisellä tavalla asettumaan uhmatilanteissa ikäänkuin neutraalin tarkkailijan asemaan. Tajusin myös, että on ensiarvoisen tärkeää lapsen kehitykselle, että hän voi purkaa negatiiviset tunteet turvallisesti. Että aikuinen on läsnä ja välittää, eikä koe hylkäämisiä. Tuo ap:n reagoimattomuus ja jopa hylkääminen toiseen huoneeseen saa lapsen ajattelemaan, että jos hän ei ole kiltisti, niin kukaan ei pidä hänestä. huutaminen luo myös turvattomuutta, eikä sitäkään pitäisi harrastaa ollenkaan. Turvattomasti kasvaneesta lapsesta tulee mahdollisesti narsisti. Se ei ole pelkästään ikävä luonteenpiirre vaan vankilan asukeista suurin osa on todettu narsistisiksi.

Suosittelen ap:lle Keijo Tahkokallion kirjoja vaikka.
 
lapset osaavat kyllä ton uhma-pelin pelaamisen! Se on musta verrattavissa taidokkaaseen pokeripeliin =D kullannuput nimittäin "korottavat panoksia" ja auta armias jos joku temppu tepsii! Paiskomiset, huutamiset, pissaamiset ja kakkaamiset olempa kuullu jonkun kakoneen niin kauan että oksennus tuli lattialle ja kaiken lisäks mukula heittäyty siihen lätäkköön...

En lukenu edellisiä viestejä mutta pikaluvulla tulikin jo se ydin esille: ÄLÄ ANNA PERIKS... tsemppiä
 
Kyllä on meilläkin uhma huipussaan, ikää tytöllä 2v 4kk. Lähinnä uhma tulee esille ruokailutilanteissa, milloin mistäkin syystä ja mä en yksinkertaisesti kestä sitä temppuilua. Vaatteidenpukemisuhman kestän, mutta nuo syönnit on jotain niin karmeeta, ettei ole tosikaan. Meillä on kyllä ollut aina vaikeeta syömisen kanssa että melkein siitä vois sanoa tulleen iso MÖRKÖ. Jaksan hetken ja joskus saan lapsen jatkamaan syöntiä, mutta yleensä mulla palaa pinna ihan täysin ja sen jälkeen huudetaan molemmat ja pari kertaa olen läpsinytkin ja tukistanut ja ruoka lentänyt pitkin kämppää.. Tiedetään, todella aikuismaistakäytöstä, siis ei todellakaan!

Jälkeenpäin sitten taas inhoa itseäni, mutta siinä tilanteessa en voi vaan omalle raivolleni mitään. Kuukauden sisään syntyy uusi vaavi, että saapa nähdä kuinkas meillä sitten temppuilaan ja koetellaan kärsivällisyyttä. Kauhulla odotan! Ennen en hermostunut mistään ja pystyi ärsyttämään vaikka kuinka, mutta nykyään kun tietty raja ylittyy tämän syömishössötyksen kanssa niin mulla yksinkertaisesti napsahtaa. Heikko olen siis nykyään =( Varmaan johtuu osalta väsymyksestä tai sitten vaan mua ei oo luotu kestämään tuollaisia taisteluita..
 
Mun mielestä tärkeää on tiedostaa se, että niitä uhmatilanteita on turha "älyllistää". Monimmutkainen keskustelu ei auta mitään vaan saa lapsen sekaisin silloinkin kun tilanne on jo ohi. Tilannetta ei kannata jäädä jauhamaan sitten sen enempää kun se on ohi.

Monet tekevät sen virheen, että suhtautuvat pieneen lapseen kuin kovin älykkääseenkin olentoon ;) Tai jotenkin aikuisen kanssa "tasa-arvoiseen" olentoon. No, älkää ottako tätä pahasta, mutta musta ainakin se on aika primitiivistä hommaa ja "kaupantekoa" mitä lapsen kanssa tehdään - yksinkertaisia sääntöjä, selkeyttä, rutiineja kuten joku mainitsikin, ennalta-arvattavuutta. Ei tehdä poikkeuksia tai anneta periksi sellaisissa tilanteissa missä riitaa yleensä tulee.

Esim mankumalla tai parkumalla ei saa tahtoaan läpi missään tilanteessa. Jos alkaa kaupassa kirkua, muksu kannetaan autoon odottamaan parin varoituksen jälkeen. Ja niitä "uhkailuja" täytyy toteuttaa, muuten lapsi huomaa, ettei se oikeasti mua autoon kanna vaikka uhkaileekin. Sitten osaa yleensä jo seuraavalla kerralla käyttäytyä paljon paremmin. Kovin nälkäisenä ja väsyneenä ei tietenkään kannata esim kauppaan mennä..
 
