Todellakin, vaikka tää raskaus on todella toivottu ja odotettu, niin silti välillä tulee jopa ahdistus että mitä sitä on tullut tehtyä ja miten ihmeessä siitä just selviää. Varmaan täällä kans vaikuttaa paljon toi uhmakas taapero, joka ei päästä helpolla
Tekee kyllä hyvää kuulla, että muilla on samoja ajatuksia
mä oon nyt parina päivänä miettinyt jopa sitä, että jos tää raskaus menisikin kesken, ni haluisinko enää edes yrittää uudelleen, vai olisko meidän lapset sit tässä. Ja mietin myös sitä, että ehkä nää ajatukset liittyy myös vielä alitajuiseen pelkoon tai siihen, että vielä ei ole mitenkään muuten raskautta todettu, kuin raskaustestein. Kolmosenkin kohdalla kyllä semmoinen lopullinen onni ja kiintymys tuli vasta rakenneultran jälkeen, siihen asti pyörittelin silloin tällöin myös sitä ajatusta, että mihin sitä on taas ruvettu.
Me kerrottiin viime viikolla raskaudesta mun esikoiselle, joka on pian 10v. Totesin, että jos menis kesken tai muuten päättyis ikävästi, niin en varmasti haluaisi häneltä pahaa oloani peittää vaan parempi että tietää missä mennään niin ei tarvii miettiä itsekseen, että mikä mulla on. Hän onneks osaa pitää salaisuutena tän muilta.
Viikonloppuna oltiin miehen vanhempien mökillä ja lopulta kerrottiin sit heillekin raskaudesta. Nähdään niin harvoin kasvotusten ja haluttiin mieluummin kasvokkain kertoa Lisäksi asiasta tietää mun kaksi siskoa ja miehen yksi sisko. Lähipiirille varmaan aletaan ensi viikon varhaisultran jälkeen puhua asiasta, julkisesti sitten nt-ultran jälkeen
Mä oon miettinyt ihan samaa, että jos raskaus menisikin kesken ja olisin sitten kotona allapäin, niin kyllä lapset sen aistisi. Ja haluaisin asiaa avata. Viimeksikin kun kerrottiin raskaudesta ajoissa, painotettiin sitä, että joskus voikin käydä niin, että vauva ei kehity mahassa normaalisti, ja raskaus loppuukin, nyt sitten sama homma keskustelussa. Jännittää kyllä tällä kertaa enemmän, miten lapset reagoivat.