Tsemppiä, anjamarita! Odottavan aika on aina pitkä... täälläkin pidetään pidänkin peukkuja, että synnytys käynnistyisi omia aikojaan.
Minulla on nyt sellainen tyhjä, epätodellinen, vähän epätoivoinenkin, tuskastunut, "pitihän se arvata" ja yllätys, yllätys näin raskausaikana, itkuinen -olo, juuri sellainen, että olisi hemmetin kiva tietää, "kuka" tämä palettia oikein hallitsee, koska minut on ainakin laitettu ihan ´pihalle´ tästä kuviosta: eilen soitti terv.hoitaja sairaalasta ja veriseulatulos 1:75. Tunnen itseni niiiiiiiiiiin huonoksi, ettei mitään määrää, ja pelottaa ja itkettää ja kaikkea. Tänäänkin oksensin toistakymmentä kertaa, kroppa ei pitänyt eilisestä versijuoksusta ja kiropraktikolla käynnistä samana päivänä ja nyt tuntuu, että tämä raskaus on yhtä piinaa, koko ajan, etten kuuna kullan päivänä ole moista ennen kokenut. Välillä jopa harmittaa, että miksi elämän pitikin mennä näin, että odotan ensimmäistä kertaa vasta nelikymppisenä, tai että itse annoin sen mennä näin...... Tuntuu, että aika loppuu käsiin, ei voi loputtomiin yrittää, tarkoitan siis raskausasioita.
Terv.hoitajan soiton jälkeen juttelimme mieheni kanssa punktiosta ja mies ei, kuten en minäkään, halunnut ottaa mitään riskiä keskenmenon suhteen. Hän sanoi, että vaikka tulos olisi kromosomipoikkeamaepäily, hän ei kykenisi aborttiin, joten miksi riskeerata mitään. Päätimme siis, että ultraukset, mm. rakenne. + 4 D ja pari ylimääräistä yksityisellä saavat tuoda meille tarvittavan tiedon. Mies sanoi, että tuli mitä tuli, sen vastaanotan. No, onhan se hienoa, että toinen noin ajattelee, mutta tänään minulla on ollut todella surullinen ja inhottava olo: en pysty nauttimaan siis tästä raskaudesta luultavasti yhtään, koska koko ajan jännitän ja pelkään, mitähän tästä kaikesta loppujen lopuksi tulee. Olen aiemminkin ollut vastahakoinen miettimään tulevaisuutta, mennyt päivä kerrallaan ja esim. vaate- ja tavarahankinta-ajatukset ovat olleet aivan pois laskuista, mutta nyt on sellainen olo, että en todellakaan halua miettiä mitään etukäteen, kaikki sellainen tuntuu yhdentekevältä, tämä on tätä yhtä p...tä minun kohdallani, minun ei ole tarkoitettu tuntevan mitään positiivisesti, varsinkin itseni tunnen nyt todella huonoksi. Itsesääliä, tiedän sen, karmeata luettavaa..... Olen ilmeisesti saanut elää niin pirun itsekkään ja helpon elämän, että olen ansainnut (kuka mihinkin uskoo, kohtaloon, Jumalaan tms.) tällaisen kokemuksen ja tulevaisuus on sitten, mitä se sitten onkin. Eräs työkaverini sanoi tänään, että sellaista huolehtimista se on, kyllä se siitä, mutta en kyennyt sanomaan hänelle takaisin, että mistäs hän sen tietää, että se siitä..... jos hän olisi jumala, hänen sanansa lohduttaisivat, mutta nyt sanat tuntuivat vain kylmältä suihkulta: toisella kaikki hyvin, minulla ei. Myönnän, tällä hetkellä tunnen kateutta, vaikka se ei minua mitenkään auta eikä paranna oloani pätkääkään, mutta silti. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen tällä hetkellä, että tekisi mieli paiskoa lautasia seinään, koska olo on tästä hallitsemattomuudesta niin epätoivoinen ja vihainenkin.
Moni varmasti ihmettelee, miksi pelkäämme punktiota niin paljon. Toivottavasti täällä ei nyt tule lokaa niskaan, että turha itseään on tuolla tavalla kiduttaa, menisit punktioon. Mutta kun se epäonnistumisen pelko on niiiiiiiiiiin suuri. Vaikka moni ajattelee, että kyllä täällä ovat muutkin pelänneet, kokeneet epätoivoa ja tuskaa epävarmuudesta, mutta olen nyt niin pelokas ja epätoivoinen, tuntuu, ettei paljon tarvita ja murenen tähän paikkaan, etten uskalla ajatella mitään positiivista enkä uskalla ottaa mitään riskiä. Älkää siis tuomitko, pyydän, tässä on mielestäni ihan tarpeeksi itkua jo muutenkin.
Pahoittelut näin negatiivisesta kirjeestä, mutta kai sitä toivoo saavansa jotakin helpotusta henkiseen huutoonsa. Miehelleni puhuin asiasta tänään, hän uskoo luonnon valikointiin ja biologiaan. Kun kerroin ahdistavista ajatuksistani, hän sanoi, että niin, vaikka minusta (siis minä akkis) tuntuu, että miksi tämä on tällaista, että tällainen ei tunnu oikealta (etten voi yhtään rentoutua ja nauttia raskaudestani, että pelkään koko ajan), hän vastasi kylmän viileästi, kuin seinä olisi puhunut: niin, sellainen se luonto on, se ei läheskään aina ole oikeudenmukainen ja reilu, täytyy vain mennä eteenpäin ja olla murehtimatta ja miettimättä turhia. Meillä huushollissa on siis kaksi täysin erilaista katsantokantaa, mutta kyynelehtivässä epätoivossani mieheni kylmän viileä vastaus tuntui älyttömän lohduttavalta: aivan, enhän minä sen kummempi ole, yhtälailla minulle voi sattua, eikä aina satu reiluja asioita. Eli ei tässä auta kuin mennä porskuttaa eteenpäin niillä korteilla, jotka kädessä ovat, perkele.
No mutta koetan laittaa ´kadehtivan´ akkikseni taka-alalle ja olla jatkossakin mukana kanssanne. Nyt on vaan niin väsynyt olo......
-akkis-