Joku kirjoitti, että toiseen huoneeseen "hylkääminen" voi aiheuttaa "traumoja".. En mä ihan tuotakaan osta. Meillä äärimmäisin rangaistus on se, että esim ruokapöydästä poistetaan omaan huoneeseen kunnes osaa olla nätisti. Yleensä tulee aika heti sieltä pois ja sanoo, että osaa olla nätisti :) Ja on kanssa. Tosi harvoin sitä tarvii tehdä, että ei missään pimeässä huoneessa tuntitolkulla istuteta mistä traumoja voisikin tulla ;) Ja hyvin tasapainoinen ja "hyvin käyttäytyvä" pikkumies 3v on..

Ja ymmärrän kyllä niitä, jotka tosissaan taistelevat uhmaikäisten kanssa. Se pitää muistaa, että tosiaankin on sinnikkäämpiä ja isompiuhmaisia tapauksia, ja sitten vähän helpompia tapauksia. Aina ei vika ole vanhemmissa, mutta on kyllä paljon mitä voi tehdä uhmien kanssa pärjäämiseksi.

Se on normaali kehitysvaihe, mutta mä en oikein usko, että se on kovin normaalia jos ne jatkuvat vuositolkulla. Silloin voisi kokeilla jotain tässäkin ketjussa tulleita vinkkejä ellei tilanne jo ole päässyt liian pahaksi..
 
Aika paljon näkee nykyään sellaista yliempaattisuutta. En mä tarkoita että mikään natsi pitäisi olla, mutta Kuunnellaan lasta liikaakin, Keskustellaan ja Neuvotellaan lapsen kanssa. Lapselle tulee siitä turvaton olo, jos hänelle tulee tunne, että hänen pitäisi jostain asioista päättää eikä vanhempi tiedä miten tehdään. Turvattomuuden tunne voi lisätä sitten taas niitä uhmiakin kun haluaa koetella niitä rajoja, jotka toisivat turvallisuuden tunteen.
 
Viimeiseen kirjoittajaan yhtyen, hieman ehkä rankempi esimerkki, mutta siinä englantilaisessa Super Nanny ohjelmassa muistaakseni tuo uhmalasten taltuttaja sanoi, kun yksi äiti kysyi pikkulapselta esim. joka päivä, mitä tämä haluaisi ruoaksi, että niin ei saisi tehdä, vaan vanhemman kuuluu tehdä melkein kaikki päätökset. Muuten lapsi juuri tuntee, että on itse vastuussa omasta elämästään, vaikka ei tietenkään ole siihen valmis.Turvattomuus sitten aiheuttaa lisää aggressioita jne.
 
Nimimerkkinikin kertoo, että kannatan esimerkin ottamista koirankoulutuksesta. Itselläni ei ole koiraa eikä tule ikinä olemaan, mutta sen verran olen sitä touhua seurannut, että monia asioita olisi hyvä soveltaa lapsiinkin :) Se on tavallaan hyvin simppeliä touhua, mutta vaatii tietenkin kärsivällisyyttä ja jämäkkyyttä.

Yksi tosi tärkeä juttu on se, että laumassa pitää olla johtaja. Jos laumassa ei ole selkeää johtajaa, koira yrittää ottaa sen johdon ja se on sille todennäköisesti hirveän stressaava paikka. Silloin se voi käyttäyä aggressiivisesti ja vain olla tosi eksyksissä - että hänenkö tässä pitäisi kaikki päättää. Tai yleensä, ei vain osaa hoitaa sitä jobia, koska ei sillä ole siihen kapasiteettia.

Samoin on lasten kanssa. Ihan tärkein sääntö on ottaa ohjat perheessä. Kun sen tekee ihan alusta asti, jo vauvaiästä, niin asiat sujuvat paljon paremmin. Siinä en yhtään aliarvioi lasten älykkyyttä. Juuri tämä johtajuusjuttu opitaan jo niin pienestä pitäen. Uskon että jo vauvasta asti - ovatko vanhemmat sen oloisia että tietävät mitä tekevät vai koko ajan eksyksissä. Uskon, että lasten ja vanhempien välinen "kemia" syntyy jo vauvaiässä. Toki sitä on mahdollisuus muuttaa ja kehittää ajan kuluessa..

