Anteeksi nyt jo heti alkuun...*avaa nipun sateenvarjoja*

Mulle on ihan sama mitä muut ajattelee, mä tiedän että mun kapasiteettni ei veny näitä kahta ipanaa suuremman lapi katraan paimentamiseen. Aivan sama onko kiinni asenteesta vai mistä, tiedän että nämä kaksi tällähetkellä saan huollettua ja jaksan kattella itseänikin.

Miksi mun pitäisi väenvängällä muuttaa asennettani? Mä olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, ehkäisy on kunnossa, kodin ulkopuolinenkin elämä odottelee kulman takana. Miks pitäisi halut jotain muuta jos on tällä hetkellä saanut sen mitä on halunnut?

 

EN sano, että kaikkien pitäisi hankkia suurperhe.
EN sano mitään siitä, mikä lapsiluku on oikea kenellekin.

Pointti oli siinä, että jätetään vaikka toinen lapsi tekemättä siksi että "tää yksikin on niin järkyttävän vaikea tapaus", mielestäni se on vain tekosyy.
Eri asia jos sanoo suoraan vaikka että jätämme toisen hankkimatta, koska haluamme harrastaa ja viettää itsekkäämpää (tai jotain sellaista) elämää.
Siis pointti oli siinä, että tuo lapsen "kauhuus" on ihan kakkaa.
Jos sanoo vaikka suoraan, että olen niin laiska, etten jaksa toista, niin sekin on ok. Ihan sama minulle, mutta suotta sitä syytä on pienen lapsen niskoille pistää!

 

täällä yks kolmen lapsen äiti, jonka elämään ei neljään vuoteen mahtunut kuin koti ja lapset. kyllä tein suuren virheen, nyt voisin vaikka ottaa ja häipyä ja jättää tän sakin tänne keskenään. en yhtäkään lasta enää halua, kyllä on perseestä käydä töissä ja hoitaa koti siihen päälle. olen ihan lataamoa vaille valmista kauraa ja kaipaan omaa aikaa, itseni onneksi taas löysin ja aloitin uuden harrastuksen ja pistän itseeni ihan törkeitä summia rahaa. kunpa olisin tajunnut kultaisen keskitien, tässä on tulos.

 

Mä en jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka on sokeita sille tosiasialle et joidenkin elämässä on muitakin sitoumuksia kun perhe

Tässä nyt puhun siitä ihan puhtaasti, kun monet sanoo, ettei vain jaksa, "koska se yksikin lapsi on niin kamalan vaikea"...yksi pieni lapsi ei voi koskaan olla niin vaikea, ettei sen kanssa voisi aikuinen jaksaa.
Ja puhun nyt ihan yhdestä, kahdesta lapsesta perheessä.

Ihminen voi kokea elämässään ettei jaksa mitään vaikkei olis lapsiakaan. Suomi on yksi maailman kärkimaita depression sairastamisessa ja neljännesmiljoona täällä syö masennukseen lääkkeitä. Siihen ei tarvita välttämättä yhtään lasta, mutta mitä enemmän kasvatusvastuuta on, sitä enemmän voimavaroille on kysyntää.

 

Loistava vastaus ap . Mä otan popparit esiin, tästä tulee pitkä ketju.

 

Tässä nyt puhun siitä ihan puhtaasti, kun monet sanoo, ettei vain jaksa, "koska se yksikin lapsi on niin kamalan vaikea"...yksi pieni lapsi ei voi koskaan olla niin vaikea, ettei sen kanssa voisi aikuinen jaksaa.
Ja puhun nyt ihan yhdestä, kahdesta lapsesta perheessä.

Mä voin sanoa ihan rehellisesti et mulle riittää yksi lapsi - mä en jaksa enempää. Mulla tarvii aikaa myös yritys, koulu, koti ja ne tietyt ylimääräset hommat jotka on mun vastuullani.
Ja kyllä, laitan noi asiat siihen järjestykseen et meidän perheellä menee jatkossakin hyvin sekä henkisesti että taloudellisesti.
Toi sun esittämä syys on vaan sellanen yleispäteväkeino saada uteliaat lopettamaan kyselemisen.

