Tänks "minä vuoan". Joku sentään ymmärsi pointtini
Monet vanhemmat tuntuvat pelkäävän että lapsi "särkyy" jos sitä komentaa jämäkästi. Ollaan kauhean varovaisia ja pelätään, että joka toisesta asiasta tulee lapselle traumoja. Mitä sitten, jos lapsi alkaa itkeä (tai tekoitkeä..) kun sitä komennetaan. Voi voi, elämä on joskus tosi ikävää kun kaikkea ei saa mitä haluaa. Koko maailma ei pyörikään yhden ihmisen ympärillä, vaan sen yhden ihmisen opittava elämään täällä maailmassa yhteisillä säännöillä. Vanhemmat ovat sitä varten - opettamassa turvallisesti sitä, miten muiden kanssa toimitaan. Vanhempien pitää vain joskus olla vähän tylsiäkin.
Eniten hankaluuksia musta tulee siitä, että pelataan lapsen kanssa "curlingia" tai että lapsi ei saa mitään kunnon vastusta ikävien tunteiden purkamisessa. Vanhemmat levittelevät käsiään avuttomina tai reagoivat joka kerta erilailla esim uhmakohtaukseen.
Väkivaltaiseksi ei saa tietenkään ryhtyä eikä hulluksi komentajanatsiksi, vaan kun asiat sujuvat hyvin, jutellaan lapsen kanssa niitä näitä, pelleillään, halaillaan, osoitetaan hellyyttä ja kehutaan. Meillä on suurimman osan ajasta tosi hauskaa muksujen kanssa. On huumoria jne kun ei ole tarvinnut tuhlata energiaa ylettömästi ylimääräisiin uhmakohtauksiin. Uhmaa on aina jonkin verran normaalina kehitysvaiheena, mutta rajansa silläkin miten paljon ja miten se ilmenee.
Pitää vain tietää, mitkä ovat ne asiat jotka vanhemmat päättää ja mitkä ne, joihin lapsella on jotain sanomista. Lapsi saa esim valita iltasatukirjan tai ottaako se keltaisen vai vihreän pillimehun, mutta ei sitä mitä koko perhe syö tänään tai mitkä perheen päivän suunnitelmat ovat.
Kun on kyse asioista joita vain pitää tehdä (lähteä ulos, syödä ym), niin ne vain tehdään ja tehdään selväksi, ettei niitä kyseenalaisteta eikä lapsella ole niihin sanomista. Mä esim joskus sanon, että "ei sulta kysytä"
kun lapsi yrittää hangoitella vastaan. Sitten meidän uhmaikäinen voi sanoa siihen, että "kysy vaan" tai "älä taas komenna mua". Ja mä sanon, että "totta kai me komennetaan, se on meidän tehtävä"/ "sä olet pikkuinen lapsi, äiti määrää mitä tehdään". Keskustelua ei siitä jatketa eikä yleensä tuon jälkeen tule mitään kohtauksia. Tilanne laukeaa, ollaan hyvällä tuulella (tai uhmaikäinen joskus hetken murjottavalla tuulella) ja tehdään mitä pitikin tehdä.
Se tietenkin auttaa, että lapsi on huomannut vauvasta asti, että suurin osa asioista tehdään niin kuin vanhemmat sanovat. Hänellä sen sijaan on valtuuksia valita millä lelulla leikkii ja millaisen lego-tornin rakentaa
Ne ovat lapselle niitä tärkeitä juttuja tuossa iässä.. Saakin keskittyä niihin eikä perheen arjen pyörittämiseen!
Eikä musta vanhempien tarvitse olla jotain yli-ihmisiä, jotka pystyvät tilanteessa kuin tilanteessa ottamaan objektiivisen asenteen ja toimimaan kuin kone. Totta kai kiukun tunteet nousevat pintaan ja saavatkin nousta. Kyllä lapsen pitää oppia siihen, että tietyt teot ovat toisten mielestä inhottavia, ikäviä ja ärsyttäviä (= sosialistamista). Jos silloin vain lässytetään ja keskustellaan pitkän kaavan mukaan (joka menee yli hilseen niin sanotusti) niin ei lapsi opi, miten toisten kanssa toimitaan ja että pitää ottaa huomioon muidenkin tunteita.
Suhtautukaa siihen pari-kolmevuotiaaseen lapseen kuin LAPSEEN, ei kuten aikuisen kanssa tasavertaiseen ihmiseen. Lapsen pitää saada leikkiä suht huolettomana ilman, että hänen täytyy tehdä mitään päätöksiä tai valintoja perheen tekemisistä. Ja vaikka asioista kysyisi retorisesti, lapsi voi silti ymmärtää sen kysymykseksi johon hänen tulisi osata vastata. Olen huomannut, että monilla vanhemmilla on tuo tapa puhua, vaikkeivat sitä tarkoitakaan, että lapselta asiaa suoranaisesti kysyy.
