Kiitos kaikille sympatioista uuden yrityskierron alkaessa. Yrittäminen alkaa kai muuttua vähitellen rankemmaksi, koska en viimeisten kahden kerran aikana ole jaksanut edes itkeä. Suoraan sanoen en enää jaksa edes usko, että tulisin raskaaksi. Kunhan yritellään muodon vuoksi. Tämä kuukausi mennään luomuillen ( = yritetään sen verran, kun pystytään ; miehen tenavat ovat meillä ja se vaikuttaa sekä omaan rauhaan että mielialoihin). Ei haluttu yrittää inssiä kahdesta eri syystä: luomuvauva saa tulla koska tahansa, mutta tuntui epäreilulta yrittää lasta, jonka la olisi vuoden viimeisinä päivinä JA minä tarvitsin aikaa kootakseni itseäni mahdollista uutta inssin jälkeistä pettymystä varten. Ehkä ensi kierrossa sitten taas, jos aikataulut saadaan sopimaan (nekin vielä, pirulaiset- molempien on vähän hankala päästä töistä).
Miehen lapset siis tulivat meille pari päivää sitten. Huomasin enne heidän tuloaan, että lapsettomuuden tuska vaikuttaa heidän kohtaamiseensa. Kun he ovat täällä, kaikki on ok mutta ennen heidän tuloaan (ja nyt, kun he ovat isänsä kanssa muualla) tuntuu epäreilulta ja tavallaan tuskalliseltakin, että miehellä on lapsia ja minulla ei. Tuntuu niin yksinäiseltä. Perustin lapsettomuus-puolelle ketjunkin sen vuoksi. Tosin en ole ehtinyt käydä siellä vielä lukemassa, onko meitä löytynyt muita...
Tulee pahoja ajatuksia siitä, miksi mies on onnistunut saamaan lapsia jonkun muun kanssa, mutta ei minun.. olenko huonompi ihminen, enkö ansaitse omia lapsia... turhia ajatuksia, mutta näitä tulee... alemmuudentunnetta kai, ja kateutta. Ja surua.
Lauantaina minusta ja miehestäni tuli pienen vauvan kummeja. Ja menkat alkoivat samana aamuna. Loistava ajoitus, vai mitä (ja monta päivää etuajassa, joten en ollut henksiseti varautunut). Halusin vain kaivautua peiton alle koko päiväksi ja olla ihan yksin, mutta sen sijaan tiesin joutuvani olemaan koko päivän seurassa ja pienten lasten kanssa. Pelotti, miten selviän. En halunnut nähdä koko vauvaa.
Mutta... vauvan piteleminen ja hoivaaminen auttoi minua suunnattomasti. Olin koko aamupäivän auttamassa vauvan kotona, ja illalla olimme juhlissa myöhään. Sunnuntainakin näin vauvan äidin, ja pitelin vauvaa sylissäni siis viikonlopun aikana monta tuntia. Olin ymmälläni, sillä se ei tuntunut ollenkaan pahalta, enkä kokenut tippaakaan katkeruutta siitä, että heillä on vauva ja meillä ei. Aiemmin, kun näin tuon vauvan, hän ei herättänyt minussa oikein mitään tunteita. Nyt minulla on häntä koko ajan valtava ikävä. Rakastuin häneen, kun hän nukkui onnellisena sylissäni, pieni ihminen... Hiukan pelottaa, kun huomaan, että haluaisin päästä pitelemään vauvaa joka päivä. Mietin, onko normaalia kaivata toisen lasta näin paljon. Mutta kun hän vain on niin suloinen! Ja oma kummilapseni vieläpä
. Käyttäydyn kyllä ihan normaalisti ulospäin
, en ole mikään pelottava vauvavaras.
Olen iloinen, että pystyn iloitsemaan toisten ihmisten vauvasta. Mutta ajatus hiukan vieraammista vauvanodottajista (esim. miehen kaverit) tuntuu pahalta, enkä mielelläni haluaisi tavata heitä. Miehestä tuntuu samalta.