 

EN sano, että kaikkien pitäisi hankkia suurperhe.
EN sano mitään siitä, mikä lapsiluku on oikea kenellekin.

Pointti oli siinä, että jätetään vaikka toinen lapsi tekemättä siksi että "tää yksikin on niin järkyttävän vaikea tapaus", mielestäni se on vain tekosyy.
Eri asia jos sanoo suoraan vaikka että jätämme toisen hankkimatta, koska haluamme harrastaa ja viettää itsekkäämpää (tai jotain sellaista) elämää.
Siis pointti oli siinä, että tuo lapsen "kauhuus" on ihan kakkaa.
Jos sanoo vaikka suoraan, että olen niin laiska, etten jaksa toista, niin sekin on ok. Ihan sama minulle, mutta suotta sitä syytä on pienen lapsen niskoille pistää!

ei tarvitse laittaa, mutta jos se on tosiasia. Miksi valehdella. Tiedän erittäin vaativia lapsia ja sellaisia jotka on ollut sitä jo vauvasta asti. Miksi pitäisi valehdella.

 

Mun mielestä taas on erittäin pätevä syy jättää tekemättä se toinen lapsi, jos ensimmäisenkin kanssa on ollut vaikeaa ja hankalaa. Oikeasti, miten se tilanne muuttuisi paremmaksi, että hankkisi vielä toisen lapsen? Sitten on kaksi hankalaa ja vaikeaa lasta. Miksi ottaa se riski, että toisen lapsen tultua kaikki hajoaa käsiin ja perhe menee säpäleiksi?

 

Mä en jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka on sokeita sille tosiasialle et joidenkin elämässä on muitakin sitoumuksia kun perhe

Tässä nyt puhun siitä ihan puhtaasti, kun monet sanoo, ettei vain jaksa, "koska se yksikin lapsi on niin kamalan vaikea"...yksi pieni lapsi ei voi koskaan olla niin vaikea, ettei sen kanssa voisi aikuinen jaksaa.
Ja puhun nyt ihan yhdestä, kahdesta lapsesta perheessä.

Ihminen voi kokea elämässään ettei jaksa mitään vaikkei olis lapsiakaan. Suomi on yksi maailman kärkimaita depression sairastamisessa ja neljännesmiljoona täällä syö masennukseen lääkkeitä. Siihen ei tarvita välttämättä yhtään lasta, mutta mitä enemmän kasvatusvastuuta on, sitä enemmän voimavaroille on kysyntää.

Siis kukkia ojennan!! :flower: Tismalleen! Suomessa on sakki hautaan kaatumassa lakkaamatta ja nappia pistetään naamaan...jos siinä on asenteet sakilla kohdallaan, niin minä olen joulupukki!
Kyllä totisesti olisi aika pistää asenteita uusiksi.

 

Enkä mä ymmärrä miksei jo se yksi voisi olla "järkyttävän vaikea tapaus"? Oon kuvitellut että lapsetkin on persoonia ja huonolla tuurilla se esikoinen on persoonaltaan täysin vanhempiensa vastakohta ja uskon että sillon vanhemat voivat kyllä tuntea olevansa kovilla kun joutuvat luovimaan täysin erilaisen ihmisen kanssa jok päivä.

 

Mun mielestä taas on erittäin pätevä syy jättää tekemättä se toinen lapsi, jos ensimmäisenkin kanssa on ollut vaikeaa ja hankalaa. Oikeasti, miten se tilanne muuttuisi paremmaksi, että hankkisi vielä toisen lapsen? Sitten on kaksi hankalaa ja vaikeaa lasta. Miksi ottaa se riski, että toisen lapsen tultua kaikki hajoaa käsiin ja perhe menee säpäleiksi?