Eikä tietenkään unohdeta kiitosta, kehuja ja hellyyttä. Niitä ei voi koskaan antaa liikaa! Mutta rajat on oltava. Silloin usein sekä lapset että vanhemmat voivat paremmin. Kyllä siinä vanhemmatkin väsyvät kun on ollut liian kiltti ja lässy, ja hyvää hyvyyttään aiheuttanutkin vain hallaa kun on ollut lapsen "kaveri".
 
Alkuperäinen kirjoittaja koirankouluttaja:
Nimimerkkinikin kertoo, että kannatan esimerkin ottamista koirankoulutuksesta. Itselläni ei ole koiraa eikä tule ikinä olemaan, mutta sen verran olen sitä touhua seurannut, että monia asioita olisi hyvä soveltaa lapsiinkin :) Se on tavallaan hyvin simppeliä touhua, mutta vaatii tietenkin kärsivällisyyttä ja jämäkkyyttä.

Yksi tosi tärkeä juttu on se, että laumassa pitää olla johtaja. Jos laumassa ei ole selkeää johtajaa, koira yrittää ottaa sen johdon ja se on sille todennäköisesti hirveän stressaava paikka. Silloin se voi käyttäyä aggressiivisesti ja vain olla tosi eksyksissä - että hänenkö tässä pitäisi kaikki päättää. Tai yleensä, ei vain osaa hoitaa sitä jobia, koska ei sillä ole siihen kapasiteettia.

Samoin on lasten kanssa. Ihan tärkein sääntö on ottaa ohjat perheessä. Kun sen tekee ihan alusta asti, jo vauvaiästä, niin asiat sujuvat paljon paremmin. Siinä en yhtään aliarvioi lasten älykkyyttä. Juuri tämä johtajuusjuttu opitaan jo niin pienestä pitäen. Uskon että jo vauvasta asti - ovatko vanhemmat sen oloisia että tietävät mitä tekevät vai koko ajan eksyksissä. Uskon, että lasten ja vanhempien välinen "kemia" syntyy jo vauvaiässä. Toki sitä on mahdollisuus muuttaa ja kehittää ajan kuluessa..

Eikä tietenkään unohdeta kiitosta, kehuja ja hellyyttä. Niitä ei voi koskaan antaa liikaa! Mutta rajat on oltava. Silloin usein sekä lapset että vanhemmat voivat paremmin. Kyllä siinä vanhemmatkin väsyvät kun on ollut liian kiltti ja lässy, ja hyvää hyvyyttään aiheuttanutkin vain hallaa kun on ollut lapsen "kaveri".


Meni kyllä pikkasen yli verrata nyt lastenkasvatusta koiran kouluttamiseen?? Ei perheessä tule olla johtajaa vaan tasavertaiset vanhemmat jotka ovat määrätietoisia ja asettavat lapsilleen rajoja turvallisuuden tunteen aikaansaamiseksi. Mutta kyllä perhe toimii ennen kaikkea rakkauden ja neuvottelun eli ihmisten välisen kanssa käymisen kautta kun taas koiran koulutukseen liittyy usein alistamista. Nyt taidat olla hiukkasen väärällä palstalla ajatustesi kanssa!

Ja lapsen luonne ja temperamentti voi olla sellainen että tietty ikävaihe on raju tai hankala vaikka vanhemmat olisivatkin määrätietoisia kasvattajia.

 
Alkuperäinen kirjoittaja koirankouluttaja:
Nimimerkkinikin kertoo, että kannatan esimerkin ottamista koirankoulutuksesta. Itselläni ei ole koiraa eikä tule ikinä olemaan, mutta sen verran olen sitä touhua seurannut, että monia asioita olisi hyvä soveltaa lapsiinkin :) Se on tavallaan hyvin simppeliä touhua, mutta vaatii tietenkin kärsivällisyyttä ja jämäkkyyttä.

Yksi tosi tärkeä juttu on se, että laumassa pitää olla johtaja. Jos laumassa ei ole selkeää johtajaa, koira yrittää ottaa sen johdon ja se on sille todennäköisesti hirveän stressaava paikka. Silloin se voi käyttäyä aggressiivisesti ja vain olla tosi eksyksissä - että hänenkö tässä pitäisi kaikki päättää. Tai yleensä, ei vain osaa hoitaa sitä jobia, koska ei sillä ole siihen kapasiteettia.

