Voi hitsi,
Mafinka :ashamed:, taisin mokata
. Älä nyt ainakaan naapurista lähde sitä piliä hakemaan. Peukutellaan nyt ihan rauhas, ett ovis olisi ollut lauantaina ja plussa ei nyt vaan seuraavana lauantaina testissä
. Täällä taitaa olla se 4. 40+ esikosta haaveileva, tai ex-haaveilija, miten sen nyt ottaakaan.
Pikku-Äiti Ei ole sulla enää pitkä piina edessä
. Peukkuja :heart:.
mur-mur Mulla on näemmä silleen tämä juttu, ett niin kovin teille kaikille vauvoja toivon, ett vaikka omat toiveet hiipuu, niin pitäähän sitä täällä tsempata aina kun voi. En jaksanut alkaa töllöttää ja rahtasin tietsikan alakertaan. Ukko luulee varmaankin, ett teen töitä, sillä niitä kotiin tänään rahtasin. Tämä on kuitenkin kivempaa =).
Rominas Onhan toi mun mörökölli välillä ihan sulonen
. Tänäänkin toi veskiin uuden suihkun ja laittoi sen heti paikoilleen. Pyykitkin laittoi kuivumaan ku vähän vinkkasin. Mun pitää näemmä oppia vähän löysäämään, etten tee kaikkea itse. Sulako ovisviiva taas vahvistumassa? Olisko se nyt niinkus ihan oikea ovis?? ku ettehän te olleet silleen uudenvuodenyönä ku sulla oli se edellinen ovis? Muistanko ihan väärin.
muumimamma ja
pikkutirri ovat täällä kirjoitelleet syntyjä syviä
Hysteria kapellimestarinaan
. Mun vapaudenkaipuuni ilmenee 'jos asuisin yksin'-ajatuksissa. Esim. tänään kymmenen aikaan illalla kävin vähän rapsuttelemassa lumia terassilta ja kun tulin sisälle, kattelin kaihoten ulos ajatellen, että "Jos asuisin yksin lähtisin just nyt luomaan lumia, eikä kukaan ihmettelis miksi sen näin myöhään teen". Ts. toi ukon iltaunisuus rajoittaa mun elämääni niin pahasti, ett tuntuu kuin eläisin varjoissa tai että vähintäänkin puolet elämästä jää elämättä. Sinkkuna tämä aika vuorokaudesta oli mulla sosiaalisesti aktiivisinta aikaa, kun kaverit olivat saaneet mukelot nukkumaan ja oli aikaa turista puhelimessa jne.
Hysteria Mä olen onnellinen, ett ne sukat on sulle niin rakkaat. Voin tehdä sulle ensi talvena uudet, jos ehdit kävellä ne puhki =). Sitten sydämenasioihin eli kissoihin. Tänä iltana oli meille se suuri tapahtuma, kun mies bongasi tieltä oletettavasti sen kisulin, jonka jäljet ovat pihassa muutamana aamuna näkyneet. Hän huusi minulle siitä ja minä kattomaan alakerran ikkunasta, ett edes vilauksen näkisin. Kun kaihoten yritin edes vilausta siitä nähdä, mies teki sen mistä minä haaveilin, mutt en 'uskaltanut' toteuttaa; käveli ovelle, avasi sen ja kissitteli kissaa. Eihän siitä enää hännänpäätäkään näkynyt, mutt mä luulen, ett huomenna voisin jo kohta ottaa esille pentuasian ja ett sellaisia nyt saisi, sillä kissahulluhan se on toi ukkokin ihan selvästi.
Surumielihän mulla tuli kuitenkin, kun ajattelin, ett poju enää koskaan tuossa pihalla kävele, mutt vaikka kaipuu on edelleen aina läsnä ja toisinaan kova, on silti se raastavin suru jo ohi ja luulen, ett voisi olla ihanaa saada taas nauraa jollekin karvakerälle, vaikka sitten tylsä ja laiska minä muistutteleekin siitä mikä urakka pennuissa on. Ja toisaalta pelottaa ihan hirveästi ajatus siitä, ett ne pikkuiset karvakerätkin kuolevat joku päivä ja edessä olisi taas uusi suru
.
Meillä oli pojulla luottohoitajana mun kaksosveljen poika ja hän varmasti hoitaisi uusiakin pikkuisia ja onhan siellä jo tyttökin varttumassa siihen ikään, ett hänenkin hoitoonsa uskaltaa kissat jättää, sen puoleen ei ole huolta paitsi ett pitäis miettiä taas uusiksi milloin uskaltaa ottaa pentuja mukaan mökille ku siellä niitä vaaranpaikkoja on jne. jne. Paljon on asioita mietittävänä. Miten se tuntuukaan, ett ihmislapsen ottaminen olisi 'helpompaa'??
Kauniita unia teille, urheat naiset! t. Ottis