Miksi pitää olla niin avuton ja heti antamassa periksi?? Tätä en tajua.
Meissä jokaisessa asuu pieni sissi ja sen voisi kaivaa kukin tarvittaessa esiin.
Aina kaikki ei ole omissa käsissä ja valittavissa, mutta kyllä elämänasenteella on valtava merkitys koko elämässä. :flower:

 

Ap, mikä sä olet sanomaan ettei se yksi voi olla järkyttävän hankala? Jokainen kokee asiat eri tavalla. Ja jos jostain tuntuu että toinen/kolmas jää hankkimatta sen takia että hällä on hankala lapsi, niin sehän on silloin todellinen syy.

 

Miksi pitää olla niin avuton ja heti antamassa periksi?? Tätä en tajua.
Meissä jokaisessa asuu pieni sissi ja sen voisi kaivaa kukin tarvittaessa esiin.
Aina kaikki ei ole omissa käsissä ja valittavissa, mutta kyllä elämänasenteella on valtava merkitys koko elämässä. :flower:

Haluatko selittää minulle tätä vielä? Kun en käsitä, yleensähän ihminen ei halua saada lisää lapsia sen vuoksi, että ei halua, niin että mitä periksi antamista se on? Ikään kuin kaikkien optio olisi hankkia lapsia loputtomiin, toiset vaan antaa periksi aikaisemmin/helpommin kuin toiset.

 

Mä en jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka on sokeita sille tosiasialle et joidenkin elämässä on muitakin sitoumuksia kun perhe

Tässä nyt puhun siitä ihan puhtaasti, kun monet sanoo, ettei vain jaksa, "koska se yksikin lapsi on niin kamalan vaikea"...yksi pieni lapsi ei voi koskaan olla niin vaikea, ettei sen kanssa voisi aikuinen jaksaa.
Ja puhun nyt ihan yhdestä, kahdesta lapsesta perheessä.

Ihminen voi kokea elämässään ettei jaksa mitään vaikkei olis lapsiakaan. Suomi on yksi maailman kärkimaita depression sairastamisessa ja neljännesmiljoona täällä syö masennukseen lääkkeitä. Siihen ei tarvita välttämättä yhtään lasta, mutta mitä enemmän kasvatusvastuuta on, sitä enemmän voimavaroille on kysyntää.

Siis kukkia ojennan!! :flower: Tismalleen! Suomessa on sakki hautaan kaatumassa lakkaamatta ja nappia pistetään naamaan...jos siinä on asenteet sakilla kohdallaan, niin minä olen joulupukki!
Kyllä totisesti olisi aika pistää asenteita uusiksi.

No, miten sinä niitä pistät uusiksi? Ollaan vaan suurpiirteisiä vai miten?

 

Enkä mä ymmärrä miksei jo se yksi voisi olla "järkyttävän vaikea tapaus"? Oon kuvitellut että lapsetkin on persoonia ja huonolla tuurilla se esikoinen on persoonaltaan täysin vanhempiensa vastakohta ja uskon että sillon vanhemat voivat kyllä tuntea olevansa kovilla kun joutuvat luovimaan täysin erilaisen ihmisen kanssa jok päivä.

No mielestäni siinä on avuttomuutta kyllä pelissä, jos ei yhden kanssa pärjää, oli hän sitten ihan millainen tahansa. Meillä on ollut koliikkivauvaa ja superuhmaa ja kaikenlaista ja tottakai on ollut monesti raskasta, mutta jos jäisin tähän itkemään ja valittamaan elämän kurjuutta, olisin pöpilässä alta aikayksikön. Asennetta kehiin!

 

Mun mielestä taas on erittäin pätevä syy jättää tekemättä se toinen lapsi, jos ensimmäisenkin kanssa on ollut vaikeaa ja hankalaa. Oikeasti, miten se tilanne muuttuisi paremmaksi, että hankkisi vielä toisen lapsen? Sitten on kaksi hankalaa ja vaikeaa lasta. Miksi ottaa se riski, että toisen lapsen tultua kaikki hajoaa käsiin ja perhe menee säpäleiksi?