Samoin on lasten kanssa. Ihan tärkein sääntö on ottaa ohjat perheessä. Kun sen tekee ihan alusta asti, jo vauvaiästä, niin asiat sujuvat paljon paremmin. Siinä en yhtään aliarvioi lasten älykkyyttä. Juuri tämä johtajuusjuttu opitaan jo niin pienestä pitäen. Uskon että jo vauvasta asti - ovatko vanhemmat sen oloisia että tietävät mitä tekevät vai koko ajan eksyksissä. Uskon, että lasten ja vanhempien välinen "kemia" syntyy jo vauvaiässä. Toki sitä on mahdollisuus muuttaa ja kehittää ajan kuluessa..

Eikä tietenkään unohdeta kiitosta, kehuja ja hellyyttä. Niitä ei voi koskaan antaa liikaa! Mutta rajat on oltava. Silloin usein sekä lapset että vanhemmat voivat paremmin. Kyllä siinä vanhemmatkin väsyvät kun on ollut liian kiltti ja lässy, ja hyvää hyvyyttään aiheuttanutkin vain hallaa kun on ollut lapsen "kaveri".


Toivottavasti tömän tekstin kirjoittaja ei vahingossakaan työskentele lasten parissa, kamalaa jos oman lapsen opettajan tai tarhantätinä olis tällainen koirankouluttaja jolla ei kuitenkaan ole koiraa eli ei tiedä mitään koiran koulutuksesta saati sittes lasten kasvatuksesta! Hui!

 
No hei, juttuni oli kärjistäen kirjoitettu ellei se huokunut läpi. Ei tietenkään suoraan voi verrata koiran ja lapsen kasvattamista, mutta välillä näyttää, että joillain olisi todellakin hyvä ottaa oppia selkeästä johtajuuden ottamisesta sen sijaan, että lässytetään lapselle ja Keskustellaan kolmevuotiaan kanssa abstraktisti asioista, joista se ei mitään ymmärrä. Se tekee lapselle turvattomuuden tunnetta.

Juuri näissä ongelmakohdissa olisi hyvä tietää, kuka on ohjaksissa. Silloin kun ollaan "ääritilanteessa", jonkun on otettava ohjat käsiinsä. Onko se pieni uhmaikäinen lapsi vai vanhemmat.

"Ei perheessä tule olla johtajaa vaan tasavertaiset vanhemmat jotka ovat määrätietoisia ja asettavat lapsilleen rajoja turvallisuuden tunteen aikaansaamiseksi. Mutta kyllä perhe toimii ennen kaikkea rakkauden ja neuvottelun eli ihmisten välisen kanssa käymisen kautta kun taas koiran koulutukseen liittyy usein alistamista."

Huomatkaa nyt, MINKÄ IKÄISISTÄ LAPSISTA PUHUTAAN. Nyt puhutaan uhmaikäisistä n 3-vuotiaista. Kun lapsi on isompi, SILLOIN neuvottelu ja asioista KESKUSTELU ovat paikallaan. Kun lapsella on järkeä ja kapasiteettia siihen! 3-vuotiaalla ei minusta ole. Vai onko joku tosi eri mieltä?

Johtajalla viittaan molempiin vanhempiin "yksikkönä". Aikuisten pitää olla aikuisia ja lasten lapsia. En puhu pienen lapsen alistamisesta, vaan ihan terveestä rajojen laittamisesta.

"Toivottavasti tömän tekstin kirjoittaja ei vahingossakaan työskentele lasten parissa, kamalaa jos oman lapsen opettajan tai tarhantätinä olis tällainen koirankouluttaja jolla ei kuitenkaan ole koiraa eli ei tiedä mitään koiran koulutuksesta saati sittes lasten kasvatuksesta! Hui!"

Kerro vielä, mikä mielipiteissäni on mielestäsi hirveää. Onko se jokin näistä:
"lasten kasvattaminen vaatii kärsivällisyyttä ja jämäkkyyttä"
"aikuisten pitää olla aikuisia ja vanhempien pitää ottaa johto käsiinsä perheessä"
"uhmaikäinen ei ole vielä niin vanha ja kehittynyt, että hänen kanssaan voidaan neuvotella asioista. Vasta isompana."
"lapselle tulee turvaton olo ellei vanhemmat tiedä mitä tehdään ja miten tehdään ja se voi pahentaa uhmaa"
"Eikä tietenkään unohdeta kiitosta, kehuja ja hellyyttä. Niitä ei voi koskaan antaa liikaa! Mutta rajat on oltava. "
 

Yhteistyössä