Vihdoin pääsen siirtymään tänne! Taustaa: täytin viime viikolla 45v, lasta on toivottu alkuvuodesta 2013 (tai siitä kun olin 16-vuotias, miten sen nyt ottaa..) mutta yhtään mitään ei ole tässä vuosien varrella tapahtunut. Heti yrityksen alussa todettiin muussa yhteydessä endometrioosi ja tehtiin laparoskopia. Lannistuin täysin diagnoosista enkä ollut henkisesti valmis edes harkitsemaan hoitoihin hakeutumista, olin sitä mieltä että haluan lapsen ”luonnollisesti” ja alle 40-vuotiaana.
Pikkusiskon odottamattomat vauvauutiset elokuussa -18 laukaisivat ison lapsettomuuskriisin ja itkin todella paljon. Siskonpojan syntymä ajoi lopulta selvittelemään millaiset mahdollisuudet meillä olisi saada vauva, ja kuultuani lahjasoluhoidoista olin ensimmäistä kertaa toiveikas. Pessimismi yllätti matkan varrella ja alkioitakin tuli vain kaksi, mutta yllätyksekseni plussasin heti ekasta siirrosta. Tämä pitkä taival ja pelkojen varjostama odotus sai viimein onnellisen lopun kun saimme pienen pojan (45cm/2650g) 7.7. suunnitellulla sektiolla rv36+5. Sektio tehtiin etisen istukan takia ja siksi vähän etuajassa.
Poika on maailman suloisin, mutta vielä en ole häntä saanut kunnolla syliinkään. Ensin laitettiin happiviiksiin kun saturaatio oli vähän huono, sitten siirrettiin ylipainehoitoon ja eilen varoiteltiin, että keuhkot tarvitsevat ehkä surfaktantteja lähteäkseen toimimaan kunnolla. Ihan normaaleja alkuvaikeuksia siis kun täysiaikaisesta jäätiin vähän vajaaksi, mutta kyllä on surullista olla synnyttäjien osastolla ilman vauvaa. Ja kun tiistaina arveltiin, että keskiviikkona saan vauvan luokseni ja nyt tuntuu, että joka kerta kun käyn lastenosastolla, niin se hetki karkaa aina vähän kauemmas. Mitään maitoa en ole saanut tulemaan ja harmittaa, jos imettäminenkin menee nyt tässä pieleen.
Eli olen kovin onnellinen, mutta myös hormonihuuruissa itkeskelen täällä vauvani perään. Toivottavasti ei kovin montaa päivää enää tarvitse olla erossa.
Pikkusiskon odottamattomat vauvauutiset elokuussa -18 laukaisivat ison lapsettomuuskriisin ja itkin todella paljon. Siskonpojan syntymä ajoi lopulta selvittelemään millaiset mahdollisuudet meillä olisi saada vauva, ja kuultuani lahjasoluhoidoista olin ensimmäistä kertaa toiveikas. Pessimismi yllätti matkan varrella ja alkioitakin tuli vain kaksi, mutta yllätyksekseni plussasin heti ekasta siirrosta. Tämä pitkä taival ja pelkojen varjostama odotus sai viimein onnellisen lopun kun saimme pienen pojan (45cm/2650g) 7.7. suunnitellulla sektiolla rv36+5. Sektio tehtiin etisen istukan takia ja siksi vähän etuajassa.
Poika on maailman suloisin, mutta vielä en ole häntä saanut kunnolla syliinkään. Ensin laitettiin happiviiksiin kun saturaatio oli vähän huono, sitten siirrettiin ylipainehoitoon ja eilen varoiteltiin, että keuhkot tarvitsevat ehkä surfaktantteja lähteäkseen toimimaan kunnolla. Ihan normaaleja alkuvaikeuksia siis kun täysiaikaisesta jäätiin vähän vajaaksi, mutta kyllä on surullista olla synnyttäjien osastolla ilman vauvaa. Ja kun tiistaina arveltiin, että keskiviikkona saan vauvan luokseni ja nyt tuntuu, että joka kerta kun käyn lastenosastolla, niin se hetki karkaa aina vähän kauemmas. Mitään maitoa en ole saanut tulemaan ja harmittaa, jos imettäminenkin menee nyt tässä pieleen.
Eli olen kovin onnellinen, mutta myös hormonihuuruissa itkeskelen täällä vauvani perään. Toivottavasti ei kovin montaa päivää enää tarvitse olla erossa.