Miksi pitää olla niin avuton ja heti antamassa periksi?? Tätä en tajua.
Meissä jokaisessa asuu pieni sissi ja sen voisi kaivaa kukin tarvittaessa esiin.
Aina kaikki ei ole omissa käsissä ja valittavissa, mutta kyllä elämänasenteella on valtava merkitys koko elämässä. :flower:

Miksi on avuton jos tunnustaa itselleen että yhden kanssa on jo kädet täynnä eikä halua sihen toista, mahdollisesti yhta vaativaa, lasta tehdä? Miksi se on periksiantamista jos järjestää elämänsä niin että voimavarat riittävät aatusti lapsen/lasten kasvattamiseen aikuiseksi saakka?

 

Miksi pitää olla niin avuton ja heti antamassa periksi?? Tätä en tajua.
Meissä jokaisessa asuu pieni sissi ja sen voisi kaivaa kukin tarvittaessa esiin.
Aina kaikki ei ole omissa käsissä ja valittavissa, mutta kyllä elämänasenteella on valtava merkitys koko elämässä. :flower:

Haluatko selittää minulle tätä vielä? Kun en käsitä, yleensähän ihminen ei halua saada lisää lapsia sen vuoksi, että ei halua, niin että mitä periksi antamista se on? Ikään kuin kaikkien optio olisi hankkia lapsia loputtomiin, toiset vaan antaa periksi aikaisemmin/helpommin kuin toiset.

Ähh, en sanonut että antaa periksi lapsiluvun edessä vaan yleensä asioiden edessä.

 

Mun mielestä taas on erittäin pätevä syy jättää tekemättä se toinen lapsi, jos ensimmäisenkin kanssa on ollut vaikeaa ja hankalaa. Oikeasti, miten se tilanne muuttuisi paremmaksi, että hankkisi vielä toisen lapsen? Sitten on kaksi hankalaa ja vaikeaa lasta. Miksi ottaa se riski, että toisen lapsen tultua kaikki hajoaa käsiin ja perhe menee säpäleiksi?

Miksi pitää olla niin avuton ja heti antamassa periksi?? Tätä en tajua.
Meissä jokaisessa asuu pieni sissi ja sen voisi kaivaa kukin tarvittaessa esiin.
Aina kaikki ei ole omissa käsissä ja valittavissa, mutta kyllä elämänasenteella on valtava merkitys koko elämässä. :flower:

aina se ei auta vaikka olisi minkälainen sissi. Perheitä on erilaisia ja tarpeet erilaisia, silloin yksikin vastoinkäyminen voi olla liikaa esim. stressaavan työn, kiireen jne. yhteydessä

 

Mun mielestä taas on erittäin pätevä syy jättää tekemättä se toinen lapsi, jos ensimmäisenkin kanssa on ollut vaikeaa ja hankalaa. Oikeasti, miten se tilanne muuttuisi paremmaksi, että hankkisi vielä toisen lapsen? Sitten on kaksi hankalaa ja vaikeaa lasta. Miksi ottaa se riski, että toisen lapsen tultua kaikki hajoaa käsiin ja perhe menee säpäleiksi?

Miksi pitää olla niin avuton ja heti antamassa periksi?? Tätä en tajua.
Meissä jokaisessa asuu pieni sissi ja sen voisi kaivaa kukin tarvittaessa esiin.
Aina kaikki ei ole omissa käsissä ja valittavissa, mutta kyllä elämänasenteella on valtava merkitys koko elämässä. :flower:

Ok... sä et ole vissiin koskaan ollut masentunut? Mun elämäni oli ihan mallillaan ennen lapsen tuloa. Ja tätä lastakin tehtiin hartaasti ja pitkään. Oli siis odotettu lapsi. Mutta asiatpa eivät menneetkään ihan niin kuin olisin toivonut. Lapsi oli vaativa enkä mä ollutkaan sellainen hanhiemo kuin luulin.

Tuossa ei ole kyse mistään avuttomuudesta tai periksiantamisesta, vaan terveestä järjestä. Mulla on niin paljon hyvitettävää tälle yhdellekin, että toisen lapsen teko olisi itse asiassa aika julmaa hänelle.

Ja miksi helvetissä mä haluaisin leikkiä jotain sissiä, jos kerran eteenpäin pääsee vähemälläkin sodalla? MIksi mä haluaisin vetää itseni kuilun partaalle tahallani?

