vierailija
Lihavoitu teksti voisi olla mun kirjoittama. Ymmärrän sua ja sun toimintatapoja todella hyvin. Itse olen ns. puoliksi kaapissa, enkä tiedä, uskallanko tulla sieltä koskaan täysin ulos. Mun on myös helpompi vitsailla asioista, kuin puhua tunteista. Huumorista on tullut mun keino selvitä asioista, sen varjolla pystyy puhumaan jopa todella ahdistavista asioista, koska sen huumori-verhon taakse on niin helppo kätkeytyä. Mulle on helpompaa olla kova, kuin pehmeä. Olen välillä kateellinen ihmisille, jotka uskaltavat avautua tunteistaan ja olla haavoittuvia. Toisaalta hieno alku sinulle, kun pystyt myöntämään tuollaisia asioita, vaikka sitten edes anonyymilla palstalla. Niin ja sama täällä, peilaan itseäni K:n&B:n tapaukseen.Sivuhuomio: ai vitsi miten ihana kun lainaukset toimii kunnolla!
Ja pyytäisin anteeksi niiltä palstalaisilta joita ei nämä henk koht jorinat kiinnosta. Saa hypätä yli. Ja tulee olemaan pitkä romaani.
Menköön nyt tämän kerran koska ainakin mun kuvitelmissa liippaa aika läheltä tätä ketjun aihepiiriä. Sekä suoraan sanottuna en ole pystynyt tästä juttelemaan oikein kenellekään, koska oma muu lähipiiri on aika pieni, osalle en halua avata tarkemmin tätä asiaa ja se jonka kanssa olen aiheesta jutellut on hyvin nihkeä tätä mun tyyppiä kohtaan. Luulen että johtuu jonkintasoisesta mustasukkaisuudesta koska tää nihkeä ihminen on ollut mulle lapsuudesta saakka läheinen, ja "uusi" tuttavuus tuli pyörremyrskyn tavoin mun elämään aikuisiällä ja siinä kohtaa meni mun elämä lähes kokonaan uusiksi. Eli mullekin olisi ehkä hyväksi pukea näitä fiiliksiä sanoiksi.
Suuntautuminen lähinnä ongelma toisen osapuolen taholta. Mutta siihen liittyy niin kipeitä ja henkilökohtaisia juttuja, että en ehkä tässä avaa ihan kaikkea. Lapsuudesta asti kuitenkin juontaa juurensa, on vaikeaa suhdetta molempiin vanhempiin ja sitten jotain vakavampaakin. Myös mun puolelta on enemmänkin sukupuoli-identiteettiin liittyviä kriiseilyjä jo kauan ennen tän henkilön tapaamista, joka tavallaan sekä pahensi että lopulta myös helpotti mun tilannetta (koska jotenkin olen oppinut hyväksymään itseni juuri tällaisena) Meidän välillä on aivan helvetinmoinen jännite, kemia, miksi tätä nyt kutsuisi, ja todella härski läppä on lentänyt puolelta toiselle aivan alusta asti. Molemmat omataan näennäisen kova ulkokuori ja roustaus on myös meidän love language. Sitten on kuitenkin ollut ihan avoimiakin keskusteluja, että mitä jos. Ja jopa jaettua surua siitä, että miksi ei olla synnytty toisillemme oikean sukupuolisiksi. Eli ei ole jäänyt epäselväksi, että kumpikin haluaisi enemmän. Mun puolelta on jarrut päällä oikeastaan sen takia, että juttu on mulle liian tärkeä. Koska jos joku menisi vikaan, se tuntuisi jotenkin niin lopulliselta. Ja sitten se välimatka. Jos viettäisimme enemmän aikaa yhdessä ihan nenätysten, niin olen melkein varma että emme olisi tässä limbossa enää.
Ehkä tässä samalla ilmeni se syy, miksi olen tähän shippiin eksynyt. Peilaan omia tuntemuksiani näihin kahteen ja toivon, että heidän ihmissuhteensa olisi omaani helpompi ja selkeämpi.
Nyt lähden itkemään tätä oloani jonnekin.