Ä
äiti
Vieras
auttakaahan. koitan kertoa tässä vähän tätä pimeetä suhdehistoriaani lyhyesti. pakko purkautua jonnekin, sillä tuntuu että menneisyys kummittelee nykyisen suhteeni ihan piloille! enkä tiedä mitä teen. jos joku osaa jotain apua antaa... tai jotain. 
ihastuin teininä muutamaa vuotta vanhempaan mieheen, joka oli kuuluisa siitä, että paneskeli kaikkia. halusin huomiota, edes jostain. (enkö saanut isäni huomiota?) viimein sain hänen huomionsa ja olin ikionnellinen(?) ja aloimme seurustella. en voinut uskoa todeksi sitä. olimme kuitenkin aivan erilaisia ja toisillemme sopimattomia, minä lähes lapsi ja hän jotain 20v. hän jatkoi sitä elämäänsä, jota oli elänyt ennenkin, mutta sitä en tiedä, oliko muita naisia. muiden juttujen perusteella ilmeni, että niitä ei ollut. hän oli vahva, tiesi ""kaiken kaikesta"", aina oikeat mielipiteet, väitteli ihmisten kanssa paljon. minä olin ujo ja hiljainen ja kiltti tyttö. ja myönnyin hänelle, pidin häntä ""viisaana"" enkä osannut kyseenalaistaa hänen juttujaan. hänen kanssaan siis koin myös ""ekan kerran"". mutta olin ahdistunut sitten kuitenkin! muutaman kerran tunsin, että hänellä saattaisi olla jotain säpinää jonkun muun kerran, mutta koskaan en kysynyt, painoin asian maton alle.
seurustelimme neljä vuotta. suhde päättyi siihen, kun aloin viimein löytää omaa voimaani, omia mielipiteitäni ja ILOA. mutta en saanut tätä miestä mahtumaan siihen iloiseen elämään, sillä hän ei voinut jotenki hyväksyä, että minulla on omia juttuja, mielipiteitä, ystäviä ja hauskaa. sitä mitä nyt nuorella ihmiselllä kuuluukin olla! tunsin syyllisyyttä tavallaan siitä iloisuudesta, mutta enemmän tunsin kuitenkin inhotusta ja vihaa tätä miestä kohtaan, sillä ""Hän on kieltänyt tämän minulta"". no joo, tavallaan minun olisi ite pitänyt ottaa vastuu iloisuudestani, mutta en osannut. sitten MINÄ menin ja petin tätä miestä. ei ollut kaunista se, mutta tämä toinen jonka kanssa miestä petin, oli VIELÄ vanhempi mies (14 v minua vanhempi) ja halusin myös häneltä huomiota aika säälittävällä tavalla.
erosin miesystävästäni, kun hän alkoi seurustella ystäväni kanssa. (he ovat muuten edelleen yhdessä.) olen molempien kanssa väleissä mutta tämä mun ex ottaa mua jatkuvasti päähän, tavallaan en voi sietää sitä miestä ollenkaan.
tämän suhteen jälkeen olin kuitenkin taas samassa tilanteessa. olin jotenkin hurjan masentunut mutta ""pääsin yli""(ainakin mukamas) siitä suht nopeasti ystävieni avulla (joihin olin tutustunut samalla aikaa kun voimani alkoivat kasvaa.)minulla oli yhden illan juttuja, epätoivoisia iskijöitä riitti ja toiset vitutti, toisten perään itkin. sitten jossain vaiheessa iski hirveä vitutus. en jaksa näitä perkeleen miessuhteita enää, alkaa riittää!
tutustuin erääseen naiseen, joka ihastui minuun ja minä sitten häneen. löysin yllättävän rauhan elämääni. sellaista seesteistä onnea. sain olla voimakas. se oli kaunis suhde, mutta se päättyi, ikävä kyllä. se päättyi minun aloitteestani, koska kuitenkin aloin taas tuntea itseni levottomaksi - koin että minulla on jotain selvitettävää miessukupuolen kanssa! eli tavallaan kaipasin sitä puolta kuitenkin, vaikka tässä naissuhteessa oli äärimmäisen kaunis olla.
suhteen jälkeen en ollut kuitenkaan yksin, vaikka ""olisin sitä halunnut"" ja ilmiselvästi tarvinnut. tapasin kuitenkin miehen, jonka kanssa siis nyt elän. suhde alkoi taas ""kauniisti"". mutta minä olin levoton. tunsin joutuvani vankilaan jos tähän taas lähden. mutta jostain syystä kuitenkin lähdin siihen, minulla oli tosi hauskaa tämän tyypin kanssa. ja suhteen kestäessä jonkin aikaa, uskalsin viimein PUHUA, MILTÄ MINUSTA TUNTUU, uskalsin olla vihainen, kertoa kaikesta, rehellisesti. uskalsin raivota ja tuntea vihaisuutta. olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän nykyisen miehen ei olisi tarvinnut olla jätesäkkinä, minun olisi pitänyt ihan itsekseni nämä asiat hoitaa, selvittää päässäni. mutta tämä tyyppi oli niin perkeleen rakastunut minuun, että halusi olla siinä. minua ei huvittanut ""olla rakastunut"", mitenkä sitä voi ollakaan jos taustalla on jotain käsittelemätöntä paskaa? sitähän vaan valehtelee itselleen. aloin kuitenkin siis seurustelemaan hänen kanssaan, jonkin verran vastentahtoisesti, mutta toisaalta myös halusin sitä, sillä olin löytänyt tosi mukavan miehen josta tykkäsin. ongelmia meidän suhteessa on ollutkin, johtuen näistä ""mun selvittämättömistä ongelmista"", jotka edelleen välillä nousevat pintaan.
