Tällainen nopea ficin tynkä tuli kun prokrastinoin kiukkuisesti muita asioita, joita olisi pitänyt hoitaa. Jostakin syystä mieleni tykkää lopettaa tarinat tykkänään suutelointiin, mutta ehkä jokainen voi kuvitella miten hommat siitä sitten olisivat edenneet… Olen myös huomannut ruusujemme vaikuttavan väsyneiltä, ja se ehkä resonoi tarinaan nyt näin.
(Tämä on fiktiivistä, tätä ei ole tapahtunut oikeasti vaikka kovasti toivoisinkin.)
Jere etsi joutuin pääsynsä ulos lasiovista ja haukkoi syvään Ljubljanan marraskuista ilmaa. Kaukana kumisi syysmyrsky ja kolea sade levitti sumuverhon lentokentän ylle. Jeren alitajunnassakin oli jyllännyt jo pidemmän aikaa. Lähtö oli tapahtunut repäisten. Tietysti se oli sattunut ja satuttanut – ja tekisi pitkään kipeää.
Jere koetti antaa viiman puhdistaa ajatuksia. Hän oli selvinnyt matkasta yksin vaikka olikin epäröinyt itseään - siitä sentään sieti olla tyytyväinen. Vapinan väistyessä hän alkoi tuntea vieraan maan tukevoituvan jalkojensa alla, ja uskaltautui silmäilemään olinpaikkaansa. Kiireiset ohikulkijat eivät ehtineet kiinnittää huomiota mustan hupun ja aurinkolasien takaa vierasta ympäristöä mittailevaan olentoon.
Joku kuitenkin huomasi hänet.
”Jere! Over here!”
Hän käännähti huojentuneena tutun äänen suuntaan. Siinä se oli – myrskyn silmä.
Matkatavarat tuntuivat nyt kevyiltä Jeren juostessa Bojanin luo. Bojanin syli oli lämmin ja miehen tuttu tuoksu juurrutti Jeren hetkeen. Pihkaa ja myskiä. Rinnasta pulppuava nauru tuntui elvyttävältä.
Puuska oli heittänyt Bojanin hiukset sekaisin. ”Tuulenpesä”, Jere kiusasi ja liu’utti sormiaan toisen miehen syksynruskeissa suortuvissa. Hänen kätensä oli koskenut ennen kuin ajatus ehti mukaan.
”What was that?” Bojan kysyi hymynsä takaa, muttei jäänyt odottamaan vastausta: ”Let me see your face.”
Jere riisui huppunsa ja siirsi tummat lasit povitaskuun. Naamiotta hän nosti kasvonsa Bojaniin kuin kukka kohti valoa. Bojan asetti sormensa hänen kasvoilleen ja luki niiden kohokirjoitusta silitellen.
Jere tiesi näyttävänsä voipuneelta. Hän silmäili toisen miehen kasvoja ja näki niissä samoja merkkejä kuin omissaan – silmien alla oli unettomien öiden mustetta, poskissa välinpitämättömyyden tummaa nukkaa.
”You look different but same”, Jere totesi ja nosti rystysensä Bojanin karhealle poskelle.
”Yeah, I’m feeling old and tired”, Bojan naurahti.
“Very handsome”, Jere virnisti. Ja sitten hiljempaa, lähes ääneti: “Very handsome.”
Bojanin silmissä näkyi hellyyttä. Bojanin viileät sormet, nyt Jeren kaulalla, paljastivat hänen odottaneen ulkona pitkään. Ja jo sitä ennen, Bojan oli odottanut. Jere nielaisi. Ymmärrys nostatti vellovan myräkän uudelleen. Bojan oli odottanut häntä ja hän oli viimein saapunut siihen hetkeen, jota oli aamuhämärissä mielessään monesti piirtänyt. Molemmat olivat nyt myrskyn armoilla. Jere veti Bojanin tiukasti lähemmäs itseään. He pitäisivät toisensa pystyssä.
Suudelma oli kotiinpaluu.
(kai tämä on nyt minun nimimerkki ainakin mahdollisissa ficeissä. Välillä kommentoin ilman, jos se tuntuu paremmalta
)