kuumetta, lähetän ison tsemppi :hug: myös sinulle! Minulla on hiukan sama tilanne kuin sinulla, onhan miehelläni kaksi lasta edellisestä avioliitostaan, minulla vain ei ole ollut (vielä) koskaan tilaisuutta tutustua heihin!
Asuvat äitinsä kanssa Yhdysvalloissa, ja äiti on aina kieltänyt, että saisin olla heidän kanssaan tekemisissä :'( . No, nyt kun menimme naimisiin ja minulla on vihdoin "virallinen" asema, on myös lasten äiti muuttanut mielensä ja olemme suunnitelleet, että toukokuussa menisin mieheni mukana lapsia tapaamaan
Jännittää kyllä, ja pelkään omaa mustasukkaisuuttanikin :ashamed: Ei varmaan ole helppoa nähdä miestäni lastensa kanssa. Toisaalta yritän pannat omat (itsekkäät/lapselliset/inhimilliset?) tunteeni sivuun, ja ajatella, että ehkäpä minullakin on lapsille jotain annettavaa, olisihan hienoa, jos voisin olla heille "uusi" aikuinen, joka välittää heistä ja auttaa/neuvoo/kuuntelee/juttelee lasten sitä halutessa.
Toivon vain, että osaan pitää kasvattajan sisällä kurissani, koska tiedän jo hyvin, että mieheni exällä on täysin erilaiset kasvatusmenetelmät kuin minulla, joka yhä uskon karkkipäivään ja roskaruuan ja limujuomien nauttimiseen vain "erityistilaisuuksissa". Mieheni italialaisena on tietenkin samoilla linjoilla minun kanssani, toivottavasti vain osaan pitää suuni kiinni... :ashamed: Lapsilla on ollut tuosta amerikkalaisesta tyylistä paljon haittaa, tytär on selkeästi ylipainoinen jo 8-vuotiaana ja pojalla oli vuosi sitten ()4-vuotiaana 5-6 reikää, jotka piti paikata nukutuksessa! Miehellän on aika avuton olo, koska hän ei pysty juuri vaikuttamaan lasten äidin kasvatustyyliin. Onneksi lapset ovat sentään reippaita ja varsinkin tyttö on todella fiksu, kova lukemaan ja (tyypilliseen avioerolasten tapaan) henkisesti todella kypsä.
Mutta ei ole minun asiani kasvattaa mieheni lapsia tai antaa sääntöjä niin kauan kuin lapset eivät asu meidän kattomme alla, enkä halua missään tapauksessa, että lasten äiti kokee minut "uhaksi", joka "varastaa" lapset, niin kuin vähän jo epäilin hänen pelkäävän.
Asuvat äitinsä kanssa Yhdysvalloissa, ja äiti on aina kieltänyt, että saisin olla heidän kanssaan tekemisissä :'( . No, nyt kun menimme naimisiin ja minulla on vihdoin "virallinen" asema, on myös lasten äiti muuttanut mielensä ja olemme suunnitelleet, että toukokuussa menisin mieheni mukana lapsia tapaamaan
Jännittää kyllä, ja pelkään omaa mustasukkaisuuttanikin :ashamed: Ei varmaan ole helppoa nähdä miestäni lastensa kanssa. Toisaalta yritän pannat omat (itsekkäät/lapselliset/inhimilliset?) tunteeni sivuun, ja ajatella, että ehkäpä minullakin on lapsille jotain annettavaa, olisihan hienoa, jos voisin olla heille "uusi" aikuinen, joka välittää heistä ja auttaa/neuvoo/kuuntelee/juttelee lasten sitä halutessa.
Toivon vain, että osaan pitää kasvattajan sisällä kurissani, koska tiedän jo hyvin, että mieheni exällä on täysin erilaiset kasvatusmenetelmät kuin minulla, joka yhä uskon karkkipäivään ja roskaruuan ja limujuomien nauttimiseen vain "erityistilaisuuksissa". Mieheni italialaisena on tietenkin samoilla linjoilla minun kanssani, toivottavasti vain osaan pitää suuni kiinni... :ashamed: Lapsilla on ollut tuosta amerikkalaisesta tyylistä paljon haittaa, tytär on selkeästi ylipainoinen jo 8-vuotiaana ja pojalla oli vuosi sitten ()4-vuotiaana 5-6 reikää, jotka piti paikata nukutuksessa! Miehellän on aika avuton olo, koska hän ei pysty juuri vaikuttamaan lasten äidin kasvatustyyliin. Onneksi lapset ovat sentään reippaita ja varsinkin tyttö on todella fiksu, kova lukemaan ja (tyypilliseen avioerolasten tapaan) henkisesti todella kypsä.
Mutta ei ole minun asiani kasvattaa mieheni lapsia tai antaa sääntöjä niin kauan kuin lapset eivät asu meidän kattomme alla, enkä halua missään tapauksessa, että lasten äiti kokee minut "uhaksi", joka "varastaa" lapset, niin kuin vähän jo epäilin hänen pelkäävän.