 

Öh, ehkä kysymys on enemmän siitä ettei kyseiset ihmiset oikeasti koe edes tarvetta suuremmalle perheelle? Se kolmas lapsi voi olla kaunisajatus, mutta toisaalta haluavat säilyttää perheessä tietyt asiat (esim. toimeentulo, asumisjärjestelyt, matkustelumahdollisuudet, oma työelämässä aktiivisesti oleminen, harrastaminen, vanhempien kahdenkeskeinen aika...) jotka suuremman lapsimäärän myötä vaikeutuisivat. Vaikeutuisivat jopa niin paljon etteivät he jaksaisi pyörittää arkea sellaisena kun toivovat sen olevan ja mistä nauttisivat.

Varmasti valtaosa näistä 2-lapsisista perheistä selviäisi myös kolmannen tai neljännen lapsen kanssa jne, mutta onko jäkeä lähteä siihen väkisin jos kokee olevansa tyytyväinen elämäänsä näinkin?

Ja juu, usein ne ensimmäiset lapset oikeasti tuntuvat hankalammilta kuin kuudennet tai seitsemännet.

 

Voinhan minäkin sanoa, että se on oma ongelma ja osaamattomuutta, uusavuttomuutta ja lukutaidonpuutetta, jos ei ainakin yhtä tohtorintutkintoa saa elämänsä aikana suoritettua.

 

Mä en jaksa ymmärtää ihmisiä, jotka on sokeita sille tosiasialle et joidenkin elämässä on muitakin sitoumuksia kun perhe

Tässä nyt puhun siitä ihan puhtaasti, kun monet sanoo, ettei vain jaksa, "koska se yksikin lapsi on niin kamalan vaikea"...yksi pieni lapsi ei voi koskaan olla niin vaikea, ettei sen kanssa voisi aikuinen jaksaa.
Ja puhun nyt ihan yhdestä, kahdesta lapsesta perheessä.

Ihminen voi kokea elämässään ettei jaksa mitään vaikkei olis lapsiakaan. Suomi on yksi maailman kärkimaita depression sairastamisessa ja neljännesmiljoona täällä syö masennukseen lääkkeitä. Siihen ei tarvita välttämättä yhtään lasta, mutta mitä enemmän kasvatusvastuuta on, sitä enemmän voimavaroille on kysyntää.

Siis kukkia ojennan!! :flower: Tismalleen! Suomessa on sakki hautaan kaatumassa lakkaamatta ja nappia pistetään naamaan...jos siinä on asenteet sakilla kohdallaan, niin minä olen joulupukki!
Kyllä totisesti olisi aika pistää asenteita uusiksi.

No oli oikeutettua tai ei niin ei noihin olosuhteisiin yhtään lisää lapsia tarvii tehdä hokemalla "ei kaks tai kolme voi olla ylitsepääsemättömiä". Onko sulla yhtään havaintoa, miten paljon julkisia varoja käytetään erityislasten perheiden tukemiseen? Eli virallisesti on kriteerit, joiden mukaisesti katsotaan vanhempien voimavarojen loppuvan kesken ja järjestetään veroeuroilla tuettuja palveluja. Lisäksi masentuneille lapsiperheiden vanhemmille tarjotaan apua oli sen masennuksen syy miten helposti todettavissa tai ei - lapsen kannalta olennaista on se, ettei vanhempi vaan jaksa. Tässä ei kyse ole keksitystä rasitteesta, vaan se yksikin lapsi perheineen voi olla tuen tarpeessa.

