Onnea matkaan
ekavekara ja pallerot! Mutta ymmärrän kyllä hyvin että tuo solujen kato ottaa päähän ja rajusti. Kaikki ne hormonien napsimiset ja punktiot sun muut, olisihan sitä toivonut että sitä ei tarvitsisi monta kertaa käydä lävitse. Silti toivon että nuo kaksi palleroista kiiinnittyisivät nyt tiukasti eikä mitään pakastepalleroita tarvittaisi. Saisitte heti kaksi kärpästä yhdellä iskulla
Kaikkea hyvää sinulle ja voimia kovasti piinistelyyn
Ja sitten omaa napaa, joka on siis niin täynnä hormonien aiheuttamaa kiukkua ja kihinää että oksat pois :kieh: Siis eikö ole ketään muuta jolla nämä hormonit saisi aikaan näin kammottavan huonon olon, väsymyksen ja kertakaikkisen hermojen menettämisen???? Olen oikeasti luonteeltani melkoisen tasapainoinen tapaus (mies voi tosin olla hiukka eri mieltä, heh
), en mielestäni helposta suutu ja jos joskus suutunkin niin se on semmoista muputtamista, ja lepyn kuitenkin helposti. Mutta NYT, voi pojat että miten voinkin olla näin kiukkuinen, siis aivan pienimmästäkin palaa proput, oikein tunnen miten päässä kihisee :kieh:
Ja eniten tässä ottaa päähän se, että mitään takeita ei ole siitä että edes siirtoon pääsemme. Voi olla että kaikki tämä hormonien pumppaaminen menee ihan hukkaan, ärrrrrrrrrrsyttävää :headwall:
Olen tiedättekö ihan aidon oikeasti miettinyt sitä että meidän kohdalla hoidot taitavat loppua tähän kertaan. Tätä mietimme mieheni kanssa jo silloin kun tuota ensimmäistä ICSI/IVF yritystä kävimme lävitse ja jouduin pariin otteeseen sairaalaan ylimääräiselle käynnille pahoinvoinnin yms. vuoksi. Minä reagoin todellakin hirmu herkästi näihin lääkkeisiin, saan kaikki mahdolliset sivuvaikutukset maan ja taivaan väliltä. Tuntuu että näiden hoitojen ajan koko elämä heittää häränpyllyä, aivan kuin menettäisin kokonaan otteen elämästäni ja olisin aivan hormonien armoilla ja heiteltävinä. Puhumattamaan siitä minkälainen romahdus on se kun joutuu pettymään, se se vasta viekin aikaa että saa itsensä sieltä masennuksen syövereistä koottua. Ja tässä kaikessa on vielä lisänä se, että minulla on tämä perussairaus, jonka takia saan kärsiä jatkuvaa fyysistä kipua. Jotenkin vaan on yhä vahvemmin alkanut tuntua siltä että ei minusta ole tähän yrittämiseen enää tässä iässä eikä tällä terveydellä. Oma lapsi on ollut minun haaveena jo parikymppisestä, olen jo silloisessa parisuhteessa jättänyt ehkäisyn pois. Ja toden teolla lasta on tehty nyt jo kymmenen vuotta. Se on niin hirvittävän pitkä aika. Oikeasti en edes tiedä haluanko enää lasta niinkuin joskus silloin ennen. Olen oppinut nauttimaan elämästäni tällaisenaan, en todellakaan erityisemmin vingu itselleni yöheräämisiä, sitä valtavaa vastuuta ja huolta, saati oman vapaan ajan menettämistä. Minulla on kaksi ihana lasta elämässäni sisareni kautta, heitä saan hoitaa jatkuvasti niin paljon kuin sielu sietää ja hermot kestää
Jotenkin koen että heitä hoitamalla olen saanut kokea äitiyttä tietyllä tapaa. Ja nyt mietin että jospa se riittäisikin. Kerran lapsia ei ole meille tullut niin ehkä sen nyt on sitten niin tarkoitettu olevan....