olemme olleet 4 vuotta yhdessä. nykyään ongelmat on siis nämä (jotka ovat olleet alusta asti): en uskalla tutustua ihmisiin, olla iloinen muiden ihmisten kuin kumppanini seurassa, koska kuvittelen että mies katsoo inhoten minua, tunnen että mies ei halua minun olevan iloinen ja sosiaalinen. siis juuri niitä asioita pelkään olla, jotka kaatoivat tämän edellisen miessuhteeni. jonkin verran nämä pelot ovat saaneetkin ruokaa, sillä juuri suhteemme alussa ilmeni mustasukkaisuutta miehen puolelta. nykyään mustasukkaisuutta ei ole, tai noh, mistäs tuota tiedän, kun en ole paljon ollut iloinen muiden kanssa?
aina olen ollut erakkotyyppi, jolla ei lopulta ole paljon ystäviä joita tapaan. tuo edellisen miessuhteen jälkeen niitä kavereita pyöri, mutta he ovat kadonneet jäljettömiin. läheisiä ystäviä kaipaankin, mutta tuntuu että olen liian synkkämielinen. toisaalta liian iloinen. en osaa sanoa. olen kyllä aika lailla sekaisin.
kaksi vuotta sitten sain vakavan masennuksen diagnoosin, söin silloin vielä mielialalääkkeitä. kävin puhumassa sille tädille lähinnä suhteitteni vaikeudesta. silloin mua ahdisti suunnattomasti tämä nykyinen suhde.
auttakaa. olen kyllä totaalisesti pihalla. haluaisin ""Onnistua"" tässä suhteessa, sillä mulla on ensimmäistä kertaa sellainen suhde, jota haluan jatkaa ja joka edes jotenkin toimii. mies on edelleen rakastunut minuun, ja niin minäkin parhaimpina hetkinäni. toisinaan epätoivo ottaa vallan. sellainen suru, joka on kulkenut ikuisuuden mukanani. onko nyt niin, että en vaan ota itsestäni tarpeeks vastuuta, vai missä mättää??
ihastuin teininä muutamaa vuotta vanhempaan mieheen, joka oli kuuluisa siitä, että paneskeli kaikkia. halusin huomiota, edes jostain. (enkö saanut isäni huomiota?) viimein sain hänen huomionsa ja olin ikionnellinen(?) ja aloimme seurustella. en voinut uskoa todeksi sitä. olimme kuitenkin aivan erilaisia ja toisillemme sopimattomia, minä lähes lapsi ja hän jotain 20v. hän jatkoi sitä elämäänsä, jota oli elänyt ennenkin, mutta sitä en tiedä, oliko muita naisia. muiden juttujen perusteella ilmeni, että niitä ei ollut. hän oli vahva, tiesi ""kaiken kaikesta"", aina oikeat mielipiteet, väitteli ihmisten kanssa paljon. minä olin ujo ja hiljainen ja kiltti tyttö. ja myönnyin hänelle, pidin häntä ""viisaana"" enkä osannut kyseenalaistaa hänen juttujaan. hänen kanssaan siis koin myös ""ekan kerran"". mutta olin ahdistunut sitten kuitenkin! muutaman kerran tunsin, että hänellä saattaisi olla jotain säpinää jonkun muun kerran, mutta koskaan en kysynyt, painoin asian maton alle.
seurustelimme neljä vuotta. suhde päättyi siihen, kun aloin viimein löytää omaa voimaani, omia mielipiteitäni ja ILOA. mutta en saanut tätä miestä mahtumaan siihen iloiseen elämään, sillä hän ei voinut jotenki hyväksyä, että minulla on omia juttuja, mielipiteitä, ystäviä ja hauskaa. sitä mitä nyt nuorella ihmiselllä kuuluukin olla! tunsin syyllisyyttä tavallaan siitä iloisuudesta, mutta enemmän tunsin kuitenkin inhotusta ja vihaa tätä miestä kohtaan, sillä ""Hän on kieltänyt tämän minulta"". no joo, tavallaan minun olisi ite pitänyt ottaa vastuu iloisuudestani, mutta en osannut. sitten MINÄ menin ja petin tätä miestä. ei ollut kaunista se, mutta tämä toinen jonka kanssa miestä petin, oli VIELÄ vanhempi mies (14 v minua vanhempi) ja halusin myös häneltä huomiota aika säälittävällä tavalla.