 

En ihan jaksa ymmärtää (vaikka ei kuulu minulle joo) äitejä tai isiä, jotka sanovat, etteivät voi mitenkään jaksaa toista tai kolmatta lasta...siis jos on yksi tai kaksi ennestään...harvoin -erittäin harvoin- joku lapsi on niin hankala tapaus, että se veisi vanhempien voimat aivan tyystin. Vaikka olisi sairaskin.
Uskallan sanoa näin.
Mielestäni se on puhtaasti asennekysymys!
Jos haluaa jaksaa ja opettelee ottamaan asioita vähän suurpiirteisemmin, siinä hyvinkin voi jaksaa. En siis usko, ettei joku oikeasti jaksa vaikka sitä toista lasta, "koska yksikin on niiiiiiiiiiiin kamalan vaikea"...mielestäni se on joko puhdasta avuttomuutta tai laiskuutta.
Tottakai voi väsyttää ja tuntua kaikenlaiselta, mutta ihmisen täytyy olla varmaan sellanen "apua, tää ei ookaan enää kivaa"-tyyppi, joka sanoo ettei yhden ja kahden kanssa voi mitenkääääään jaksaa.

Ottakaa se peukalo pois sieltä pepusta ja pistäkää asenteet uusiksi!

Ja ei, en ole yhtään sen parempi ihminen kuin kukaan muukaan.

En vaan jaksa enää vauvavuotta. Voi olla joo asennekysymys, mutta mä en silti jaksa enää kolmatta vauvaa.
Ja mitä ihmettä se sua haittaa, tai edes sulle kuuluu, miksi ihmiset ei hanki toista tai kolmatta lasta.
Sä et mitenkään voi antaa lapsillesi jos niitä on tosi monta yhtäpaljon aikaa kuin yhden tai kahden äiti.

 

Mun mielestä taas on erittäin pätevä syy jättää tekemättä se toinen lapsi, jos ensimmäisenkin kanssa on ollut vaikeaa ja hankalaa. Oikeasti, miten se tilanne muuttuisi paremmaksi, että hankkisi vielä toisen lapsen? Sitten on kaksi hankalaa ja vaikeaa lasta. Miksi ottaa se riski, että toisen lapsen tultua kaikki hajoaa käsiin ja perhe menee säpäleiksi?

Miksi pitää olla niin avuton ja heti antamassa periksi?? Tätä en tajua.
Meissä jokaisessa asuu pieni sissi ja sen voisi kaivaa kukin tarvittaessa esiin.
Aina kaikki ei ole omissa käsissä ja valittavissa, mutta kyllä elämänasenteella on valtava merkitys koko elämässä. :flower:

Miksi on avuton jos tunnustaa itselleen että yhden kanssa on jo kädet täynnä eikä halua sihen toista, mahdollisesti yhta vaativaa, lasta tehdä? Miksi se on periksiantamista jos järjestää elämänsä niin että voimavarat riittävät aatusti lapsen/lasten kasvattamiseen aikuiseksi saakka?

Ok. En ymmärrä vaikka kuinka haluaisin, et miten yhden kanssa voi olla kädet täynnä. Jos aikuisia vielä talossa on kaksi -ainakin iltaisin, niin johan on.

 

Mun mielestä taas on erittäin pätevä syy jättää tekemättä se toinen lapsi, jos ensimmäisenkin kanssa on ollut vaikeaa ja hankalaa. Oikeasti, miten se tilanne muuttuisi paremmaksi, että hankkisi vielä toisen lapsen? Sitten on kaksi hankalaa ja vaikeaa lasta. Miksi ottaa se riski, että toisen lapsen tultua kaikki hajoaa käsiin ja perhe menee säpäleiksi?

Miksi pitää olla niin avuton ja heti antamassa periksi?? Tätä en tajua.
Meissä jokaisessa asuu pieni sissi ja sen voisi kaivaa kukin tarvittaessa esiin.
Aina kaikki ei ole omissa käsissä ja valittavissa, mutta kyllä elämänasenteella on valtava merkitys koko elämässä. :flower:

aina se ei auta vaikka olisi minkälainen sissi. Perheitä on erilaisia ja tarpeet erilaisia, silloin yksikin vastoinkäyminen voi olla liikaa esim. stressaavan työn, kiireen jne. yhteydessä

Niin, ja onko ihmisen elämän pakko olla jotain sissinä suoriutumista?

Eikö se voisi mielummin olla ihan kivaa vain sellaisenaan, ilman että täytyy yrittää liikoja?