Kiitos kaikille kannanotoista ja tuesta. Raskaushormonien pehmentämä pääni oli viime viikonloppuna aivan kuopassa ja tuntui, että jonnekin on purkauduttava. Jo asian kirjoittaminen helpotti, puhumattakaan vastausten lukemisesta. On aivan selvää, että asiasta ollaan montaa mieltä. Ne ihmiset, jotka ovat tosiaan kokeneet elämässään hyvinkin traagisia asioita, eivät voi ymmärtää tällaisesta asiasta edes puhumista. Lohduttavaa oli kuitenkin kuulla, että en ole yksin, enkä outo (ehkä vähän), vaan samankaltaisia "pöhköjä" ajatuksia liikkuu toisinaan muidenkin odottajien päässä.
Olen kova selittelemään asioita - puolustan itseäni selityksin. Tämäkin aihe pistää minut puolustuskannalle ja selittelemään. Negatiivinen asenteemme nimenomaan poikia kohtaan, johtuu luultavasti omasta elämäntilanteestamme. Rajun murrosiän pian (toivottavasti) ohittava esikoisemme on ollut haasteellinen ja vaikeuksia täynnä oleva lapsi. Hän on koetellut jaksamistamme. Nyt alkaa nuorempi lähestyä samaa vaihetta ja ihan yhtä vaikealta tuntuu. Tyttöjen murrosikä voi olla aivan yhtä vaikeaa, en sitä kiellä, mutta juuri nyt nuo vaikeudet priorisoituvat mielessämme sukupuoleen poika!
En sitten tiedä mitkä vaikeudet elämässä pistävät niitä arvoja uuteen järjestykseen. Omassa perhepiirissä on vaikeuksia riittänyt; vakava sairaus, omaisen kuolema tapaturmaisesti, lapsen kehitysvamma, avioeroja... Silti koen asian merkitykselliseksi ja vaikeaksi. Tosin neuvolassa käytyäni asia hävetti niin kovasti, ettei tosiaankaan olisi tullut mieleeni siitä puhua. Joku kirjoitti, että: "ehkä näin oli tarkoitettu, että saamme aikaa sopeutua asiaan jne..." Tästä olen osittain samaa mieltä, osittain eriä. Olisiko sittenkin ollut parempi ettemme olisi sukupuolta tienneet. Raskausajan olisimme iloinneet vain tulevasta ja vauvan synnyttyä häneen heti rakastuneet. No, mene ja tiedä, mutta tabuja nämä tuntuvat olevan ja kyllä niistä vaietaan. Olen melko naisellinen ja jopa feministinen nainen ja mieheni taas äijätyyppiä. Pojat kun ovat perineet ne isän geenit, niin yhteentörmäyksiä meillä on syntynyt.
En myöskään halua yleistää, mutta enimmäkseen ne, joilla on molempia sukupuolia, ovat innokkaimpia ihmettelijöitä. He ihmettelevät, miten jollain sukupuolella voi olla väliä. Pienet pojathan ovat aivan yhtä ihania jne... Olen täysin samaa mieltä, että pienet pojat ovat ihania, mutta isot hankalat velipojat palauttavat maanpinnalle ja hautaavat sen lyhyen "ihanan jakson". Sitä en taas ymmärrä, että äidit haluavat tyttöjä ihanien vaatteiden vuoksi. Vaikka naisellinen hörhö olenkin, niin en tunnusta olevani kuitenkaan ihan niin pinnallinen. Ehkä halumme saada tyttö, oli enempi kasvatuksessa. Halusimme nähdä tytön kasvun ja kehityksen lähemmin kuin kummityttöjen kautta. Halusimme kokea elämän tyttären isänä ja äitinä. Meitä ei pelottanut erilaisuus, vaan se oli se haaste, kokea erilaisen sukupuolen läsnäolo perheessämme.