erosin miesystävästäni, kun hän alkoi seurustella ystäväni kanssa. (he ovat muuten edelleen yhdessä.) olen molempien kanssa väleissä mutta tämä mun ex ottaa mua jatkuvasti päähän, tavallaan en voi sietää sitä miestä ollenkaan.
tämän suhteen jälkeen olin kuitenkin taas samassa tilanteessa. olin jotenkin hurjan masentunut mutta ""pääsin yli""(ainakin mukamas) siitä suht nopeasti ystävieni avulla (joihin olin tutustunut samalla aikaa kun voimani alkoivat kasvaa.)minulla oli yhden illan juttuja, epätoivoisia iskijöitä riitti ja toiset vitutti, toisten perään itkin. sitten jossain vaiheessa iski hirveä vitutus. en jaksa näitä perkeleen miessuhteita enää, alkaa riittää!
tutustuin erääseen naiseen, joka ihastui minuun ja minä sitten häneen. löysin yllättävän rauhan elämääni. sellaista seesteistä onnea. sain olla voimakas. se oli kaunis suhde, mutta se päättyi, ikävä kyllä. se päättyi minun aloitteestani, koska kuitenkin aloin taas tuntea itseni levottomaksi - koin että minulla on jotain selvitettävää miessukupuolen kanssa! eli tavallaan kaipasin sitä puolta kuitenkin, vaikka tässä naissuhteessa oli äärimmäisen kaunis olla.
suhteen jälkeen en ollut kuitenkaan yksin, vaikka ""olisin sitä halunnut"" ja ilmiselvästi tarvinnut. tapasin kuitenkin miehen, jonka kanssa siis nyt elän. suhde alkoi taas ""kauniisti"". mutta minä olin levoton. tunsin joutuvani vankilaan jos tähän taas lähden. mutta jostain syystä kuitenkin lähdin siihen, minulla oli tosi hauskaa tämän tyypin kanssa. ja suhteen kestäessä jonkin aikaa, uskalsin viimein PUHUA, MILTÄ MINUSTA TUNTUU, uskalsin olla vihainen, kertoa kaikesta, rehellisesti. uskalsin raivota ja tuntea vihaisuutta. olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän nykyisen miehen ei olisi tarvinnut olla jätesäkkinä, minun olisi pitänyt ihan itsekseni nämä asiat hoitaa, selvittää päässäni. mutta tämä tyyppi oli niin perkeleen rakastunut minuun, että halusi olla siinä. minua ei huvittanut ""olla rakastunut"", mitenkä sitä voi ollakaan jos taustalla on jotain käsittelemätöntä paskaa? sitähän vaan valehtelee itselleen. aloin kuitenkin siis seurustelemaan hänen kanssaan, jonkin verran vastentahtoisesti, mutta toisaalta myös halusin sitä, sillä olin löytänyt tosi mukavan miehen josta tykkäsin. ongelmia meidän suhteessa on ollutkin, johtuen näistä ""mun selvittämättömistä ongelmista"", jotka edelleen välillä nousevat pintaan.
olemme olleet 4 vuotta yhdessä. nykyään ongelmat on siis nämä (jotka ovat olleet alusta asti): en uskalla tutustua ihmisiin, olla iloinen muiden ihmisten kuin kumppanini seurassa, koska kuvittelen että mies katsoo inhoten minua, tunnen että mies ei halua minun olevan iloinen ja sosiaalinen. siis juuri niitä asioita pelkään olla, jotka kaatoivat tämän edellisen miessuhteeni. jonkin verran nämä pelot ovat saaneetkin ruokaa, sillä juuri suhteemme alussa ilmeni mustasukkaisuutta miehen puolelta. nykyään mustasukkaisuutta ei ole, tai noh, mistäs tuota tiedän, kun en ole paljon ollut iloinen muiden kanssa?
aina olen ollut erakkotyyppi, jolla ei lopulta ole paljon ystäviä joita tapaan. tuo edellisen miessuhteen jälkeen niitä kavereita pyöri, mutta he ovat kadonneet jäljettömiin. läheisiä ystäviä kaipaankin, mutta tuntuu että olen liian synkkämielinen. toisaalta liian iloinen. en osaa sanoa. olen kyllä aika lailla sekaisin.
kaksi vuotta sitten sain vakavan masennuksen diagnoosin, söin silloin vielä mielialalääkkeitä. kävin puhumassa sille tädille lähinnä suhteitteni vaikeudesta. silloin mua ahdisti suunnattomasti tämä nykyinen suhde.
auttakaa. olen kyllä totaalisesti pihalla. haluaisin ""Onnistua"" tässä suhteessa, sillä mulla on ensimmäistä kertaa sellainen suhde, jota haluan jatkaa ja joka edes jotenkin toimii. mies on edelleen rakastunut minuun, ja niin minäkin parhaimpina hetkinäni. toisinaan epätoivo ottaa vallan. sellainen suru, joka on kulkenut ikuisuuden mukanani. onko nyt niin, että en vaan ota itsestäni tarpeeks vastuuta, vai missä mättää??
