Huoh, kylläpä kuulostaa tutulta monen teidän kirjoitukset. Minulla on ollut helmikuusta asti vaihteleva setti erilaisia varsinaiseen sairauteeni tutkimusten mukaan liittymättömiä oireita, kaikki on mitattu ja kuvattu ja testattu useampaankin kertaan. Ei ole mitään pään magneetissa, koko kropan tt:ssa, keuhkoröntgenissä, borreliavasta-aineet ok, veriarvot hyvät.. ja oireiden psyykkisyyteen vahvasti viittaa se ettei mitään oiretta ole kokoajan, väsymys ja stressi nostavat selvästi pintaan. On kyllä ollut viikkoja ja kuukausia että koko ajan on joku päällä, mutta nyt alkaa hiukan helpottaa, kun ei ole lapsilta (nyt vajaa 1 ja vajaa 3v..) saatuja flunssia ja vatsatauteja päällä, ne nukkuukin ok, ja omasta perussairaudestakin on ehkäpä päässyt eroon.
Mulla oireita:
-kasvojen, käden ja jalan puutuminen van oikealta puolelta
-tasapainohäiriöitä, hutera olo ja tunne ettei käden koordinaatio pelaa
-epätodellisuuskohtauksia, pahimmillaan seinät valui, yleensä vain vajoan pumpu
-oikean korvan tinnitus ja kuulon alenema (meni ohi kuukausia sitten, kuulotutkimuksissa todettu erittäin hyvä kuulo jälkeenpäin)
-valo- ja ääniyliherkkyys
-paniikkikohtauksia muutama
-sydämentykytystä
-edelleen palan tunnetta ja painoa rinnassa, pillit tukkoon "oikealta puolelta"
-syke yli 90 levossa
-närästys
Hjuu. Olen huomannut että lepo auttaa mutta nähtävästi kävi vaan niin että kamelin selkä katkesi kun toisen lapsen synnyttyä sain rintasyöpädiagnoosin. Kesällä 2014 sairastin lisäksi raskaana ollessani puutiaisaivokuumeen, eli olen saanut vuoden sisään kaksi negatiivista lottovoittoa. Sitä ennen oli kaikki hyvin, ei suurempia traumoja ja olen ollut kovan stressin sietäjä, nauttinut työstäni joka on osin vaativaa, osin ns. vaarallisen työn kategoriassa. Nyt yritän muistella sitä yleistä tunnetta mikä mulla oli ennen kuin turvallisuudentunteeni järkkyi, ja piru vie, aion vielä olla onnellinen ja elää täysillä.
Olen huomannut että mulle auttaa rentoutus, lepo, muihin asioihin keskittyminen, ja etenkin muiden ihmisten seura. Lapset auttaa ja ei auta, kyl te äidit/isät tiedätte. Kirjoittaminen ne kerrat kun ehtinyt, ja oman kirjoituksen lukeminen. Liikunta, tulta päin meneminen mulla ainakin lopetti paniikkikohtaukset.. eli kun ajattelin että en halua mennä kauppaan kun saan paniikkikohtauksen päälle, niin sittenpä menin vaan ja kas, en kuollut, en kohta enää saanut kohtauksia (muutaman kerran kyllä, mutta kun menin vaan...), kun jäin yksin lasten kanssa ja selvisinkin (äiti lähti viikko sytostaattien jälkeen, tai huusin ja kirosin miehelle ettei se jättäisi mua kun sen oli mentävä töihin), kun lähdin lenkille eikä jalka pettänyt enkä kuollut astmaattiseen kohtaukseen vaikka siltä tuntui.
Olen myös käynyt puhumassa ammattilaisille ja syönyt opamoxia pahimpaan. Mielialalääkkeitä en ole halunnut, yksi kokeilu sai maaniseen yliaktiivisuustilaan. En ole masentunut. Jotenkin, nyt alkaa olla valoa tunnelissa.
Mikä ei ole auttavaa, no liika itseensä keskittyminen, oi nyt vihlaisi tuolta... googlaaminen, "nyt on pakko parantua". Ja lepoa kuitenkin tarvitsee eniten, kaiken epäolennaisen tekeminen.. tämäkin oli itsensä terapointia ja avautumista, kiitos ja anteeksi.
Mulla oireita:
-kasvojen, käden ja jalan puutuminen van oikealta puolelta
-tasapainohäiriöitä, hutera olo ja tunne ettei käden koordinaatio pelaa
-epätodellisuuskohtauksia, pahimmillaan seinät valui, yleensä vain vajoan pumpu
-oikean korvan tinnitus ja kuulon alenema (meni ohi kuukausia sitten, kuulotutkimuksissa todettu erittäin hyvä kuulo jälkeenpäin)
-valo- ja ääniyliherkkyys
-paniikkikohtauksia muutama
-sydämentykytystä
-edelleen palan tunnetta ja painoa rinnassa, pillit tukkoon "oikealta puolelta"
-syke yli 90 levossa
-närästys
Hjuu. Olen huomannut että lepo auttaa mutta nähtävästi kävi vaan niin että kamelin selkä katkesi kun toisen lapsen synnyttyä sain rintasyöpädiagnoosin. Kesällä 2014 sairastin lisäksi raskaana ollessani puutiaisaivokuumeen, eli olen saanut vuoden sisään kaksi negatiivista lottovoittoa. Sitä ennen oli kaikki hyvin, ei suurempia traumoja ja olen ollut kovan stressin sietäjä, nauttinut työstäni joka on osin vaativaa, osin ns. vaarallisen työn kategoriassa. Nyt yritän muistella sitä yleistä tunnetta mikä mulla oli ennen kuin turvallisuudentunteeni järkkyi, ja piru vie, aion vielä olla onnellinen ja elää täysillä.
Olen huomannut että mulle auttaa rentoutus, lepo, muihin asioihin keskittyminen, ja etenkin muiden ihmisten seura. Lapset auttaa ja ei auta, kyl te äidit/isät tiedätte. Kirjoittaminen ne kerrat kun ehtinyt, ja oman kirjoituksen lukeminen. Liikunta, tulta päin meneminen mulla ainakin lopetti paniikkikohtaukset.. eli kun ajattelin että en halua mennä kauppaan kun saan paniikkikohtauksen päälle, niin sittenpä menin vaan ja kas, en kuollut, en kohta enää saanut kohtauksia (muutaman kerran kyllä, mutta kun menin vaan...), kun jäin yksin lasten kanssa ja selvisinkin (äiti lähti viikko sytostaattien jälkeen, tai huusin ja kirosin miehelle ettei se jättäisi mua kun sen oli mentävä töihin), kun lähdin lenkille eikä jalka pettänyt enkä kuollut astmaattiseen kohtaukseen vaikka siltä tuntui.
Olen myös käynyt puhumassa ammattilaisille ja syönyt opamoxia pahimpaan. Mielialalääkkeitä en ole halunnut, yksi kokeilu sai maaniseen yliaktiivisuustilaan. En ole masentunut. Jotenkin, nyt alkaa olla valoa tunnelissa.
Mikä ei ole auttavaa, no liika itseensä keskittyminen, oi nyt vihlaisi tuolta... googlaaminen, "nyt on pakko parantua". Ja lepoa kuitenkin tarvitsee eniten, kaiken epäolennaisen tekeminen.. tämäkin oli itsensä terapointia ja avautumista, kiitos ja anteeksi.