Hiljaista tosiaan palstalla... eipä ole tosiaan itsekään tullut kirjoiteltua. Melkein hävettää tunnustaa, että menetin mielenkiintoni koko raskauteen saadessani tietää tulokkaan olevan TAAS pojan. Hormonit tai mitkä lie tekevät nyt tepposiaan ja en pääse pettymyksestä millään ohitse. Olen aivan ymmälläni tunteistani ja asiaa ei ainakaan paranna ihmisten säälivä asenne asiaan. Vaikka itse emme esitä harmitusta, tulee se automaationa kaikkien suusta, että "no, jospa te vielä sen tytönkin saisitte - heti perään vain toinen!" Niinpä niin, sehän onkin niin helppoa ja tällä ikää...
Tunnen olevani epäonnistunut totaalisesti, vaikka vähän aikaa sitten sukupuoli tuntui aivan merkityksettömältä ja halusimme vain vauvan. Nyt tajuankin, että halusimme vain sen puuttuvan tytön. Jotenkin en osaa ajatella elämää neljän miehen kanssa. Jo nyt poikien raju testosteronia uhkuva käytös ärsyttää ja koen sen taakkana. Se suloinen poikavauva kasvaa niin pian samanlaiseksi painijaksi kuin veljensä ja kaikki tuntuu vain toistolta, mikään ei muutu, pojat ovat poikia. Miksi huono tuuri jatkuu, olihan tuossa lv-punktion 0,5-1% epäonnisten joukkoon kuulumisessa jo tarpeeksi...
Tämä voi kuulostaa kauhealta tekstiltä ja toivottavasti on vain ohimenevää, mutta pettymystä lisää miehenkin pettymys - myös hän toivoi tyttöä - puhumattakaan anopistani tai sisaristani... Sukumme pursuaa poikia, lastenlapsista jo nyt 11 on poikia ja vain kaksi tyttöä. Pian niitä on sitten tusina!!
Auttakaa, tämä masennus vaikuttaa pian tulevaan poikaankin. Tiedän, että pojan synnyttyä luultavasti häneen rakastun, mutta jos koko loppuraskauden olen näin epätoivoinen ja onneton, kaikki ei voi mennä hyvin. Tiedän myös sen, että joillekin ei ole suotu edes sitä ensimmäistäkään ja me viitsimme valittaa niinkin merkityksettömästä asiasta kuin sukupuoli!! Siltä se voi tuntua, mutta kun asettuu meidän asemaan, ymmärtää ehkä paremmin. Meitä samaa sukupuolta saaneita on kuitenkin melko vähän ja ei se ole sama kumpaa sukupuolta on, tytöstä kasvaa nainen, pojasta mies. Kaksi poikaa oli aivan kiva juttu, vaikka toki jo toisesta tyttöä toivoimme, mutta kolmas poika on vaan liikaa. Sairasta varmaan, mutta mietin jopa ammattiauttajan puheille menoa, neuvolan papereihin en halua merkintää asiasta.
Rakenneultra olisi perjantaina ja toivon edelleen erehdystä lv-punktion tuloksiin. Nt-ultran kuvissa munat eivät vielä näkyneet, joten toivoahan saa vielä. Tiedän romahtavani perjantaina lopullisesti, mutta jotenkin siitäkin on selvittävä.